Spy Hunter

08.02.2002

Spy Hunter lienee yksi 80-luvun legendaarisimpia pelejä. Ylhäältä päin kuvattu agenttikaahailu veti alan harrastajia pelikoneiden ääreen niin kotona kuin pelihalleissakin. Vaikka suurin osa nykyisestä pelaajakaartista taitaakin olla 90-luvun kasvatteja, vanhoista klassikoista kiinnostuneita tuntuu aina riittävän. Ainakin nostalgiaan taipuvaiselle peliarvostelijalle on jäänyt Spy Hunterista niin paljon lämpimiä muistoja, että tieto pelin modernisoidusta versiosta kuulosti ennakkoon erittäin mielenkiintoiselta tulokkaalta.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kiinnostuksesta huolimatta ajatus pelin henkiinherättämisestä tuntui hiukan arveluttavalta. Klassikkopelien uusintaversiot kun ovat usein olleet yhtä vesitettyjä kuin elokuvien uudelleenfilmatisoinnitkin. Ilo olikin ylimmillään, kun ennakkoepäilykset osoittautuivat turhiksi. Spy Hunterin PS2-paketista löytyy nimittäin erittäin laadukas kaahailupeli, joka siirtää vanhan Spy Hunter -tunnelman onnistuneesti 3d-ympäristöön.

Spy Hunter heittää pelaajan International Espionage Section -järjestön huippumodernin ja krominkiiltoisen Interceptor-auton ohjaimiin. Tehtävänä on estää maailman sähkönjakeluverkon tuhoamista aikovan Nostra-järjestön suunnitelmat ennen kuin länsimainen sivistys päätyy takaisin kivikaudelle. Käytännössä tämä tarkoittaa 14 pitkän tehtävän läpäisemistä ennalta määrättyjen tavoitteiden mukaisesti.

Ensituntuma Spy Hunteriin on loistava. Kunhan selkäydin on saanut totutella eri nappien käyttötarkoituksiin pari minuuttia, pelattavuuteen ei tarvitse kiinnittää enää oikeastaan minkäänlaista huomiota. Auto tottelee käskyjä erittäin hyvin ja ajotuntuma tuntuu heti luontevalta. Mukana on riittävästi realismia, jotta ajoneuvo käyttäytyy johdonmukaisesti, mutta pääpaino on kevyellä arcade-kaahailulla. Mistään maallisesta IES:n superauton ohjaimissa ei tarvitse huolehtia, vaan pelaaja voi keskittyä tieuran seuraamiseen, vihollisten tuhoamiseen ja tehtäviensä suorittamiseen.

Sama laatupelin särmä näkyy myös tehtäväsuunnittelussa. Jokainen pelin neljästätoista tehtävästä on pitkä ja tarjoaa runsaasti vaihtelevia tilanteita ja maisemia. Samantapaisia ideoita ei juurikaan sorruta toistamaan, vaan jokaisessa kentässä tulee vastaan jotakin täysin uutta. Monet tilanteet ja tapahtumaympäristöt muistuttavat elokuvista ja etenkin Bond-filmeistä tuttuja takaa-ajokohtauksia eli peliin on tietoisesti rakennettu varsin elokuvamaista tunnelmaa. Yllättäen eteen ajavat kuorma-autot, konepellin ylitse lentelevät kahvilapöydät ja vauhdikkaat hypyt onnistuvatkin tehtävässään erittäin hyvin ja pitävät sinänsä irralliset tehtävät uskomattoman hyvin kasassa.

Vaihtelua tuovat myös autoihin asennettavat lisälaitteet, joita saa lisää jokaisen läpäistyn tehtävän jälkeen. Mukana ovat klassiset Spy Hunter -varusteet eli konekivääri, ohjukset ja auton taakse jäävät öljyläikät. Uuden vuosituhannen kunniaksi varustelistaa on myös täydennetty uusilla aseilla ja hilavitkuttimilla, kuten emp-tykillä, savuverholla, liekinheittimellä ja infrapuna-sensoreilla.

Jokainen tehtävä on jaettu neljään tai useampaan alatavoitteeseen. Näistä tärkein on aina pakko täyttää, mikäli tehtävän mielii päästä läpi. Muut toimivat eräänlaisina lisäporkkanoina, joilla peliin on saatu selvästi enemmän pitkäjännitteisyyttä. Useimpia kenttiä joutuu nimittäin hiomaan ja yrittämään moneen otteeseen ennen kuin kaikki sen tavoitteet tulee täytettyä. Alatavoitteet toimivat pelissä myös eräänlaisena etenemisen mittarina, sillä uudet tehtävät aukeavat pelattavaksi vasta sitten, kun tietty määrä aiempien tehtävien tavoitteista on täytetty. Lisäksi tehtävien suorittamisesta täydellisesti saa erilaisia lisäbonuksia, kuten mahdollisuuden käyttää kyseistä kenttää kaksinpeli-moodissa.

