Pelit

Harry Potter ja Viisasten Kivi

Harry Potter -manian ollessa kuumimmillaan nuoren velhon sankariteoilla rahastetaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Etenkin elokuvien takana oleva AOL Time Warner tuntuu ottavan lisenssistään kaiken irti, mutta ei Electronic Arts’kaan jää paljon pekkaa pahemmaksi. Näillä näkymin tiedossa on lukuisia Potter-pelejä, joista jokainen julkaistaan mahdollisimman monelle eri alustalle. Kun samaa nimeä kantavat pelitkin ovat eri koneilla täysin erilaisia, voidaan jo hyvällä syyllä puhua voiton maksimoinnista. Onneksi EA:n väki on sentään vaivautunut tekemään Harry Pottereista kunnon pelejä, vaikka onkin mennyt turvautumaan lisenssipeleille niin tyypilliseen kaavaan. Playstationin Harry Potter ja Viisasten Kivi ei pärjää laadussa samannimiselle PC-pelille, mutta on kuitenkin kelvollinen tasoloikan muotoon kääritty seikkailupeli.Kaikkein suurin haaste Electronic Artsin pelinkehittäjille on luultavasti ollut tehdä ensimmäiselle Harry Potter -kirjalle uskollinen peli, joka on mielenkiintoinen ja hauska pelattava. Suuri osa kirjastahan käsittelee vain Harryn oppitunteja ja muuta vähemmän seikkailuhenkistä, joiden kääntäminen toimivan pelin muotoon ei ole helpoin mahdollinen asia. Pelisuunnittelijat ovat kuitenkin onnistuneet tehtävässään yllättävän hyvin ja pelaaja viedään pelkän seikkailemisen lisäksi myös mukaan Tylypahkan erilaisille oppitunneille.Pelin tarina seurailee etäisesti kirjan tapahtumia, mutta ottaa usein melkoisia vapauksia tehdäkseen tietyistä kohtauksista pelaamisen arvoisia. Kirjan ensimmäinen kolmannes ohitetaan nopeasti vain muutamalla tekstiruudulla ja pelin tapahtumat alkavat siitä, kun Harry seisoo Tylypahkan eteisaulassa matkalla ensimmäiselle oppitunnilleen. Pelin alkupuolella kuljetaankin enimmäkseen oppitunnilta toiselle, opetellaan loitsuja, käydään ensimmäisellä lentotunnilla ja lopulta tietysti päädytään pelaamaan huispausta.Oppitunnit toimivat Kalkaroksen juomansekoittelu-tuntia lukuun ottamatta aina saman kaavan mukaisesti. Aluksi Harryn on pelaajan avustuksella opeteltava uusi taika. Tämä hoidetaan painelemalla DualShockin nappeja pelin näyttämässä järjestyksessä ja oikealla rytmillä. Kun pelin näyttämä sarja on saatu oikein riittävän monta kertaa, Harry oppii loitsun ja on aika kokeilla sitä käytännössä. Tällöin siirrytään opettajan johdolla viereiseen huoneeseen, jossa pelaajan on ratkaistava jokin yksinkertainen ongelma juuri oppimansa taian avulla. Päätään näiden pulmien parissa ei tarvitse juuri vaivata, mutta ne esittelevät pelaajalle selkeästi uuden taian tarjoamat mahdollisuudet.Taikojen tekeminen on pelissä suhteellisen yksinkertaista. Ensimmäisen Harryn oppiman loitsun heittäminen onnistuu yksinkertaisesti tähtäämällä oikeaan suuntaan ja painamalla nappia. Ruudulla vilistävä velhonalku osaa suunnata itse taikansa melko hyvin, mikä tekee pelaamisesta mukavan sujuvaa. Muiden taikojen heittäminen vaatii sen sijaan hieman panostusta myös pelaajalta. Esimerkiksi Sytyjo loitsua heitettäessä ruudulle ilmestyy rengas, jossa pyörii vauhdikkaasti DualShockin nappeja vastaavia symboleja. Onnistuakseen taiassa pelaajan on painettava oikeaa nappia oikealla hetkellä. Useimmiten tämä tarkoittaa yhden ja saman napin painamista viisi kertaa peräkkäin, joten liian vaikeaksi taikomista ei ole tehty. Pelisuunnittelijoiden taholta on kuitenkin erinomainen ratkaisu päästää pelaaja osallistumaan myös taikojen tekemiseen, sillä se imaisee ohjaimen kanssa heiluvan potteristin tehokkaammin pelin maailmaan.Pelin edetessä pelaajan eteen alkaa tulla myös hieman vaihtelevampia tilanteita. Suurin osa näistä on tasoloikan muotoon valettuja kenttiä tai erilaisia alipelejä. Jälkimmäisistä hyviä esimerkkejä ovat yhteenotot Draco Malfoyn kanssa ja pelin loppupuolella Riesua vastaan käytävä kilpajuoksu. Tasohyppelyyn perustuvissa kentissä pelaajan eteen heitetään yleensä jokin pulma, joka selviää tutkimalla kyseisen kentän jokaisen kolkan.Oppituntien ja tasoloikka-kenttien pahin ongelma on niiden lievä yksitoikkoisuus. Pelin PC-versiossa kaikki kentät olivat pitkiä, täynnä erittäin vaihtelevia tilanteita ja joka paikkaan oli piilotettu salaisuuksia ja kaikenlaista kerättävää. Playstation-versiossa kentät ovat selvästi lyhyempiä ja etenkin salaisuudet loistavat poissaolollaan. Tämä syö osan siitä peli-ilosta, joka on PC-version vahvimpia valtteja. Toisaalta Playstation-pelissä on monenlaisia pulmia, joita PC:llä ei joutunut kohtaamaan. Näistä ovelimpiin kuuluvat tietylle kasville allergiset peikot, joiden heikkoutta on paikoitellen hyödynnettävä selvitäkseen pelissä eteenpäin.Lisäksi mukana on tietysti huispaus, jonka pois jättäminen olisi luultavasti ollut erittäin paha virhe Electronic Artsilta. Otteluissa pelaajan tehtävänä on luonnollisesti toimia joukkueensa etsijänä ja napata sieppi kiinni ennen vastustajaa. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvasti näkyvillä olevan siepin jättämien renkaiden lävitse lentämistä kunnes Harry on riittävän lähellä pientä kultapalloa napatakseen sen kiinni. Kirjojen huispaus-otteluiden vauhti, monipuoliset taktiikat ja dramatiikka eivät oikein välity pelaajalle pelin bittiversiossa, mutta kyllä lajia muutamaan otteeseen pelaa ihan mielellään. Syynä tähän on tosin ehkä enemmän luudalla lentämisen ilo kuin siepin nappaamisen hauskuus.Pelin pelaaminen on tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi. Harrya ohjataan tikkuohjaimen avulla ja loitsuja heitetään napeista painamalla. Hyppäämisen ja kiipeämisen velho-oppilas hoitaa omatoimisesti kunhan pelaaja juoksee suoraan oikeaan suuntaan. Loikkia voi ohjata myös ilmalennon aikana, mikä onkin tarpeen muutamassa pelin vaiheessa. Pelattavuuden suhteen ongelmia aiheuttaa oikeastaan vain pelin kamera, joka toisinaan pyörähtelee varsin kiusallisesti eikä kuvakulma yleensä ole paras mahdollinen.Myös graafisesti Harry Potter ja Viisasten Kivi on yllättävän laadukasta jälkeä. Hahmot on mallinnettu ja animoitu kohtuullisen hyvin ja kenttien tekstuurit ovat PSX:n mittapuulla erinomaisia. Playstationin 3d-peleille ikävän tyypillistä polygonien ja tekstuurien rakoilua näkyy toisinaan, mutta ei mitenkään merkittävissä määrin. Täysin optimoitua pelin koodi sen sijaan ei ole, sillä pelissä on selvästi havaittavissa hidastumista ja nykimistä esimerkiksi huispaus-otteluiden aikana.Playstationin Harry Potter ja Viisasten Kivi on kohtuullisen hyvin toteutettu lisenssiseikkailu. Siitä puuttuu osa PC-version monipuolisuuden tuomasta viehätyksestä ja pituutta pelillä olisi saanut olla enemmän kuin kymmenen tuntia, mutta innokkaille Potter-faneille tästäkin on varmasti iloa muutamaksi illaksi. Harry Potter -ilmiön ulkopuolelle jääneille pelillä ei sen sijaan ole luultavasti paljonkaan tarjottavaa.Lopuksi on vielä syytä todeta, että peli on täysin suomenkielinen.

