Ellien ja Joelin lähes kymmenen vuoden takainen post-apokalyptinen seikkailu oli ilmestyessään ja oikeastaan vielä tänäkin päivänä monella tapaa poikkeuksellinen videopeli. Se käsitteli useita aikuismaisia teemoja ja tunteita sellaisella ammatitaidolla, ettei vastaavaa ole vielä viime vuosinakaan tarjoiltu kovinkaan usein. Tarina kuitenkin alkoi ja etenkin päättyi niin mestarillisesti, että samojen hahmojen parissa koettavan jatko-osan julkistaminen sai monet epäilemään projektin mielekkyyttä jo etukäteen. Miksei tarinaa olisi voinut sijoittaa vaikkapa samaan universumiin, mutta eri hahmoja ohjastaen? Miksi lähteä potentiaalisesti himmentämään ensimmäisen osan loistoa?
Huolet voi onneksi heittää sivuun jo heti ensimmäisten tuntien perusteella. Tarinan toinen osa nimittäin laittaa ruuvit heti kättelyssä astetta kovemmalle kierteelle tarjoillen kattauksen niin mestarillista tarinankerrontaa ja pelattavaa, että on vaikea uskoa edes alan muiden kärkinimien kurovan Naughty Dogin nyt saavuttamaa etumatkaa kiinni ihan lähiaikoina. Tapa, jolla nimenomaan peleille olennainen aktiivinen kokeminen on sidottu osaksi tarinankerrontaa, tekee kokonaisuudesta koko mediakentän vedenjakajan. Tätä teosta ei voisi sovittaa mihinkään muuhun kerrontamuotoon ilman, että se menettäisi merkittävän osan tehokkuudestaan matkan varrella.
Tämänkertainen tarina seurailee pääosin ensimmäisestäkin osasta tutun Ellien elämänvaiheita muutama vuosi edeltäjänsä tapahtumien jälkeen. Kokijalta oletetaankin erittäin vahvasti debyytin tuntemusta, joten mikäli pelkäät unohtaneesi jotain matkan varrelta, on parempi palata kertaamaan edeltäneet tapahtumat ennen savottaan ryhtymistä. Siinä missä viimeksi tarjoiltiin haikea kasvutarina matkakertomuksen puitteissa ajoittain todella brutaalissa ja kauhistuttavassa maailmassa, tällä kertaa tarjottimella on ihan aito kauhukertomus hirvittävän maailman raameissa. Teoksen ohjaaja Neil Druckmann onkin todennut, että edellisen pelin kantava teema oli rakkaus, mutta tällä kertaa eteenpäin ajavana motiivina toimii viha.
Sen enempää juonikuvioita avaamatta varoitan jo etukäteen tarinan olevan sävyltään sysimusta. Muutamasta tarinan käänteestä ja kohtauksesta tullaankin puhumaan ja väittelemään varmasti tulevina kuukausina todennäköisesti erittäin kiihkeästi. Jopa kauhun ja ahdistavien viihdeteosten parissa viihtyvänä konkarina on myönnettävä että minunkin oli pakko laskea ohjain alas erään kohtauksen jälkeen pitkäksi toviksi. En muista yhdenkään toisen peliteoksen aiheuttaneen vastaavaa tunnereaktiota koko sen noin kolmenkymmen vuoden aikana, mitkä olen pelien parissa viettänyt.
Tarinan synkkyys saattaa yllättää osan pelaajista, mutta teoksen tekninen taituruus tuskin samaan onnistuu. Naughty Dog on jo vuosikymmenien ajan tarjoillut teknistä osaamista vailla vertaansa. Hieman hassusti – joskin todennäköisesti harkitusti – varsinainen graafinen ilotulittelu on kuitenkin säästetty vasta reilusti pelin alkupuoliskon jälkeisiin kohtauksiin. Hahmojen mallinnus, ilmeet ja elekieli ovat kuitenkin alusta loppuun poikkeuksellisen upeaa katseltavaa. Kasvoilta ja keholta voi lukea uskomattoman pieniä eleitä, joita onkin käytetty tehokkaasti osana kerrontaa. Erityisesti Ellie tuntuu ihan oikealta elävältä henkilöltä digitaalisen polygonimössön ja koodinpätkien sijasta. Kiitoksensa hahmojen elävyydestä ansaitsevat myös pelin erinomaiset ääninäyttelijät.
The Last of Us Part II on suorastaan järkyttävän väkivaltainen peli. Jokainen ihmisiä tai cordyceps-rihmaston peittämiä epäkuolleita vastaan käytävä taistelu näyttää ja tuntuu poikkeuksellisen brutaalilta. Esimerkiksi metsästyskivääri tekee ihmisvihollisille niin ikävää jälkeä, että nähdyt tapahtumat jäävät oikeasti vaivaamaan mieltä. Luotien repimät irtoraajat, kituvien hahmojen vaikerointi sekä rei’itetyt kasvot tekevät taisteluista aina pelottavia ja ahdistavia kokemuksia. Toimintakohtauksia oppii pelkäämään jo ennen niiden varsinaista alkua. Väkivallalla on tapana jättää ihmisiin sekä henkisiä että fyysisiä arpia. Tarinan viruspandemian jälkeisessä maailmassa lähes jokainen selviytynyt yksilö on väkisinkin rikki tavalla tai toisella, mutta silti väkivallan kierre tuntuu lähes loputtomalta. Tarinan herättämät kysymykset siitä, kenellä on oikeus verenvuodatukseen ja mihin se johtaa, jäävät vaivaamaan vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeen.
Noin kymmenen vuotta sitten markkinoille puskettiin The Last of Usin lisäksi useita vanhemmuutta ja erityisesti isyyttä käsitelleitä pelejä. Väittäisin, että The Last of Us – Part II on ensimmäisiä tai ainakin merkittävimpiä isyysbuumin jälkeisiä aihetta käsitteleviä teoksia. Jatko-osan on kannettava myös edeltävän sukupolven taakka selässään. Onkin hienoa havaita se, millaisella keveydellä ja vaivattomuudella taakkaa onnistutaan kantamaan. Jälkikasvu nousee isänsä varjoista ja ylittää edellisen osan saavutukset lähes ihailtavalla suvereniteetilla. Kokijansa haastavaa tarinankerrontaa pelkäämättömille kyseessä on yksi pelihistorian suurteoksista.
“May your survival be long! May your death be swift!”
Saatavilla: PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö, päihteet)
Terhin perämoottoreihin voi luottaa maailmanlopun jälkeenkin.