Myös tehtävien vaikeustaso on saatu erittäin hyvin kohdalleen. Niiden perustavoitteet on helppo täyttää, mutta monet lisätavoitteista vaativat huolellisuutta, tarkkuutta ja toisinaan hieman onneakin. Varsinkin loppupään kentissä on sen verran paljon pelattavaa, että niiden parissa nousee hiki pintaan jo kovemmallakin pelimiehellä. Mikään kentistä ei ole niin vaikea, että sen pelaaminen aiheuttaisi turhautumista, mutta rima on sen verran korkealla, että pelin parissa vierähtää taatusti monta iltaa.

Pelin elinikää on pyritty lisäämään myös kaksinpeli-moodilla ja erilaisilla bonuksilla. Kaksinpeli tarkoittaa lähinnä kilpa-ajoa pelin eri kentissä, joten sen kiinnostavuus on hieman kyseenalainen. Joksikin aikaa tiettyä sairasta hupia irtoaa kuitenkin ainakin kilpailusta, jonka voittaja ratkaistaan tappamalla auton avulla mahdollisimman monta kanaa. Lisäksi kenttien läpäiseminen tietyssä ajassa avaa kenttäkohtaisia bonuksia, joista en ainakaan itse jaksanut juuri innostua. Tiukat aikarajat tarjoavat hyvän lisätavoitteen, mutta palkinnot ovat varsin tylsänpuoleisia. Tarjolla on nimittäin lähinnä peliin etäisesti liittyviä musiikkivideoita.

Usein erinomaiset ja hyvät pelit eroavat toisistaan yksityiskohtiin paneutumisen vuoksi. Spy Hunterin tekijätiimi on jaksanut panostaa peliinsä sen verran paljon, että siitä löytyy runsaasti pieniä pelillisesti epäoleellisia elementtejä, jotka kuitenkin parantavat tunnelmaa selvästi. Esimerkiksi IES:n harjoitusradalla ajettavissa tehtävissä vastaantulevat siviiliajoneuvot ovat vain kiskoilla liikkuvia pahvilevyjä eivätkä aitoja autoja tai veneitä. Menevä Blues Brothers -henkinen musiikki on myös omiaan vahvistamaan pelin rentoa, mutta vauhdikasta fiilistä.

Graafisesti Spy Hunter on erittäin tyylikäs paketti. Etenkin pelin ”päähenkilönä” toimiva auto on mallinnettu heijastuksiaan myöten kauniisti ja ympäristöidenkin suunnitteluun on jaksettu panostaa. Eri puolille maailmaa sijoittuvat kentät eivät edes yritä olla maisemiltaan täysin autenttisia. Sen sijaan ne vastaavat erinomaisesti sitä mielikuvaa, jonka elokuvat ovat eri paikoista antaneet. Graafista ulkoasua täydennetään myös näppärästi erilaisilla pienillä yksityiskohdilla, kuten auton aiheuttaman ilmavirran kieputtamilla lehdillä. Oikeastaan ainoa valituksen aihe Spy Hunterin grafiikassa on sen piirtoetäisyys, joka olisi näin vauhdikkaassa pelissä saanut olla hieman pidempi. Useimmissa kentissä tämä ei pääse häiritsemään, mutta muutamassa kohdassa ympäristö ilmestyy näkyviin varsin töksähdellen.

Midwayn uusi Spy Hunter -versio on erinomainen paketti. Modernisoitu versio pysyy uskollisena alkuperäiselle pelille ja sen tunnelmalle, mutta tuo vanhaan konseptiin samalla myös riittävästi uudistuksia. Loistava kenttäsuunnittelu takaa, että peli pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena ja tarjoaa haastetta kohtuullisen pitkäksi ajaksi. Kenttien loppuessa mielenkiinto peliin luultavasti laskee nopeasti, mutta sopivan korkealle asetettu vaikeustaso takaa, että sen parissa vierähtää monta iltaa. Alkuperäiseen Spy Hunteriin tutustumattomienkaan ei kannata Playstation 2 -versiota pelätä. Spy Hunter on nimittäin räiskintävetoista arcade-kaahailua parhaimmillaan.

Lisää luettavaa