    Rogue Spear: Black Thorn

    Stealth Shoottereiden uran uurtajiin kuuluva Rainbow Six -pelisarja on saanut jatko-osan, joka kulkee nimellä Rogue Spear: Black Thorn. Black Thorn on periaatteessa lisälevy, mutta se ei vaadi alkuperäistä Rogue Speariä toimiakseen. Rogue Spear: Black Thornin idea on identtinen sarjan aiempien pelien kanssa. Pelaaja toimii osana iskuryhmää joka lähtee tekemään tyhjäksi terroristijärjestön metkuiluja. Black Thornissa tehtävänäsi on pysäyttää terroristijärjestö, joka plagioi aiemmin toteutettuja terroritekoja. Kuten kaikissa Rainbow Six -sarjan peleissä, myös Black Thornissa menestymiseen vaaditaan joukkojen tarkkaa tiimityötä ja huolellista tehtävästrategian suunnittelua. Pelistä löytyy yhdeksän uutta yksinpelitehtävää, joka saattaa kuulostaa vähältä, mutta pelattavaa riittää yllättävän pitkään. Lisäksi mukana on uusia moninpelitehtäviä sekä uusi moninpelimoodi. Uutuuttaan kiiltävä moninpelimoodi on nimeltään lone wolf, ja siinä yksi raskaasti aseistettu pelaaja lähtee sotaan muita pelaajia vastaan. Konsepti on siis yksi vastaan loput.Pelissä noudatetaan aiemmista Rainbow Six -peleistä tuttua kaavaa. Ensin kuunnellaan ohjeistukset, luodaan strategia ja valitaan tehtävään sopivat yksiköt ja aseet. Kuten kaikista kunnon jatko-osista, myös Black Thornista löytyy uusia aseita. Tässä tapauksessa poliisien asevalikoima on kasvanut mm. P90-konepistoolilla ja M60-konekiväärillä. Kun alkuvalmistelut ovat kunnossa, on aika siirtyä toimintaan, jossa pelaajan strategian toimivuus mitataan käytännössä. Strategioita ei kannata tehdä hutaisemalla, sillä hutiloiden tehty hyökkäys johtaa oman tiimin kylmäveriseen teloitukseen. Peli tarjoaa myös valmiita strategioita, joiden avulla aloittelijakin pääsee hyvin alkuun. Tehtävät on parasta hoitaa varovaisesti ja tarkasti, sillä pienikin virhe saattaa johtaa tehtävän epäonnistumiseen ja kun yksikin laukaus voi olla tappava, ei sooloiluun ole varaa. Vaikeustasoa pelistä siis löytyy, mutta aiempia Rainbow Sixejä pelanneille vaikeustaso lienee keskivertotasoa. Aloittelijoilla on vähän vaikeampaa, mutta pelijärjestelmän oppii nopeasti ja pienen harjoittelun jälkeen keltanokkakin hoitaa hommansa kuin useamman vuoden kokemuksen omaava veteraanioperatiivi.Black Thorn käyttää jo useamman vuoden ikäistä grafiikkamoottoria, joten on selvää, että mitään huippugrafiikkaa on turha odottaa. Myös äänimaailma on keskinkertaista, joskaan ei millään tavalla huonoa. Pelattavuus on kunnossa, sillä rosmot ja poliisit ovat sopivan älykkäitä ja tietokoneen ohjastamat hahmot tekevät harvoin varsinaisia hazardiliikkeitä. Black Thorn on hyvä jatko-osa tunnetulle pelisarjalle, joka saa counter-striken näyttämään arcaderäiskinnältä. Black Thornin ongelmat ovat vanha pelimoottori ja vähän turhan lyhyt yksinpelikampanja. Mikäli näiden asioiden ei anna häiritä, voi Black Thornia suositella kaikille Rainbow Six faneille sekä muille realistisesta strategiaräiskinnästä pitäville.

      X-Men: Reign of Apocalypse

      Noin 15 vuotta kestäneen pelaajaurani aikana ainakin yksi asia on ehtinyt syöpyä syvälle selkäytimeen saakka: sarjakuvien pohjalta tehdyt lisenssipelit ovat h-u-o-n-o-j-a. Activisionin viime vuosina julkaisemat mainiot Spiderman-pelit ovat tosin saaneet monet epäilemään tätä luonnonlakia. Ilmeisesti Activisionin väki on itsekin alkanut ihmetellä tilannetta, sillä he tekevät parhaansa paikatakseen sarjakuva-pelien epäilyttävästi parantunutta mainetta X-Men: Reign of Apocalypsellaan. Game Boy Advancelle ilmestynyt peli on nimittäin varsin kehno viritelmä.Peli pohjautuu etäisesti sarjakuvissa nähtyyn tarinakokonaisuuteen, jossa X-pojat ja -tytöt päätyvät Apocalypsen (eli tuttavallisemmin Tuhon) hallitsemaan kieroutuneeseen maailmaan. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun Kyklooppi, Wolverine, Storm ja Rogue ovat palaamassa Mustalinnulla Mojoversumista takaisin Xavierin kartanolle. Ulottuvuusportin kohdalla Mustalintuun iskee kuitenkin outo shokkiaalto, joka pyyhkäisee koneen mukanaan ja heittää sankarimme toiseen todellisuuteen. Mojoversumin jäljiltä jopa Wolverine kaipaa lämmintä suihkua ja kunnon yöunia, joten kotiin olisi kova kiire. Tämä ei tietenkään onnistu kovin helposti, vaan ensin X-henkilöiden täytyy taistella tiensä läpi 12 tason.Pelillisesti X-Men: Reign of Apocalypse on varsin shokeeraava kokemus. Peli nimittäin herättää henkiin kaukaisella 80-luvulla voimissaan olleen tappelupelien alalajin, jossa yksi tai kaksi pelaajan ohjaamaa hahmoa kulkee hitaasti ruudun poikki skrollaavaa katua pitkin. Matkantekoa hidastamassa ovat valtavat vihollislaumat, jotka on tylysti hakattava maahan. Kentän lopussa odottaa muita selvästi kovempi loppuvastustaja, jonka kukistamisen jälkeen voidaankin suunnistaa kohden seuraavaa tasoa. Pelin aloittamisen jälkeen jokainen taso on kuitenkin pelattava yhdellä ja samalla hahmolla muiden katsellessa vierestä ja ollessa korkeintaan hengessä mukana.Vihollisten tyrmäämistä helpottamaan tämän lajityypin peleissä on perinteisesti ollut tarjolla sekalainen joukko erilaisia bonuksia. X-Menistäkin näitä löytyy, tosin valikoima on erittäin rajoittunut. Bonukset voivat joko parantaa hahmoa, palauttaa tämän mutanttivoimat tai lisätä käytettävissä olevaa aikaa. Jokaisessa kentässä aikaa on tosin sen verran paljon, että viimeisimmästä bonusesineestä ei käytännössä ole mitään varsinaista hyötyä.Sama pelintekijöiden laiskuus näkyy myös pelin vihollisvalikoimassa. Kahdentoista kentän aikana vastaan tulee vain muutama erilainen vihollinen, joten vastustajien hakkaaminen alkaa varsin pian tuntua erittäin yksitoikkoiselta. Kolmen pahiksen kaaduttua kolme täsmälleen samanlaista ilmestyy ruudulle kerjäämään verta nenästään. Väli- ja loppuvastustajiin on sentään jaksettu panostaa sen verran, että tuttujen naamojen bongaileminen innostaa pelaamaan pelin läpi ainakin yhden kerran. Naamaansa käyvät näyttämässä esimerkiksi Blob, Pyro, Sapelihammas, Gambiitti ja tietenkin itse Apocalypse.Taisteleminen on myöskin suhteellisen yksinkertaista. Game Boy Advancesta löytyy napit hyppimiselle, iskusarjalle, vastustajan maahan kaatavalle lyönnille ja tavallista voimakkaammalle mutanttivoimia hyödyntävälle erikoishyökkäykselle. Viimeisimmän hyökkäyksen käyttöä rajoittaa mutanttivoima-mittari, jota ladataan hakkaamalla vastustajia perinteisemmillä hyökkäyksillä. Epätarkkuutensa ja pienen kantamansa vuoksi erikoishyökkäykset ovat kuitenkin käytännöllisiä ainoastaan loppuvastustajia vastaan taistellessa. Niinpä suurin osa peliajasta meneekin tavallista iskusarjaa hakatessa eikä pelistä kovin ihmeellisiä taktisia haasteita löydy.Ainakin allekirjoittaneelle oli melkoinen pettymys, että pelistä löytyy ainoastaan neljä pelattavaa hahmoa ja näistäkin puolet on toteutettu varsin aneemisesti. Wolverinessa ja Stormissa on jonkin verran tyyliä ja asennetta eikä hahmojen animaatiossakaan ole valittamista. Rogue sen sijaan on väännetty erittäin luonnottoman näköiseen asentoon eivätkä tytön mutanttivoimatkaan pelissä pahemmin nouse esille. Suurin pettymys on kuitenkin Kyklooppi, jonka perushyökkäys on ponnettoman näköinen vasen suora eikä hahmon muukaan animaatio anna paljon aihetta riemunkiljahduksiin. On jokseenkin masentavaa, että monet viholliset on piirretty ja animoitu paremmin kuin yksi pelin päähenkilöistä.X-Men: Reign of Apocalypse tekee myös parhaansa tappaakseen peli-ilon lyhyeen. Pelin läpäiseminen onnistuu vajaassa tunnissa, mutta erityisen merkittävältä saavutukselta se ei tunnu. Palkintona odottaa vain lyhyt tarinanpätkä, jossa X-miehet palaavat takaisin professori Xavierin hellään huomaan. Ei lisähahmoja, ei parhaiden tulosten listaa, ei uusia pelimoodeja. Ei yksinkertaisesti mitään. Niinpä peli onkin valmista tavaraa viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki neljä hahmoa on koluttu lävitse.Lyhyesti sanottuna X-Men: Reign of Apocalypse on hyvin tyypillinen sarjakuva-lisenssin päälle rakennettu peli. Se luottaa tuttuihin hahmoihin, joiden ympärille on rakennettu erittäin vanhanaikaisella ja yksinkertaisella kaavalla tylsähkö peli. Pelattavaa on erittäin vähän, pelisuunnittelu mielikuvituksetonta ja pelin audiovisuaalinen anti melkoisen köyhää. Epätoivoisimmat X-Men -fanit jaksanevat pelata pelin läpi kaikilla neljällä hahmolla. Muiden kannattaa suosiolla pysyä pelipaketista mahdollisimman kaukana.

