Valitse oma seikkailusi – arvostelussa Erica

Supermassiven ja Telltalen tonteille uudella teoksellaan pyrkivän Flavourworksin esikoisteos Erica nojaa vahvasti sekä tulevaan että menneeseen. Onnistuuko perhosen siiven räpäytys muuttamaan tälläkin kertaa maailmaa, vai maalaillaanko ruudulle vain illuusio interaktiivisesta viihteestä?

Gamescom-messujen aikaan yllätysjulkaisun saanut Erica on peliarvostelijalle kinkkinen paketti. Teos on elävien näyttelijöiden avulla toteutettu interaktiivinen elokuva, joka sisältää myös jonkin verran pelillisiä elementtejä. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin katsojan valintojen mukaan haarautuva narratiivi ja täten lähempänä vaikkapa Netflixin loistavan Black Mirror -sarjan Bandersnatch-elokuvaa kuin vaikkapa Supermassive Gamesin Until Dawn -peliä. Kokemuksen pääasiallinen interaktiivinen osio syntyy katsojan tekemistä valinnoista, mutta mukana on toki muitakin pelimäisiä elementtejä.

Tekniseltä toteutukseltaan Erica on lähempänä ensimmäisiä laserdiscien varassa pyöriviä FMV-pelejä kuin nykymuotoisia interaktiivisia narratiiveja. Toimintaan vaikutetaan varsinkin teoksen alkupuolella lähinnä määräämällä hahmon kulkusuunta. Toisin kuin Dragons Lairissa, Space Acessa tai muissa muinaisissa laserkiekkojen videoseikkailuissa, Ericassa ei varsinaisesti ole kuitenkaan mahdollista kuolla, valita väärin tai muutenkaan tarkoitus syöttää kolikoita laitteeseen jatkuvalla tahdilla.

Koko paketti pelataan läpi joko älypuhelimelle asennettua ohjelmaa käyttäen tai ohjaimen kosketuslevyä hiplaten. Katsojaa osallistetaan toimintaan erilaisten pienten toimintojen avulla. Näihin lukeutuvat muun muassa avaimen lukossa kääntämisen tai sytyttimen sormella käynnistämisen kaltaisia pieniä yksityiskohtia. Tämän kaltaisilla toiminnoilla ei teknisesti ottaen ole tarinan kannalta merkitystä, mutta ne ovat omiaan imemään katsojan mukaan ruudulla pyöriviin tapahtumiin. Toiminnassa tuntee olevansa mukana aktiivisena toimijana juuri näiden yksityiskohtien ansiosta pelkän passiivisen istuskelun sijaan.

Juna kulkee ja tarina pyörii, mutta onko itse juoni mistään kotoisin? Tämän kaltaiselle hybriditeokselle on ensisijaisen tärkeää, että kuvattu materiaali on laadukasta ja juoni itsessään nappaa kokijan otteeseensa. Ilokseni voin todeta tavoitteiden täyttyvän – ainakin pääosin. Kertomus on sekoitus maagisfantastista narratiivia, joka loikkii ajoittain spefin ja scifin tonteilla hieman katsojan valinnoista riippuen. Ensimmäisellä kokemuskerralla tarinani painottui vahvasti psykologisen kauhun puolelle saaden loppua kohden enemmän mystiikkaan vääntyviä kierteitä, kun taas toisella kerralla kuvio pysyi huomattavasti maanläheisempänä. Kaiken kaikkiaan variaatioita ja erityisesti erilaisia lopetuksia on tarjolla ilahduttavan suuri määrä.

Koko teos on kuvattu kameroiden edessä oikeita näyttelijöitä käyttäen. Näyttelijänlahjoille on siis myös tarpeensa, ja tältä osin homma on pääosin hyvin klaarissa. Pääroolissa Ericana seikkaileva Holly Earl hoitaa roolinsa mainiosti, joskaan kovin moni-ilmeiseksi näyttelijää ei voi kehua. Muissa rooleissa nähdään lukuisista brittisarjoista ja elokuvista tuttuja pienemmän profiilin kasvoja vaihtelevalla menestyksellä. Erityismaininnan arvoisia suorituksia on muutamia: Terence Maynard on loistava Lucienina, minkä lisäksi Chelsea Edge Tobin roolissa onnistuu myös vakuuttamaan. Poliisin roolissa häärivä Duncan Casey ja mystisen Mian vaatteissa palloileva Nakeba Buchanan puolestaan pyörivät jossain lattean ja täyden lavasteiden ahminnan välimaastossa. Näytöllä pyörivien hahmojen ruutuaika on kuitenkin myös jossain määrin kokijoiden valinnoista kiinni. Kaikilla juonireiteillä ei anneta samoille hahmoille yhtä paljoa painoarvoa.

