Pelit

Fifa 2002

Vaikka maailma muuttuu, yksi asia tuntuu olevan varmaa, EA:n vuotuiset urheilupelit. NHL 2002 ilmestyi jo jokin aika sitten ja nyt Fifastakin on tullut vuoden 2002 painos. Tänä vuonna EA lupasi peliin mittavia uudistuksia ja firma lunastikin lupauksensa uusimalla koko syöttö- ja laukausjärjestelmän. Aiemmissa Fifa-peleissä syötöt tehtiin suurin piirtein painamalla pelkkää syöttönappia, mutta uudessa järjestelmässä syöttö pitää antaa tarkasti oikeaan suuntaan ja antaa syötölle voima. Sama pätee laukaukseen. Uuteen järjestelmään tottuminen vie aikansa, mutta kun homman sisäistää, on uusi järjestelmä huomattavasti miellyttävämpi ja realistisempi. Varsinkin ensimmäisissä peleissä tietokone tuntuu katkovan syöttöjä vähän turhankin helposti, joka saattaa aluksi turhauttaa. Pelikokemuksen karttuessa tästä alkukankeudesta pääsee kuitenkin nopeasti eroon. Muilta osin pelin kontrollit ovat vanhoista Fifoista tutuksi tullutta tavaraa, ja ne toimivat edelleen loistavasti. Tänä vuonna Fifasta löytyy melkoinen liuta joukkueita. Mukana on yli 70 maajoukkuetta sekä 16 eri maan liigajoukkueet, joiden lisäksi löytyy tukku yksittäisistä maista kerätyistä joukkueista. Harmi vain, että yhtään Suomen veikkausliigan joukkuetta ei ole mukana. Suomen maajoukkue sentään mahtui mukaan ja joukkue on kokonaisuudessaan aito Suomen maajoukkue. Pelaajaroosterit on napattu 15.8.2001 voimassa olleista kokoonpanoista, joten roosterit ovat suhteellisen hyvin ajan tasalla. Pelimoodejakin löytyy mukavasti aina yksittäisistä kisoista MM-karsintoihin ja erilaisiin turnauksiin. Fifa 2002 on jälleen aavistuksen edeltäjäänsä tyylikkäämpi. Pelaajien animaatiot ovat tarkkoja ja kauniita katsella. Monet tunnetut tähdet voi tunnistaa pelkän pärstäkertoimen perusteella, mutta koska pelistä löytyy useampi tuhat pelaajaa, on selvää, että jokaisen pelaajan naamaa ei ole voitu mallintaa. Pelaajien ulkonäköä varjostaa liiallinen kiiltokuvamaisuus. Pelaajien päät kiiltävät kuin vasta vahattu pelti ja muutenkin pelaajat ovat hieman epärealistisen näköisiä. Hyvänä puolena voidaan mainita se, että peli ei vaadi hirveää megahertzi-hirmua pyöriäkseen hyvin, vaan 400MHz konekin pyöritteli peliä ihan kelvollisesti. Myös pelikenttien ulkopuoli on saanut hieman lisää toimintaa. Katsomo on entistä eloisampi, kameramiehet kuvaavat ottelun tapahtumia ja linjatuomarit hoitelevat hommiaan. Pelillisesti näillä uudistuksilla ei ole sen kummempaa merkitystä, mutta ne tuovat pientä väriä pelin ulkopuolisiin tapahtumiin. Pelin äänimaailma on pysynyt aikalailla muuttumattomana. Pelin äänimaailma vastaa melko tarkasti edeltäjiään pelaajien ähkäisyineen ja katsomon hurrauksineen. Selostajat hoitavat hommansa tasaisella varmuudella, mutta selostajien ääni ei ole kovinkaan tunnelmaa nostattava ja suurin osa heidän kommenteistaan on täysiä itsestään selvyyksiä. Lisäksi kommentit ovat hyvin rajoittuneita ja ne käyvät toistamaan itseään todella nopeasti. Onneksi pelistä löytyy nappi, jolla selostajat saa halutessaan hiljentää. EA teki sen taas. Uusittu syöttö- ja laukaisujärjestelmä toimii hyvin ja tuo peliin lisää vaikeusastetta sekä realismia. Myös tyhjään paikkaan syöttäminen on nyt mahdollista. Pelin grafiikka on jälleen ottanut askeleen eteenpäin ja yksityiskohtien ja pelin ulkopuolisten asioiden määrää on lisätty. Muilta osin peli on muutaman edellisen Fifan omistajille tuttua huttua. Yksinpelinä Fifa 2002 ei ole hirveän pitkäaikaista hupia, mutta moninpelinä Fifan uusinta painosta pelailee kevyesti ensi syksyyn saakka. Fifa 2002 on jälleen kerran edeltäjäänsä himpun verran parempi ja siten futispelien uusi mittatikku.