        Gauntlet: Dark Legacy

        Loputtomien hirviöjoukkojen tuhoamisessa täytyy olla jotakin ihmismielen perusvaistoihin vetoavaa. Sen verran suosittuja Gauntlet-sarjan pelit 80-luvulla olivat. Enkä kyllä yhtään ihmettele. Sarjan paniikinomaisessa tunnelmassa oli jotakin harvinaisen vetoavaa. Viime vuosina Midway on pyrkinyt tavoittelemaan tuota samaa tunnelmaa uudemmille konsoleille julkaistuissa Gauntlet-peleissään. Alkuperäisten pelien henki on valitettavasti päässyt eksymään jonnekin kuluneen vuosikymmenen syövereihin, mutta Playstation 2:n Gauntlet: Dark Legacy tarjoaa kuitenkin yksinkertaista, mutta hilpeää moninpeli-viihdettä.Gauntlet-pelien perusajatus on varsin yksinkertainen. Yksi tai useampi urhea seikkailija tarttuu aseeseensa ja tunkeutuu sekalaisten hirviöiden kansoittamaan sokkeloon. Teräksen ja taikuuden avulla seikkailijoiden täytyy tuhota ensin hirviöt ja sitten näiden pesäkolot, joista uutta hirviökantaa tunkeutuu ulos tasaiseen tahtiin. Tehtävää helpottamaan sokkelosta löytyy energiaa palauttavaa ruokaa, räjähtäviä maagisia pulloja ja väliaikaisia erikoisominaisuuksia. Yhden kentän puhdistettuaan sankarit pääsevät käymään kaupassa, jonka jälkeen rynnätään seuraavan hirviölauman kimppuun.Dark Legacyn taustatarina kertoo ikivanhasta demonista, joka tunnetaan nimellä Skorne. Tämän ihmiskuntaa kiusaavan pahantekijän voi kukistaa vain kolmentoista riimukiven avulla. Estääkseen riimukivien kokoamisen Skorne on piilottanut ne kahdeksaan hirviöiden täyttämään maailmaan. Demonin ikeessä kärsivien ihmisten onneksi Sumner-niminen velho on onnistunut löytämään muutaman urhean sankarin, jotka ovat valmiita uhmaamaan vaaroja ja etsimään Skornen kukistamiseen tarvittavat riimukivet. Kenelläkään ei pitäisi olla vaikeuksia arvata, mikä pelaajien rooli tässä kaikessa on.Pelin alussa Dark Legacy tarjoaa valittavaksi kahdeksan erilaista hahmoa, joiden lisäksi pelin aikana on mahdollista avata kahdeksan bonushahmoa. Bonushahmot ovat aloitushahmoja voimakkaampia, mutta muuten kaikki kuusitoista vaihtoehtoa ovat käytännössä variaatioita neljästä perus-hahmotyypistä. Soturit ovat hahmoista voimakkaimpia ja tekevät eniten vauriota. Vahvasti haarniskoituneet taistelijat ovat heikompia, mutta vastaavasti kestävät enemmän vahinkoa ja ovat ominaisuuksiltaan kaikkein tasapainoisimpia. Erilaisiin jousiaseisiin erikoistuneet hahmoluokat ovat joukon nopeimpia ja velhojen voima on luonnollisesti taikuudessa.Hahmoille on määritelty neljä ominaisuutta: voimakkuus, haarniska, nopeus ja taikuus. Nämä parantuvat hieman aina, kun hahmo nousee tason, minkä lisäksi lisävahvistusta voi hankkia jokaisen tason jälkeen kullan avulla. Yltäessään riittävän korkealle tasolle hahmot oppivat myös kohtuullisen hyödyllisiä erikoistaitoja sekä saavat mukaansa uskollisen eläinkumppanin auttamaan hirviöiden lahtaamisessa.Pelillisesti Gauntlet: Dark Legacy on hieman edeltäjäänsä Gauntlet: Legendsiä monipuolisempi. Kaikille DualShock2:n napeille on keksitty jokin käyttötarkoitus, joten pelin kontrollien oppimiseen menee tällä kertaa hieman enemmän aikaa. Toisaalta hahmot ovat samalla oppineet muutaman hyödyllisen tempun ja osaavat nyt esimerkiksi kävellä takaperin samalla kun hakkaavat päälle käyviä hirviöitä. Myös puolustautuminen onnistuu, joskin se tuntui hyödylliseltä taidolta lähinnä suurempia loppuvastuksia vastaan taisteltaessa.Muutama astetta huonompi ratkaisu sen sijaan on ollut kerättävien tavaroiden määrän lisääminen moninkertaiseksi. Legendsissä pelaajien oli huolehdittava vain erikoisaseiden, riimukivien ja obeliskien löytämisestä ja seuraavaan maailmaan pääsi aina, kun edellinen oli käyty lävitse. Nyt pelaajien on perusesineiden lisäksi kerättävä myös kristalleja ja kultaesineitä, jotka avaavat teitä uusiin maailmoihin. Käytännössä eteneminen paikasta toiseen on kuitenkin edelleen täysin lineaarista, joten muutosta ei voi oikeastaan pitää minkäänlaisena parannuksena. Etenkään kristallien löytämiseen ei yleensä tarvitse edes nähdä minkäänlaista vaivaa, joten niiden keräileminen alkaa varsin pian tuntua turhalta, mutta ikävän pakolliselta toiminnalta.Suuri osa Dark Legacyn kentistä on napattu pienin muutoksiin suoraan Gauntlet: Legendsistä. Kenttien rakennetta on onneksi hieman hiottu ja päämäärätön vaeltelu jonnekin unohtuneiden riimukivien perässä tuntuu vähentyneen. Uudet kentät on myös suunniteltu hyvin ja täysin uusista maailmoista etenkin unimaailma on erittäin mielenkiintoinen paikka.Teknisesti Gauntletin PS2-versio ei kuitenkaan ole aivan samaa tasoa. Grafiikat on käännetty lähes suoraan parin vuoden takaisesta kolikkopelistä ja ne näyttävät PS2-pelien joukossa erittäin karuilta. Suoran käännöksen laiskuus jää pahasti harmittamaan, sillä muutamat pelkästään Dark Legacya varten suunnitellut täysin uudet hirviöt näyttävät erittäin tyylikkäiltä. Paljon parempaankin olisi siis ollut resursseja, mutta valitettavasti pelitiimi on mennyt läpi siitä, mistä aita on matalin.Myös äänityöskentely on jäänyt varsin keskinkertaiselle tasolle. Osa ääninäyttelijöistä on onnistunut saamaan hahmoihinsa peliin sopivaa mahtipontisuutta, mutta kokonaisuutena laatu on hieman mitäänsanomatonta. Paikoitellen erinomaiset musiikitkin hukkuvat liian helposti muiden ääniefektien alle.Gauntlet-pelit ovat aina olleet parhaimmillaan moninpeleinä ja sama pätee myös Dark Legacyyn. Yksinpelinä pelaaminen alkaa varsin pian tuntua yksitoikkoiselta, mutta kavereiden kanssa pelin vetovoima nousee moninkertaiseksi. Dark Legacy onkin yksi niistä peleistä, jotka kärsivät hieman siitä, että Playstation 2:een joutuu lisäohjaimien lisäksi ostamaan myös Multi-tapin, mikäli mielii saada neljä pelaajaa saman konsolin ääreen. Toisaalta, mikäli laitteesta löytyy jo neljä ohjainta ja kiinnostuneita kavereita riittää, Dark Legacysta riittää erinomaista hupia useammaksi illaksi.Pelinä Gauntlet: Dark Legacy tarjoaa vain hyvin suoraviivaista hirviöiden lahtaamista eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Mikäli pelin ääreen saa raahattua ainakin yhden kaverin ja yksinkertainen idea tuntuu viehättävältä, Gauntlet: Dark Legacy voi kuitenkin olla hankkimisen arvoinen paketti. Yksinkertaisesta luonteestaan huolimatta – tai juuri siitä johtuen – se onnistuu kuitenkin tarjoamaan mukavan annoksen rentoa moninpeli-viihdettä.