Visuaalisilta aspekteiltaan kyseessä on hieman kaksijakoinen kokonaisuus. Kuva on terävää ja äänten osalta masterointi on pääosin ammattimaisesti toteutettua. Valitettavasti lavastus, otosten leikkaus ja varsinkin valaistus ovat ajoittain jokseenkin latteahkoja. Loppupään syvempien tarinakierteiden kohdalla sekoitetaan mukaan onneksi jo hieman vahvempiakin visuaalisia ilotteluja. Ajoittain päätöspuoliskon valaistus tuo mieleen jopa kauhumaestro Dario Argenton neonvalot. Kuvalliset kokeilut ja vahvat visuaaliset taidonnäytteet ovat kuitenkin valitettavan harvassa. Valinnoistani johtuvat tarinareitit saattoivat toki johtaa raiteille, jossa revittely on vähäisempää.

Juonellisesti suksitaan onneksi pääosin melko vahvasti omilla laduilla. Elementtejä lainaillaan jonkin verran, ja muun muassa jo aiemmin mainitun kauhumaestron Suspiriasta on poimittu juonellisia elementtejä. Myös alkuperäisen Wicker Manin kuvasto tuntuu olleen tekijöiden inspiraation lähteenä. Lainatut elementit ovat kuitenkin sekoittuneet keskenään sen verran hyvin, että ajoittaisista tribuuttiotoksista huolimatta Erica on vahvasti oma teoksensa.

Elokuvallisilta arvoiltaan lopputulos ei ole varsinaisesti mikään mestariteos. Pelinä paketti jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Kokonaisuutena kyseessä on kuitenkin lopulta kerrassaan hurmaava teos. Pitkää tarinavetoista kampanjaa Erica ei pysty tai edes pyri korvaamaan, mutta tämänkaltaisia kokemuksia toivoisi julkaistavan enemmänkin. Kahden tunnin kestonsa ansiosta paketti sopii hyvin esimerkiksi pienen kaveriporukan leffailtaan; lukuisat narratiivin haaraumat varmistavat sen olevan myös uudelleen katsottavissa useita kertoja. Kokeellisempaa interaktiivista viihdettä halajaville Ericaa voi suositella täysin rinnoin.

– Ville Thurman

Saatavilla: PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro (testattu ja sivuäänitestattu)
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, kielenkäyttö)

SIVUÄÄNI: TEKNINEN ULOSANTI

Erica siirtyy 4K-television ruudulle 2160p SDR -muodossa. Kuvan terävyys on paikoitellen jopa erittäin hyvää, mutta HDR:ää tulee tummissa kohtauksissa ikävä. Kuvanlaatu ei yllä esimerkiksi Netflixin UltraHD-presentaatioiden tasolle, sillä pakkausartifakteja on nähtävissä aika ajoin. Rosoisuus korostuu mustan sävyissä, joskaan täysin ala-arvoiseksi se ei onneksi vajoa. Hyvin valaistuissa kohtauksissa kuva on sen sijaan varsin miellyttävä, eivätkä pakkaushäiriöt iske silmiin.

Äänipuolella kummastuttaa kanavakoodaus, sillä se on käytännössä 3.1. Takakanavista kuuluu vain muutamissa kohtauksissa pientä pihinää, mutta nämäkin efektit erottaa ainoastaan korvan ollessa aivan kaiuttimen vieressä. Subwoofer saa mukavasti kyytiä ja etukanavien balanssi on hyvä. Kyseessä on kuitenkin ”elokuva”, joten kunnollinen surround-ääni olisi ollut ehdoton.

– Tom Kajaslampi

Punaisten lyhtyjen alueelle eksyessään Erica tiesi tehneensä useita vääriä valintoja.

Lisää luettavaa