Kauas pelihistorian syövereihin juurensa ulottava Sonic ei ole juhlinut sitten ensimmäisten sivusta kuvattujen tasoloikintojensa. Seikkailut kolmiulotteisessa maailmassa ovat olleet faneille lähinnä pyhäinhäväistyksiä, vaikka teoksina ne ovatkin olleet moderniin tyyliin pyrkiviä. Sega on saanut lähes 20 vuoden rimpuilun jälkeen tarpeekseen, joten sininen siili on haluttu palauttaa vahvimmalle osaamisalueelleen. Sonic Mania tarjoaa retroähkyn aiheuttavan 2D-mittatilaustyön siilin faneille.
Ennen kuin syöksyn Sonic Manian vahvuuksiin ja heikkouksiin, on syytä todeta yksi asia. Sininen siili tuntui vauhdikkuudestaan huolimatta tylsältä ja mielikuvituksettomalta hahmolta jo klassikkoteostensa aikaan. Mario toki loikki jo aiemmin korkeammalle ja paremmin, mutta myöhemmätkin tasoloikkasankarit ovat kiilanneet Sega-maskotin ohi. Niinpä nostalgiapisteitä ei ole tuoreimmalle seikkailulle luvassa. Niille olisi selvästi kuitenkin tarvetta, sillä retro-Sonic tuntuu vanhalta ja ummehtuneelta – eli juuri sellaiselta kuin fanit haluavatkin. Ja juuri sellaiselta kuin itse en haluaisi.
Sonicin painolastina pidetty kamera on napattu pois siilin selästä. Kaksiulotteinen kipittäminen tekee pelaamisesta jälleen tuttua refleksihippaa, jossa maisema vaihtuu vilkkaasti ja reittivaihtoehdot ovat moninaiset. Kampanja kunnioittaa niin tunnelmassa kuin kenttäsuunnittelussakin vanhoja teoksia, mistä selvimmät viittaukset ovat heti alussa. Vaikka Green Hill Zone ei ole aivan yksi yhteen, tekijöiden tekemät muutokset ovat lähinnä hienosäätöä. Kampanjan edetessä sentään nähdään enemmän tuoreita juttuja siitäkin huolimatta, että koko paketti tuntuu kovin tutulta.
Kampanjaa voi pelata kolmella eri hahmolla: Sonicilla, Knucklesilla ja Tailsilla. Jokainen hahmo tuntuu vähän erilaiselta. Sonic kipittää kolmikosta vikkelimmin, Tails pyörittelee pyrstösiipiään ilmoja pitkin ja Knuckles kiipeää pystysuoraa seinää pitkin kohti taivaita. Vaihtoehdot tekevät kokemuksesta aina erilaisen, mutta yksi asia on kuitenkin jatkuvasti tosi: vauhti on huimaa. Kiireisyys ei ole pelkästään hyvä, sillä se pakottaa opettelemaan kenttiä käytännössä ulkoa. Samalla juoksutempon tippuminen tekee pelaamisesta tylsää. Kun Sonicista puhutaan, nopeammin on enemmän. Ylinopeutta kaihtavat ehtivät ainoastaan tylsistyä.
Hetkittäin hidastuva vauhti ja ulkoa opeteltavat kentät ovat ongelma, mutta suurin ongelma on edelleen pelin selittelemättömyys. Sonic Mania laittaa pelaajan hahmon saappaisiin juoksemaan ilman sen kummempia perusteluita tai ohjeistuksia. Pahimmillaan ongelma näkyy kenttien loppupomoissa, joiden kanssa rähiseminen on toisinaan tuskastuttavan epäselvää. Sonic ei valitettavasti ole näissä yhtään sen parempi kuin aiemminkaan. Onneksi kenttien kipittäminen on flow-tilaan päästessä hauskaa ja täynnä kommelluksia.
Sonic Manian paras ominaisuus on sarjalle tyypillisesti musiikki. Menevä ääniraita sekoittaa sopivassa suhteessa nostalgiaa ja vanhaa. Sama meininki jatkuu visuaalisen tyylin puolella, sillä ulkoasu on tietoisesti kuin suoraan Mega Drive -konsolilta. Väripalettia on sentään taidettu hivenen laajentaa. Pikseleitä on toki hiottu ja kulmia pyöristelty, mutta nostalgisen retroilun tavoittelussa on kaikesta huolimatta onnistuttu mainiosti. Kun vanhaan on kerta pyritty, vanhassa on kannattanut myös pysyä.
Sinisen siilin maanisesta paluusta on vaikea tykätä, mikäli historiaan jääneet teoksetkaan eivät ole maittaneet. Sen sijaan faneille on tarjolla sitä samaa vanhaa herkkua, jota on toivottu kutakuinkin edelliset parikymmentä vuotta. Halpa hintalappu tekee retroilusta edullista, sillä pelihistorian kellastuneeseen lehteen voi perehtyä muutamalla kympillä. Hintaansa nähden on tarjolla kelpo viihdettä, erinomainen soundtrack ja klassinen pelimekaniikka. Ostopäätöstä tehtäessä on kuitenkin syytä miettiä helppoa kysymystä: ovatko muinais-Sonicit lähellä sydäntä? Jos eivät ole, Sonic Mania ei tilannetta muuta. Jos ovat, tarjolla on oiva pulahdus menneisiin aikoihin.
Saatavilla: Nintendo Switch (testattu), PC, PlayStation 4, Xbox One
Ikäraja: ei PEGI-tietoa