          Midway's Greatest Arcade Hits

          70-80 -luvun vaihteessa työstettiin monia pelejä, jotka muistetaan todellisina klassikkoina. Nyt kauppoihin on saapunut Midway’s Greatest Arcade Hits, joka sisältää Midwayn parhaiden(?) kolikkopelien Game Boy Advance -käännökset. Äskettäin julkaistu Namco Museum osoitti, että Game Boy Advance on loistava alusta vanhojen klassikoiden uudelleenjulkaisulle ja nyt samaan markkinarakoon yrittää tunkea myös Midway omien klassikkopeliensä voimalla. Midway’s Greatest Arcade Hits -pakettiin on napattu neljä peliä, jotka jopa tällainen 80-luvun alussa syntynyt peliarvostelija tuntee. Paketista löytyy Joust, Defender, Robotron 2084 sekä Sinistar. Kyseessä on siis todellisia hittejä, eikä mitään sekundatuotoksia. Valitettavasti suurten kolikkopelihittien käännös GBA:lle on epäonnistunut totaalisesti. Grafiikat ovat paikoin suttuisia ja epäselviä, kontrollit eivät toimi alkuunkaan ja muutenkin paketti hajoaa käsiin jo ensimmäisten peliminuuttien aikana. Käydään pelit kuitenkin läpi yksi kerrallaan. Aloitetaan Defenderillä, joka onkin ehkäpä paketin parhaiten onnistunut peli ainakin kontrollien osalta. Kontrollit toimivat GBA Defenderissä aivan kuin alkuperäisessäkin versiossa eli vuosien takainen pelituntuma on tallessa. Pelin ideanahan on lennellä muukalaisplaneetan päällä ja suojata planeetan päällä vaeltavia ihmisiä. Sivuttain skrollaava grafiikka vastaa hyvin pitkälle alkuperäisversiotaan, mutta Defenderin grafiikat ovat aivan liian tummia ja vihollisten panokset meinaavat väkisinkin hukkua mustaan taustaan. Lisäksi ruudunpäivitys laskee paikoin niin alas, että peli alkaa pätkimään. Tämä on kyllä outoa, koska GBA on pyöritellyt paljon näyttävämpiäkin pelejä ilman tietoakaan pätkimisestä. Pientä miinusta tulee myös sumeasta äänimaailmasta. Pelillisesti Defender siis on ihan kelvollinen peli, mutta teknisen toteutuksen sudenkuopat tipauttavat avaruushävittäjämme auttamattomasti planeetan pinnalle. Seuraavaksi kaivetaan esiin Sinistar, joka muistuttaa etäisesti tuttua ja turvallista asteroidsia. Sinistarissa pelaaja lentelee avaruusaluksensa kanssa keskellä asteroidivyöhykettä taistellen ilkeitä pikkualuksia vastaan. Jos pelaaja alkaa räiskimään asteroideja, niistä irtoaa kristalleja, joista pelaaja saa erikoisia ohjuksia. Ohjukset ovatkin tarpeen, sillä myös viholliset keräävät kristalleja ja jos viholliset saavat kokoon tarpeeksi kristalleja, ilmestyy ruudulle pahaakin pahempi Sinistar, jonka voi tuhota vain ohjuksilla. Defenderin tapaan myös Sinistar kaatuu teknisiin ongelmiin. Suurimmiksi ongelmiksi muodostuvat tahmean oloiset kontrollit, liian pieni näkökenttä ja Defenderiäkin vaivanut grafiikoiden tummuus. Pelaamista voisi verrata auton ajamiseen sumussa, jossa näkee vain metrin eteenpäin. Kolmantena pelinä paketista paljastuu yksi legendaarisimmista peleistä kautta aikojen. Kyseessä on Joust, peli jossa ratsastetaan linnulla. Pelaajan tavoitteena on osua vastustajaan niin, että pelaajan oma lintu on korkeammalla kuin vastustajan lintu. Vastassa ei kuitenkaan ole vain yhtä vihollista, vaan mitä pidemmälle pelaaja etenee, sitä enemmän vihollisia pelaaja saa vastaansa. Samalla kentälle ilmestyy myös muita pelaamista hankaloittavia tekijöitä. Joust on ihastuttanut pelaajia monilla konsoleilla, mutta Pocket Studios teki sen taas, Joust nimittäin kärsii armottoman kankeista kontrolleista eikä GBA:n Joustista löydy edes moninpeliä. Viimeisenä Midwayn suurimpien arcade-hittien kokoelmasta paljastuu Robotron 2084. Robotronissa pelaaja käppäilee GBA:n ruudun kokoisella pelikentällä räiskien pahiksia sen kun kerkiää. Alkuperäisessä kolikkopelissä käytettiin kahta joystickiä. Toisella kontrolloitiin pelihahmon liikkeitä ja toisella ampumasuuntaa. On selvää, että GBA:lle tällaista järjestelmää ei ole voitu toteuttaa, joten kontrollit jäävätkin joiltain osin vajaiksi, mutta kyllä peliä pystyy pelaamaan tällaisenakin. Koska Robotronista ei löydy mitään sen suurempia vikoja, voitaneen sitä pitää paketin parhaiten onnistuneena käännöksenä. Midway’s Greatest Arcade Hits ei siis säväytä miltään osin. Loistavat pelit on menty pilaamaan huonolla käännöstyöllä ja liian tummat grafiikat haittaavat pelaamista merkittävästi. Vaikka retrohenkeä löytyisihin, ei tähän peliin kannata rahojaan tuhlata.

            Dragonriders of Pern

            Anne McCaffreyn Dragonriders of Pern -kirjat ovat olleet maailmalla yksi viime vuosikymmenien suosituimpia fantasiakirja-sarjoja. Jostakin syystä McCaffreyn kirjat ovat löytäneet vasta kuluvan vuoden aikana tiensä kotimaisten kustantajien julkaisulistoille, joten monelle suomalaiselle fantasiaharrastajalle tuoreen Perniin sijoittuvan pelin maailma on vielä outo tuttavuus. Tämä on valitettavaa, sillä Dragonriders: Chronicles of Pern ikuistaa McCaffreyn luoman maailman erittäin tarkasti digitaalisen viihteen muotoon.Tyyliltään Dragonriders of Pern on seikkailupeli, johon on sotkettu jonkin verran roolipelimäisiä elementtejä lähinnä taisteluiden ja hahmonkehityksen muodossa. Suurin osa peliajasta kuluu päähenkilön vaeltaessa ympäriinsä vaihtelevissa maisemissa ja keskustellessa maailman muiden asukkaiden kanssa. Useimmilla keskustelukumppaneilla on tarjota D’konille erilaisia ongelmia ratkottavaksi, joten puuhaa riittää. Ajoittain tämä rauhallinen eteneminen katkaistaan hieman toiminnallisemmalla osuudella, mutta perusluonteeltaan Dragonriders of Pern on varsin hidastempoinen peli.Erilaiset vuoropuhelut vievät huomattavan osan peliajasta. Jopa siinä määrin että ajoittain pitkiin keskusteluihin alkaa kyllästyä. Suoraan kaiuttimista kuuluvat vuoropuhelut on usein toteutettu varsin verkkaisella puhetyylillä eikä prosessia saa mitenkään nopeutettua. Kun pelaajan mahdollisuus vaikuttaa keskusteluiden kulkuun on vielä varsin pieni, usein pelin aikana huomaa istuvansa minuuttikaupalla tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Ja kun hahmoaan pääsee jälleen kontrolloimaan, onkin aika juosta seuraavan vastaavan keskustelun kimppuun. Onneksi dialogi sentään on ainakin pääsääntöisesti hyvin kirjoitettua ja näyteltyä.Dragonridersin käyttöliittymä on yksinkertaisen tehokas. Tavallisesti pelaajan täytyy vain liikkua riittävän lähelle haluttua kohdetta ja peli tarjoaa automaattisesti mahdollisuuden vaikuttaa siihen. Esineiden poimiminen, paikkojen tutkiminen ja maailman asukkaiden kanssa keskusteleminen onnistuvat kaikki samalla tavalla. Yksinkertaisen käyttöliittymän ansiosta peliä on erittäin helppo pelata, mutta toisaalta kaikki asiat tämänkin suhteen tehty pelaajalle valmiiksi ja pitkien keskusteluiden tapaan tämä yksinkertaisuus lisää edelleen pelin herättämää passiivisuuden tunnetta. Lisäksi peli kärsii ajoittain 3d-peleille tyypillisistä kameraongelmista, kun päähenkilö juuttuu jonnekin kuvaruudun ulkopuolelle, mutta pelituntumaa tämä ei juuri pääse häiritsemään.Graafisesti Dragonriders of Pern on hieman ristiriitainen paketti. Toisaalta pelin tapahtumaympäristöt ovat parhaimmillaan komean näköisiä ja yksityiskohdilla täytettyjä, mutta toisaalta varsinkin lohikäärmeet ja ihmishahmojen kasvot näyttävät jotenkin epätavallisen luonnottomilta. 3d-grafiikka pysyy kuitenkin koossa ilman mitään ongelmia ja hahmojen onnistuvat etenkin animaattoreiden ansiosta näyttämään suhteellisen eläväisiltä. Äänityöskentely on tasoltaan hieman tasaisempaa ja paikoitellen jopa korkealaatuisempaakin. Muutamat erittäin jäykän kuuloiset ääninäyttelijät häiritsevät kuitenkin muuten toimivaa kokonaisuutta pahasti.Dragonriders: Chronicles of Pern on peliarvostelijan kannalta varsin kaksipiippuinen peli. Se on kohtuullisen onnistunut seikkailupeli, jonka pahimmat pelilliset ongelmat liittyvät lähinnä pelaajan pitkiin passiivisuusjaksoihin keskusteluiden aikana. Peli on kuitenkin suunniteltu pitkän kirjasarjan pohjalta ja suunnattu erityisesti sen faneille. Pernin maailmaa ja McCaffreyn kirjoja tunteville paketista löytyykin erittäin hyvä ja tunnelmallinen peli, joka antaa epätavallisen mahdollisuuden tunkeutua syvälle kirjojen maailmaan. Muille tarjolla on ehkä hieman tylsähkö seikkailupeli, jonka tunnelmallisimmat piirteet jäävät luultavasti ainakin osittain ymmärtämättä. Mikäli pidät McCaffreyn kirjoista, osta tämä peli. Muiden kannattaa miettiä ostosta pari kertaa, ellei satu kärsimään vakavasta seikkailupeli-vajauksesta.

              LMA Manager 2002

              Useiden pelitalojen kalenterissa vuosi 2002 on alkanut jo nyt. Esimerkiksi Codemasters hypännyt uudelle vuosiluvulle, sillä heidän uusin futismanageri kantaa nimeä LMA Manager 2002. Peli on kolmas osa pelisarjasta, josta urheilupeleille tuttuun tapaan ilmestyy vuosittain uusi versio. Tällä hetkellä manageri-pelejä ilmestyy kuin sieniä sateella, mutta suurin osa niistä on ilmestynyt vain PC:lle. Vanhalle Playstationille pelityypin edustajat ovat siis varmasti erittäin tervetulleita.LMA Manager 2002:sta tulee väkisinkin verrattua PC:n Championship Manageriin, sillä Championship Manager on kyseisen peligenren ehdoton kuningas. LMA Managerissa pelaaja saa valita joukkueensa joko Englannin tai Skotlannin sarjoista, myös divari-joukkueet ovat mukana. Mukaan on saatu oikeiden pelaajien sekä joukkueiden käyttöön oikeuttavat lisenssit, joka on tietysti pelkkää plussaa. Joukkueiden kokoonpanotkin tuntuvat olevan ajan tasalla, sillä esimerkiksi Manun maalissa palloja torjuu Fabien Barthez.LMA Managerissa kotimanageri pääsee hoitamaan joukkueensa toimintaa aina lippujen hintojen määrittelemisestä stadionin rakentamiseen ja joukkueen taktiikoiden hiomiseen. Tekeminen ei siis lopu kesken. Jos omat rahkeet eivät riitä, saa pelaaja tarvittaessa apuja laittamalla tietokoneen hoitamaan esimerkiksi joukkueen finanssipolitiikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että parhaimmillaan peli on silloin, kun pelaaja hoitaa itse kaikki huolenpitoa vaativat asiat.Futismanageroinneissa tärkeintä on tietysti pitää oma joukkue kilpailukykyisenä muita joukkueita vastaan. Usein joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jossa omat pelaajat tunaroivat koko ajan ja on aika ryhtyä hieromaan pelaajakauppoja. Myynnissä olevista pelaajista näkee aluksi pääpiirteiset tiedot, mutta halutessaan pelaaja voi lähettää tarkkailijan seuraamaan tietyn pelaajan otteita, jolloin hänestä saa yksityiskohtaisempia tietoja. Tarkkailijat raportoivat myös seuraavan vastustajan taktiikasta sekä muista yksityiskohdista, jotka vaikuttavat oman taktiikan luomiseen.Oman pelitaktiikkansa voi luoda melko vapaasti. Lisäksi kotimanagerin käyttöön on tarjottu muutamia valmiita strategioita. Strategian suunnitteluun kuuluu tietysti päätös siitä, kuinka monta pelaajaa pistetään puolustukseen, keskikentälle ja hyökkäykseen, hyökkäyksen suoraviivaisuus, syöttöjen pituus sekä muutamat muut seikat. Yksiselitteisesti on mahdotonta sanoa, mikä on paras taktiikka, mutta kokemus opettaa, miten vastustajan käyttämää taktiikkaa vastaan kannattaa pelata. Pelin valikot ovat siis hyvin monipuolisia ja siten myös melko monimutkaisia. Aluksi Playstationin ohjaimen sekä monipuolisten valikoiden yhdistäminen hyväksi käyttöliittymäksi tuntuu mahdottomalta, mutta aiempien osien tapaan käyttöliittymä on saatu väännettyä PSX:n ohjaimelle sopivaksi ja se käy tutuksi alta aikayksikön.Kun taktiikat ja muut valmistelut ottelua varten on tehty, on aika siirtyä itse koitokseen, jossa managerin taidot pistetään puntariin. LMA Managerissa ottelut näytetään graafisessa muodossa, eli pelaaja seurailee pelin tapahtumia ja tietokoneen ohjastamat pelaajat yrittävät parhaansa mukaan voittaa ottelun. Ottelun aikana tarkka manageri voi muuttaa joukkueen taktiikkaa haluamallaan tavalla tai vastaavasti vaihtaa pelaajia. Muuten pelin etenemiseen ei juurikaan voi vaikuttaa. Kun peli on pelattu, voi pelaaja tutustua tarkemmin ottelun huippuhetkiin, jotka pitävät sisällään komeimmat torjunnat, maalit sekä muut pelin kannalta merkitykselliset asiat. Tästä ominaisuudesta ei ole mitään käytännön hyötyä, mutta onhan se kiva nähdä lähemmin miten maalit syntyivät. Pelin graafinen ilme jakautuu siis valikoihin sekä otteluihin. Kun valikoiden tekniikan ymmärtää, ne ovat selkeitä ja ihan mukavan näköisiäkin. Ottaen huomioon, että pelien seuraaminen ei ole LMA Manager 2002:n pääosa-alue, on sanottava, että jalkapallomatsitkin ovat ihan tarpeeksi tyylikkäitä. Eivät nämä tietenkään normaaleille futis-peleille pärjää, mutta eivät jää kovin kauaksikaan.LMA Manager 2002 on Championship Manageriin verrattuna hieman kevyempi ja helpompi futismanageri. Playstation asettaa pelille joitain rajoituksia, mutta Codemasters on saanut pakattua LMA Manager 2002 -peliin sen verran ominaisuuksia ja mahdollisuuksia, että LMA 2002 tarjoaa futismanageroinnin ystäville mukavia hetkiä pelin parissa. Mikäli jalkapallojoukkueen managerointi ei ole kiinnostanut ennenkään, ei LMA Manageriakaan kannata ostaa.

                Director of Football

                Täytynee heti aluksi tunnustaa, että olen erittäin suuri Championship Managerin ystävä. Muita manageripelejä tuleekin aina väistämättä verrattua Sports Interactiven kehittämään pelisarjaan ja oikeastaan joka kerta vertailu on kääntynyt Championship Managerin eduksi. Kuningaspelin tuorein haastaja on Empire Interactiven julkaisema Director of Football, joka ei kuitenkaan selviä kilpailussa pitkälle. Kohtuullinen peli kompastuu nimittäin heti ensimmäisessä harhautuksessa kömpelöön toteutukseensa.Director of Footballin peruskonsepti seurailee muista manageripeleistä tuttuja uria. Pelaaja nimitetään hänen valitsemansa jalkapallojoukkueen manageriksi ja tavoitteena olisi johdattaa joukkue kohden kunniaa, mainetta ja mammonaa. Tämä onkin yksi pelin kompastuskivistä, sillä perusasetuksillaan Director of Football on aivan liian helppo. Kotimanagerin joukkue on ominaisuuksiltaan selvästi kilpailijoitaan parempi eikä sarjassa menestyminen vaadi kovinkaan suuria ponnistuksia. Aloitusasetuksia muuttamalla peliin saa sentään hieman enemmän haastetta, mutta liian helppo oletus-vaikeustaso syö sen uskottavuutta pahasti.Managerin arkirutiinit ovat pitkälti tuttua kauraa. Tärkeimmät tehtävät ovat joukkueen kokoaminen sekä sen taktiikan ja kokoonpanon määrääminen otteluihin. Pelaajien lisäksi manageri voi palkata joukkueelle valmentajat, lääkärit ja uusien kykyjen etsijät, mutta mitenkään pakollista tämä ylimääräinen työvoima ei ole. Jostakin syystä joukkueen vakiovarusteisiin kuuluu nimittäin ilmaiseksi työskentelevä valmentaja ja yhtä jalomielinen lääkäri. Sopimusneuvotteluita tai valittavana olevien työntekijöiden profiilejakaan ei voi pitää liian monimutkaisina. Suurempi palkka tarkoittaa käytännössä pätevämpää ammattilaista eikä manageri voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin valita yhden tarjolla olevista vaihtoehdoista ja päättää, kuinka pitkäksi ajaksi haluaa tämän palkata. Esimerkiksi pelaajien sopimusneuvotteluihin kuuluvat hienoudet ja erilaiset sopimusehdot on unohdettu suosiolla.Joukkueen kokoonpanon ja taktiikan suunnittelemisessa on sentään hieman potkua. Vaikka pelaajien perusominaisuudet ovatkin turhan yksinkertaistettuja, mukaan on mahdutettu riittävästi erilaisia erikoistaitoja, jotta erot eri pelaajien välillä käyvät selviksi. Valinnan kahden eri pelaajan välillä saattaakin usein ratkaista se, että toinen heistä sattuu olemaan kulmapotku-spesialisti.Sekä otteluita ennen että niiden aikana managerilla on käytettävissään mukavan laaja valikoima erilaisia taktisia vaihtoehtoja. Jokaiselle pelaajalle voi määritellä tarkasti sen kentän alueen, jolla tämän pitäisi pääsääntöisesti liikuskella. Manageri voi myös antaa yksityiskohtaisia ohjeita esimerkiksi siitä, kuinka nopeasti pelaajien tulisi syöttää peliväline eteenpäin. Lisäksi ottelun aikana koko joukkueelle voi antaa erilaisia yleisiä ohjeita, kuten valita hyökkäävän tai puolustavan taktiikan tai keskittyä nostamaan hyökkäyksiä laitojen kautta. Managerin vaikutusvalta pelaajiinsa on sangen suuri, sillä valikoiden kautta on mahdollista määritellä tarkasti, kuinka suurella sykkeellä pelaajien pitäisi suhtautua otteluun. Mielenkiintoinen lisäpiirre on myös mahdollisuus huutaa pelaajille kentän laidalta ohjeita tilanteen kehittyessä ja ohjata näin ottelun kulkua.Runsaiden taktisten vaihtoehtojen synnyttämä innostus laantuu kuitenkin hieman, kun peli siirtyy itse otteluun. Ottelutapahtumat esitetään kaikkia yksityiskohtiaan myöten varsin havainnollisessa, joskin erittäin karkeassa graafisessa muodossa. Vaikka managerin valinnat vaikuttavatkin selvästi pelaajien pelityyliin ja ottelun tapahtumiin, kokonaisuudessaan joukkueiden tekoäly ei pahemmin vakuuta. Esimerkiksi vastustajan lähtiessä vastahyökkäykseen omilla hyökkääjillä on paha tapa jäädä seisoskelemaan jopa parikymmentä metriä paitsion puolelle ja oman joukkueen ollessa puolustavalla kannalla hyökkäyspäästä löytyi pahimmillaan enemmän omia kuin vastustajan pelaajia. Maalejakin matseissa syntyy huolestuttavia määriä. Itse en tainnut nähdä kuin yhden ottelun, jossa olisi tehty vähemmän kuin neljä täysosumaa.Monille Championship Manager -sarjaa vierastaville ottelutapahtumien graafinen esitys on varmasti tervetullut ominaisuus, mutta ainakin allekirjoittaneelle kentän tapahtumia seuratessa tuli lähinnä nostalginen olo. Otteluiden kömpelö grafiikka muistuttaa nimittäin 90-luvun puolivälin futispelejä. Tosin sillä erotuksella, että Director of Footballissa animaatiota taitaa olla vielä vähäisemmän kuin aikoinaan. Koska kyse on manageripelistä, tätä ei voi pitää kovin suurena ongelmana, mutta valitettavasti samantyyppinen huolimaton grafiikka vaivaa koko peliä.Ottelumenestyksen lisäksi managerin on pidettävä huolta myös joukkueen taloudesta. Tilikirjan tasapainottamiseen on onneksi tarjottu varsin järeä arsenaali erilaisia tulonlähteitä. Kotimanagerin toimenkuvaan kuuluvatkin esimerkiksi sponsorien hankkiminen, lainojen otto, korkotalletusten tekeminen, fanituotteiden myynti, lipunhintojen määrittäminen ja osakekaupat. Sponsoreiden hankkiminen on suhteutettu fiksusti joukkueen odotettuun menestykseen, mutta vastaavasti osakemarkkinoilla leikkiessään manageri on täysin tuurinsa varassa. Joukkueen taloudenhoito on toteutettu samalla ylimalkaisella otteella kuin muukin peli, joten tavallisesti sponsorisopimusten hoitaminen riittää pitämään tilikirjat voiton puolella. Ainakin jos ei harrasta järjettömiä pelaajakauppoja tai palkkaa tuekseen valtavia valmentajalaumoja.Kaikkea kotimanagerin ei myöskään tarvitse välttämättä hoitaa itse, vaan suurin piirtein kaiken voi halutessaan jättää valmentajien ja muiden apulaisten huoleksi. Tekoäly-valmentajat eivät kuitenkaan ole erityisen päteviä hommissaan, joten tässäkin tapauksessa oma apu on paras apu.Helposta vaikeustasosta huolimatta kotimanagerin urakka Director of Footballin ääressä ei suinkaan ole helppo. Pelin rasittavan sekava käyttöliittymä tappelee nimittäin ankarasti vastaan jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Periaatteessa useimmat asiat on toteutettu loogisesti ja valikoiden paljoutta on onnistuttu supistamaan suhteellisen järkevästi, mutta käytännössä peli on kaukana helposti pelattavasta. Sen pahin ongelma on eri ikkunoiden kirjava ulkoasu, jossa oleellisten kohtien paikallistaminen on usein erittäin vaikeaa ja haluttuja tietoja joutuu usein etsimään pitkäänkin. Eri ikkunoiden asettelussa täytyy myös olla jotakin epäloogista, sillä niiden välillä navigointiin ei täysin totu pitkänkään pelailun jälkeen. Kaikkein ärsyttävintä on kuitenkin se, että joidenkin pelin tärkeiden ominaisuuksien käyttämisestä on tehty liian vaikeaa. Paras esimerkki tästä lienee uusien pelaajien etsiminen, joka hoidetaan erittäin epätarkalla liukupalkki-systeemillä. Tämän vuoksi manageri voi mitata pelaajien kykyjä vain hyvin yleisellä tasolla ja tietyillä taitoilla varustetun pelimiehen löytäminen voi viedä paljon aikaa.Director of Footballilla tuntuu olevan hieman profiloitumisvaikeuksia. Se edustaa maailman pikkutarkinta pelityyppiä, mutta yrittää silti oikoa mahdollisimman monta mutkaa. Tämä näkyy turhan helpossa vaikeusasteessa, mutta myös monissa muissa kohdissa, joihin ainakin itse olisin kaivannut enemmän yksityiskohtaisuutta. Pelissä lähes kaikki taloudenhoidosta sopimusneuvotteluihin on yritetty tehdä pelaajalle mahdollisimman helpoksi, mikä on aika ristiriitainen ratkaisu. Kun mikromanagerointiin ja yksityiskohtiin perustuvasta pelityypistä poistaa mikromanageroinnin ja yksityiskohtiin paneutumisen, jäljelle jää hyvin epämääräinen kasa, joka ei oikein tiedä, miten päin sen pitäisi olla.Hieman kevyempää manageripeliä etsiville Director of Footballin ylimalkaisuus ja mahdollisuus jättää tietyt asiat
                tekoälyn hoidettavaksi voi olla hyvä ratkaisu, mutta ainakin allekirjoittaneen kohdalla kyllästyminen pääsi iskemään nopeasti. Kiitos, mutta ei kiitos. Minä palaan Championship Managerin pariin.

                  Aliens Vs. Predator 2

                  Elokuviin pohjautuvat lisenssipelit ovat usein olleet todellista lisenssiroskaa, joiden julkaisua ei voi perustella muulla kuin tekijöiden ahneudella. Muutaman vuoden takainen Aliens Vs. Predator oli kuitenkin positiivinen yllätys vaikka mistään todellisesta mestariteoksesta ei ollutkaan kysymys. Nyt Aliens Vs. Predator on saanut jatko-osan, jonka puitteet ovat edelleen siinä kunnossa, että pelistä voisi kehkeytyä jotain suurta. Jälleen kerran toteutus voi pilata hyvät lähtökohdat, mutta miten kävi? Lue eteenpäin niin tiedät.Edeltäjänsä tapaan Aliens Vs. Predator 2:sta löytyy kolme rotua, Alienit, Predatorit sekä ihmiset, jotka tässä tapauksessa ovat sotilaita. Jokaisella rodulla on oma pieni kampanjansa, joka on jaoteltu seitsemään tehtävään, jotka ahkera pelaaja tahkoaa läpi muutamassa päivässä. Vaikka jokainen kampanja on itsenäinen, risteilevät ne toisten rotujen kampanjoiden kanssa ja mikäli haluaa tietää juonen viimeistäkin yksityiskohtaa myöten, on pelaajan pelattava peli läpi jokaisella rodulla.Kuten arvata saattaa, ovat Alienit ja Predatorit tarkasti elokuvista kopioituja otuksia niin ulkonäön, käyttäytymisen kuin aseistuksenkin osalta. Alienit ovat nopeita ja ketteriä otuksia, jotka osaavat kiipeillä seinissä ja katossa. Alienit eivät voi käyttää minkäänlaisia aseita, vaan niiden on tyydyttävä luojan luomiin kynsiin, häntään sekä hampaisiin. Alienilla pelatessa onkin parasta väijyä ja hyökätä vastustajan kimppuun lähietäisyydeltä, sillä kaukaa hyökkäävä alien on helppo saalis sotilaiden pulssikivääreille ja predatorin plasmatussareille. Alienin kampanja ei ole aivan sitä mitä voisi odottaa, sillä kampanjassa pelaaja pääsee pelaamaan koko alienin elinkaarella aloittaen munan ihmisen sisälmyksiin laskevasta facehuggerista jatkaen aina aikuiseen alieniin. Alkuperäisessä AVP:ssä alienilla pelaaminen oli yhtä tuskaa ja Alienilla pelaamista kutsuttiinkin yleisesti päänsärkymoodiksi. Onneksi pelin kehittäneet Monolightin pojat ovat kiinnittäneet tähän huomiota ja nyt alieneiden seinäkiipeilyjä käytetään huomattavasti vähemmän ja ennen kaikkea harkitummin. Nyt mukana on vain muutama kohta, jossa ruudun kieppuminen ja pyöriminen käy todella rasittavaksi.Predator on ehkäpä pelin vaikuttavin ilmestys, joka käyttää edistynyttä tekniikkaa vastustajiensa silpomiseen. Predatorin aseistukseen kuuluvat mm. käsiterät, nuoliase, plasma-aseet sekä elokuvasta tutuksi tullut disk. Predatorilla on myös laite, jonka avulla se voi taittaa valonsäteitä niin, että hänestä tulee normaalisilmälle näkymätön. Predatorin epäonneksi alienit näkevät predatorin vaikka näkymättömyyslaite olisikin päällä. Predatorin naamiosta löytyy neljä eri näkömoodia sekä zoomi. Normaalinäön lisäksi naamiosta löytyy lämpönäkö, jolla ihmiset näkyvät helposti; elektromagneettinäkö, jonka avulla alieneiden paikannus on helppoa; sekä predtech-näkö, joka toimii hämäränäkönä sekä toisten predatoreiden näkömoodina. Jokaisen näkömoodin haittana on se, että yhden rodun näkyessä hyvin, kaksi muuta näkyvät todella huonosti. Sotilas on puolestaan räiskintäpelien perinteinen yksikkö, jonka varusteet ovat revitty suoraan Alien 2 -elokuvasta. Sotilaan aseistukseen kuuluu mm. pistooli, pulssikivääri sekä smartgun, joka löytää kohteensa automaattisesti. Lisäksi sotilaalla on polttoleikkuri ja hakkerointilaite, joita käytetään lukkojen fyysiseen rikkomiseen tai elektronisten lukkojen hakkerointiin. Heti alusta alkaen on selvää, että alkuperäisen Alien Vs. Predatorin loistava ja paikoitellen ahdistavakin tunnelma on yritetty siirtää myös pelin jatko-osaan. Alien Vs. Predator 2:n tunnelma tuntuukin olevan kunnossa ainakin sotilaalla pelattaessa. Liiketunnistimen naputus ja ympäristöstä kuuluvat kolinat ja örinät ovat omiaan nostamaan hien pintaan. Myös liiketutkan äkillinen piipitys aiheuttaa usein säpsähdyksiä, vaikka piipitys saattaa johtua vain automaattiovien liikkeistä. Varpaillaan on syytä olla koko ajan.Pelin kenttädesing pitää sisällään synkkiä ja apaattisia tapahtumapaikkoja, jotka ovat kauttaaltaan hämäriä ja valonlähteitä on varsin niukasti. Suurin osa kentistä on jonkinlaisessa avaruusajan kompleksissa sijaitsevia käytäväverkostoja, mutta on mukana myös muutama ulkokenttä. Kentästä riippumatta niiden idea toistaa itseään milteipä kentästä toiseen. Käytännössä peli on siis käytävää käytävän perään ja käytävien sarjaa rikkoo silloin tällöin jonkinlainen aukio, jolla voi sitten retostella vähän vapaammin. Kenttädesignissä on otettu huomioon eri rotujen erikoiskyvyt. Alieneilla on paljon seinillä kiipeilyä ja predatorilla joutuu tekemään korkeita loikkia tai hyppysarjoja päästäkseen haluamaansa paikkaan. Varsinkin Predatorilla ja ihmisellä pelattaessa kentistä löytyy myös jonkinasteisia puzzleja, jotka ratkeavat useimmiten muutaman vivun vääntämisellä tai erikoiskykyjen käytöllä. Kovin monimutkaisista puzzleista ei siis voi puhua ja onneksi puzzlet ovat loogisia ja selviä, jotta eteneminen ei jää kiinni jonkin hevonkuuseen piilotetun kytkimen takia.Käytävälabyrinttien koluaminen ei olekaan niin tylsää kuin voisi kuvitella. Pienet ja pelottavan oloiset käytävät ovat omiaan luomaan klaustrofobista tunnelmaa, joka parhaimmillaan on kouriintuntuvaa. Eräs pelin mieleenpainuvimmista hetkistä oli pako alieneiden luolasta. Radiossa huudetaan täyttä kurkkua, että tule nyt hyvä mies pois sieltä ja takana tulee röykkiöittäin inhoja otuksia, jotka mielellään tekisivät pakoon ryntäävästä sotapojasta välipalan tai kasvualustan jälkeläisilleen. Kun yksinpelattava loppuu kesken, on jäljellä vielä moninpeli, joka lyhyen testisession aikana vaikutti hyvältä. Rotujen voimasuhteet ovat melko hyvässä tasapainossa ja kuusi moninpelimoodia takaavat mukavasti vaihtelua. Lisäksi kaikki moninpelimoodit ovat ihan käyttökelpoisia. Testin aikana moninpeliservereitä ei löytynyt kovin montaa, mutta tulevaisuudessa tilanne lienee toinen. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista räiskintämoninpeleistä vähään aikaan.Pelin äänimaailmalle oli asetettu kovat vaatimukset, pitihän sen olla nimen omaan klaustrofobisen tunnelman luojana. Äänimaailma onkin toteutettu hyvin, alieneiden ja predatoreiden karjumiset ovat korvia hyytäviä ja kuolevien ihmisten kuolinkorahdukset riipaisevat vatsanpohjasta. Aseiden äänissäkin on mukavasti potkua. Musiikkia pelissä on vähänlaisesti. Suurin osa musiikeista on liitetty dynaamisesti pelin tapahtumiin eli kun alkaa tapahtua, alkaa taustalta myös painostava musiikki. Kaiken kaikkiaan musiikki hoitaa sille asetetun tehtävän tyylillä. Alien Vs. Predatorin graafikot ovat käyttäneet pääosin tummaa väripalettia, joka onkin ainoa järkevä ratkaisu pelin teemaan nähden. Peli käyttää uutta Lithtechin grafiikkamoottoria, joka osoittautui yllättävän raskaaksi, minimivaatimukset kannattaakin ottaa tosissaan, sillä millään muutaman vuoden takaisella nuhapumpulla peliä ei kannata edes pelata. Valaistukset ja muut vastaavat efektit ovat kivan näköisiä, mutta hahmojen animointi olisi voinut olla tarkempaa, varsinkin alieneiden liikkuminen on paikoitellen todella kökön näköistä.Samassa yhteydessä on varoitettava, että Alien Vs. Predator 2 kuuluu väkivaltaisimpiin pelaamiini peleihin vähään aikaan. Ihmisiä nimittäin pistetään lihoiksi oikein urakalla ja predatorin harrastuksiin kuuluu vielä ihmisen pään nappaaminen kokoelmiinsa. Myös pelin avaruusötöistä on tehty sen verran etovan näköisiä, että kyllä siinä saattaa nuorimmilta mennä muutaman viikon yöunet sivu suun, kun unissa vastaan tulee se pelin pelottavan näköinen avaruusmonsteri. Jos totta puhutaan, ihmettelen suuresti miksei Alien Vs. Predatorin kylkeen lätkäisty K18-leimaa. Perheen pieni
                  mmille peliä ei siis kannata hankkia.Aliens Vs. Predator 2 ei kompastu myöskään pelattavuuteen, vaan peli omaa toimivat kontrollit ja neljän vaikeustason joukosta jokainen löytänee itselleen sopivimman. Helpoimmalla vaikeustasolla peliä ei pahemmin kannata pelata, sillä tällöin vihollisista ei ole vastusta alkuunkaan. Itse tahkosin pelin läpi normaalilla vaikeustasolla ja se sopi kiireiselle peliarvostelijalle hyvin. Mikäli peliltä haluaa haastetta, löytyy sitä vaikeimmilta vaikeustasoilta ja vaikeimmalla tasolla pelin läpi pelanneille nostan kyllä vilpittömästi hattua. Pientä huomautettavaakin pelattavuudesta löytyy. Pelistä löytyi yllättävän paljon bugeja, joiden takia pääsi paikkoihin, joihin ei olisi pitänyt päästä ja muutaman kerran kuolin, kun ovi avautui hahmoani päin. Harvemmin tällaisia bugeja löytyy maailmanlaajuiseen levitykseen lähtevästä pelistä. Näyttäisikin hieman siltä, että beta-testaus on jäänyt hieman vaiheeseen tai beta-testaajat eivät ole olleet kovin asiantuntevaa sakkia.Edellä olevasta sepostuksesta tuli varmasti selväksi, että Aliens Vs. Predator 2:n tunnelma on loistava. Rotujen kampanjat ovat mielenkiintoisia, mutta aivan turhan lyhyitä. Pelin juoni ei ole mikään kovin erikoinen ja paikoitellen se lainaa kovasti Alien 2 -elokuvaa. Juonien päällekkäisyydet ovat hyvin toteutettuja ja pelin koko juoni paljastuu kokonaan vasta, kun pelaaja on pelannut pelin läpi jokaisella rodulla. Myös moninpeliräiskintöjen ystäville AVP2 on hyvä paketti, sillä mukavan yksinpelin lisäksi pelistä löytyy mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu moninpeli.Aliens Vs. Predator 2 on joka osalta edeltäjäänsä parempi ja on vihdoinkin miltei kaikkea sitä, mitä alkuperäiseltä Aliens Vs. Predatorilta odotettiin. Alien Vs. Predator kärsii muutamista ongelmista, joista pelin lyhyys ei ole niitä pienimpiä, mutta moninpeli korvaa yksinpelin puutteita melko tehokkaasti. Loppujen lopuksi Aliens Vs. Predator 2 on yksi parhaista räiskintäpeleistä vähään aikaan.

                    Dark Cloud

                    Erilaisten pelityyppien yhdistelmät ovat kautta pelihistorian olleet varsin arvaamattomia paketteja. Suurin osa näistä kunnianhimoisista projekteista tuntuu kaatuvan liian monen idean yhdistelemiseen tai siihen, että yksikään yhdistelmäsopan osa-alue ei loppujen lopuksi toimi kunnolla. Ajoittain pelihautomoista ilmestyy kuitenkin markkinoille pelejä, joissa useammasta pelityypistä lainaillut elementit on onnistuttu käärimään tasapainoiseen ja toimivaan pakettiin, jota pelaa suurella ilolla. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Playstation 2:lle juuri ilmestynyt Dark Cloud, joka yhdistää perinteiseen konsoli-roolipeliin kevyttä kaupungin rakentelua. Lopputuloksena on erittäin viihdyttävä paketti, joka on ehdottomasti PS2:n toistaiseksi paras roolipeli.Dark Cloudin tarina kertoo fantasiamaailmasta, jota riivaa paha olento nimeltään Dark Genie. Ahneet miehet vapauttavat vuosisatoja vankina olleen djinnin ja huomaavat varsin pian tehneensä erittäin huonon kaupan. Valtavan voimakas Dark Genie yrittää nimittäin pyyhkiä pois kaiken elämän maan pinnalta ja lähes onnistuukin yrityksessään. Väliin tulee kuitenkin keijukaisten kuningas, joka vangitsee pieniä osia maailmasta maagisiin Atla-palloihin ja pelastaa nuoren pojan, josta pitäisi tulla Dark Genien tuhoava sankari. Kuinka ollakaan, tämän sankarikokelaan ohjaaminen uskotaan pelaajan harteille.Dark Cloudin maailma jakaantuu kahteen osaan: kaupunkeihin ja luolastoihin. Pelin alkaessa kaupungit ovat vain suuria aukioita, jotka ammottavat tyhjyyttään Dark Genien voimien jäljiltä. Aluksi pelaajan tärkein tehtävä onkin lähteä luolastoon etsimään Atla-palloja, joista jokainen pitää sisällään pienen osan kadonneesta kaupungista.Luolastojen tutkiminen sujuu hyvin toiminta-roolipelimäisessä hengessä. Tavallisessa luolastotasossa on yleensä kuudesta kahdeksaan huonetta, joita yhdistävät mutkittelevat käytävät. Paikkaa kansoittavat erilaiset hirviöt, jotka haluavat luonnollisesti muuttaa terhakkaan sankarin elämän mahdollisimman vaikeaksi ja lyhyeksi. Hirviöiden surmaamisesta ja sieltä täältä löytyvien arkkujen tutkimisesta irtoaa rahaa ja esineitä, joiden avulla seikkailemisesta tulee taas hieman mukavampaa. Kaikkien hirviöiden kanssa ei yleensä ole pakko tapella, mutta sen verran niitä pirulaisia täytyy ainakin surmata, että seuraavalle tasolle pääsyyn oikeuttava avain löytyy.Tärkein saalis luolastoissa ovat kuitenkin Atla-pallot, joita on jokaisella tasolla tietty määrä. Sankarilla on käytössään keijukuninkaan antama jalokivi, jonka avulla hän voi avata nämä pallot ja varastoida niiden sisältämät maailman kappaleet myöhempää käyttöä varten.Atla-pallojen keräilemistä lukuun ottamatta Dark Cloudin luolastot ovat siis sangen tyypillisiä lajinsa edustajia. Haastetta tarjoavat lähinnä jotkin viholliset, joiden voittaminen ei aina ole kovin helppoa tai turvallista. Ongelmienratkomista käytävien uumenista ei myöskään löydy, mutta vastaan tulee sentään säännöllisin väliajoin erikoistasoja, jotka muuttavat luolastoverkoston itseään toistavaa rakennetta hieman.Tavallisesti näillä erikoistasoilla joutuu ohjaamaan yhtä päähenkilön mukaan liittyneistä seuralaisista tai kohtaamaan jonkin merkittävämmän vastustajan kaksintaistelussa. Nämä kaksintaistelut ovat suhteellisen lyhyitä kohtaamisia, joissa pelaajan on painettava tiettyjä nappeja oikeaan aikaan voittaakseen kamppailun. Niiden toteutus olisi voinut olla kiinnostavampikin, mutta tällaisenaankin ne tarjoavat mukavaa vaihtelua tavallisten hirviöiden mättämiselle.Sankarin aseet ovat yksi Dark Cloudin merkittävimpiä elementtejä, kahdesta eri syystä vieläpä. Ensinnäkin luolastoissa hirviöiden silmitöntä lahtausta rajoittaa se, että jokaisella aseella on rajallinen määrä kestopisteitä. Jokainen isku kuluttaa asetta hieman ja kestopisteiden loppuessa ase hajoaa käyttökelvottomaksi. Aseiden korjaukseen on saatavilla korjauspulveria, mutta joidenkin vastustajien pilkkomista kannattaa silti harkita, mikäli ei halua tuhota asettaan alta aikayksikön. Erilaiset viholliset nimittäin tuhoavat asetta eri tavalla ja esimerkiksi elävien patsaiden hakkaaminen kuluttaa aseen kestopisteitä varsin nopeasti.Toisaalta aseiden kehittyminen on Dark Cloudin tärkein hahmonkehityksen muoto. Sen sijaan, että tarinan sankari keräisi kokemuspisteitä vihollisia hakkaamalla, nämä kokemuspisteet menevät suoraan aseisiin. Kun kokemusta on kerätty aseeseen tarpeeksi, sen voi kehittää seuraavalle tasolle. Aseen tasonnousun yhteydessä siihen voi myös liittää pysyvästi erilaisia erikoisominaisuuksia, jotka voivat esimerkiksi parantaa sen kestävyyttä tai antaa sille kyvyn tehdä elementteihin perustuvaa vauriota. Vastaavia erikoisominaisuuksia voi liittää aseisiin myös väliaikaisesti aina tilanteen mukaan, mutta tasonnousun yhteydessä niistä tulee pysyviä. Pitkälle kehitetyn aseen ominaisuuksia ei myöskään menetä uusien aseiden myötä, vaan vanhan aseen voi muuttaa eräänlaisiksi laajennuspalikaksi, jolla voi siirtää osan sen ominaisuuksista uuteen aseeseen.Kun Atla-palloja on kerätty luolastosta riittävä määrä, on aika palata takaisin maan pinnalle ja ryhtyä kokoamaan pallojen sisältämää palapeliä. Kaupungin rakennuspalikat on jaettu rakennuksiin, henkilöihin ja esineisiin. Pelaajan tavoitteena on palauttaa kaupungin jokainen talo alkuperäiseen olomuotoonsa liittämällä rakennuksiin oikeat henkilöt ja esineet. Käytännössä pelaajan on ensin löydettävä rakennukset ja niissä asuvat henkilöt, jotka palautetaan sitten yhdessä takaisin maanpinnalle. Tämän jälkeen kaupunkiin ilmestyneeseen rakennukseen voi kävellä sisälle ja käydä puhumassa sen asukkaiden kanssa. Nämä puolestaan kertovat auliisti, mitä talosta vielä puuttuu, jonka jälkeen puutteet olisi vielä paikattava.Monet talojen asukkaista esittävät myös toivomuksia siitä, missä heidän talonsa tulisi sijaita. Toiveet vaihtelevat lähellä olevasta kalastuspaikasta siihen, että talon ympärillä leijuisi jatkuvasti miellyttävä ruuan tuoksu. Näiden toiveiden asettamissa raameissa pelaaja saa rakentaa kaupungin haluamallaan tavalla.Vaikka Dark Cloudin kaupunginrakennus-osio onkin suhteellisen yksinkertainen eikä erityisen monipuolinen, on rakennusten ja niiden asukkaiden toiveiden kanssa näprääminen kuitenkin oudon tyydyttävää puuhaa. Sen viehätys perustuu varmasti pitkälle siihen, että jatkuvasti työn alla olevaan kaupunkiin pääsee aina halutessaan kävelemään ja sen asukkaiden kanssa keskustelemaan. Atla-pallojen metsästäminen luolastosta tuntuu erittäin mielenkiintoiselta, kun tietää, että jokaisen löytyvän rakennuksen näkee pian konkreettisesti edessään.Dark Cloudin kehitystiimin luovuus näkyy myös pelin erinomaisessa käyttöliittymässä. Hirviöitä vastaan taistelemisesta on tehty helppoa: kohteensa voi valita yhdellä napilla, hyökkääminen onnistuu toisella ja loitsuesineitä voi halutessaan käyttää kolmannella. Hahmo tottelee komentoja erittäin hyvin ja virheistä voi syyttää käytännössä vain itseään. Kaupungissa eri talojen pyöritteleminen on helppoa ja siirtyminen rakennustilasta kävelytilaan tapahtuu sulavasti. Joihinkin valikoihin olisi kaivannut hieman loogisempaa suunnittelua, mutta käytännössä Dark Cloud tottelee peliohjainta lähes esimerkillisen hyvin. Lisäpisteitä irtoaa myös siitä, että pelitiimi on onnistunut pitämään PS2-pelejä tähän asti vaivanneet latausajat erittäin lyhyinä.Graafisesti Dark Cloud käyttää japanilaisten suosimaa sarjakuvamaista anime-tyyliä. Tämä tyyli ei ole koskaan ollut kaikkien mieleen, mutta ainakin allekirjoittaneelle Dark Cloudin grafiikka maistuu. Animaatiotyöskentely on erinomaista ja hahmojen ulkonäköönkin on paneuduttu. Kaupunkiympäristöt ovat kaikessa värikkyydessään erittäin onnistun
                    eita, mutta luolastoissa pelin muuten tyylikästä ulkoasua häiritsevät hyvin yksitoikkoiset tekstuurit ja tasot, jotka eivät yhdessä luolastossa eroa mitenkään toisistaan. Hieman enemmän vaihtelua olisi kaivattu. Äänipuolelta pisteet täytyy antaa erinomaisille taustamusiikeille, mutta muuten audiomaailma on aika keskinkertainen.Kokonaisuutena Dark Cloud on yksinkertaisesti hauska peli. Pidemmän päälle siitä puuttuu syvyyttä, jonka takia peliä tuskin jaksaa pelata useampaan kertaan lävitse, mutta se ensimmäinen kerta on ainakin kaikille rooli- ja seikkailupelien ystäville kokemisen arvoinen. Luolastoihin pelissä olisi kaivannut hieman enemmän vaihtelua, mutta toisaalta rakenteleminen ja hirviöiden mättäminen ruokkivat tässä pelissä toisiaan onnistuneella tavalla. Dark Cloud palkitsee pelaajaa onnistumisista ja etenemisestä jatkuvasti, joten sen parissa viihtyy erinomaisesti.