    Cricket 2002

    Kaikkeen sitä peliarvostelija joutuukin. Juuri muuta en osannut ajatella, kun kouraan lyötiin Electronic Artsin uusi krikettipeli. Enpä nimittäin voi sanoa koskaan ymmärtäneeni tätä brittiläisen imperiumin kuningaslajia erityisen hyvin. Pelipaketti oli muillekin arvostelijoille sen verran hämmentävä kokemus, että se herätti toimituksessa enemmän huomiota kuin muutamat PS2:n tuoreimmat hittipelit joulun alla. Koepelien jälkeen kuitenkin paljastui, että kuoren alla piili itse asiassa varsin mainio krikettipeli. Sen pahin ongelma taitaakin olla se, että kriketti ei yksinkertaisesti ole urheilulaji, joka jaksaisi ainakaan suomalaista peliyleisöä kiinnostaa paria uteliaisuudesta pelattua koepeliä kauempaa.Koska kotimaisten peliharrastajien keskuudessa kriketti ei taida olla kovin tunnettu peli, lyhyt esittely lienee aluksi paikallaan. Kyseessähän on pallopeli, jossa kaksi yhdestätoista pelaajasta koostuvaa joukkuetta ottaa mittaa toisistaan. Ottelut käydään pyöreällä kentällä, jonka keskellä on noin kymmenen metrin mittainen syöttöalue. Tämän alueen molempiin päihin on pystytetty kolmen kepin muodostamat hilat.Ottelutapahtumien suhteen avainasemassa ovat syöttäjät ja lyöjät. Lyöntivuorossa olevan joukkueen tehtävänä on suojella hiloja syöttäjän heittämiltä palloilta ja kerätä juoksuja. Näiden tekeminen onnistuu lyömällä pallo pois lyöntialueelta ja juoksemalla hilojen väliä mahdollisimman monta kertaa ennen kuin syöttövuorossa olevan joukkue ehtii palauttaa sen takaisin syöttäjälle. Lisäksi juoksuja kertyy tilille syöttäjän virheistä ja kentän ulkopuolelle suuntautuneista lyönneistä.Syöttövuorossa oleva joukkue yrittää puolestaan polttaa kaikki vastapuolen lyöjät. Tämä onnistuu kaatamalla lyöjien vartioimat hilat joko suoraan syötöstä tai pallolla lyöjien juostessa hilojen väliä juoksujen toivossa. Lisäksi suoraan ilmasta otettu koppi lähettää lyöjän suihkuun. Koska lyöjiä on kentällä kerrallaan kaksi ja joukkueessa on yhteensä yksitoista pelaajaa, syöttäjien on onnistuttava polttamaan kymmenen lyöjää ennen pelivuoron vaihtumista.Tavallisessa krikettiottelussa kummallakin joukkueella on käytettävissään kaksi lyöntivuoroa. Koska peli ei ole parhaimmillaankin kovin kiihkeätempoinen, ottelut voivat kestää kirjaimellisesti päiviä. Kansainvälisiin otteluihin on yleensä sovittu viiden päivän takaraja. Mikäli molemmat joukkueet eivät siihen mennessä ole ehtineet pelata molempia lyöntivuorojaan, ottelu julistetaan ratkaisemattomaksi. Iltapäiväteetään kentällä juovat pelaajat eivät siis ole pelkkää piruilua, vaan täyttää todellisuutta. Ulkokenttä-pelaajilla onkin tosin hyvin aikaa ottaa aurinkoa ja juoda useampikin teekupillinen. Hyvällä onnella pallo ei nimittäin satu heidän kohdalleen kuin kerran päivässä.EA Sportsin kehittämässä Cricket 2002:ssa pelaajan vastuulle on uskottu sekä syöttö- että lyöntipeli. Molemmat on toteutettu varsin monipuolisesti ja sikäli kuin minä mitään ymmärrän, mukana ovat kaikki kriketin tärkeimmät hienoudet. Eri tyyppiset syöttäjät heittävät selvästi erilaisia pomppuja ja kierteitä, joilla lyöjät olisi tarkoitus yllättää. Näiden käyttäminen vaatii hieman totuttelua ja harjoittelua, sillä väärän syötön heittäminen väärään paikkaan takaa yleensä vastapuolelle muutaman juoksun. Itse syöttäminen hoidetaan analogisen tikun ja nappien yhteispelillä. Ensin pelaajan on tikun avulla valittava suurin piirtein paikka, jossa hän haluaa pallon pomppaavan ensimmäisen kerran maasta. Sen jälkeen syöttö lähetetään matkaan napin painalluksella. Syöttäjän tyylistä ja valitusta napista riippuu se, millainen heitto lyöjää kohden lähtee.Lyöntipeli tarjoaa puolestaan runsaan valikoiman erilaisia tapoja reagoida kohden lentävään pelivälineeseen. Kriketin taktiikkaan kuuluvat erilaisten lyöntien lisäksi mm. sellaiset yksityiskohdat kuin pelaajan sijoittuminen ja kokonaan lyömättä jättäminen. Jälkimmäisestäkin heruu nimittäin pisteitä, mikäli osaa olla heiluttamatta mailaansa silloin, kun syöttö on väärä.Yksityiskohtaisesta ja ilmeisesti varsin realistisestakin toteutuksestaan huolimatta Cricket 2002:n tarjoama pelikokemus on melkoisen puiseva. Kolikonheiton tuloksesta riippuen pelaajan on ensin syötettävä vähintään useita kymmeniä, pahimmillaan satoja kertoja saadakseen poltettua vastapuolen lyöjät. Sen jälkeen siirrytään lyöntivuoroon, jossa sama toistuu toisin päin. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena ei ole erityisen mielenkiintoinen tai pitkäikäinen peli.Teknisesti Cricket 2002 on EA Sportsin tyyliin toteutettu varsin tyylikkäästi. Pelkkien syöttöjen ja lyöntien lisäksi ottelutapahtumia maustetaan myös eloisasti animoitujen pelaajien liikkeillä, silloin tällöin näytettävillä hidastuksilla, sopivan rauhallisella selostuksella ja erilaisilla yleisnäkymillä pelikentältä. Tämä verkkainen leikkaustahti ja erilaiset välipätkät sopivat krikettiin hyvin ja siirtävät sen tunnelman yllättävänkin hyvin kotisohvalle. Kriketin erittäin rauhallisen tahdin huomioon ottaen on tietysti hieman kyseenalaista, kuinka hyvä asia tämä oikeastaan on.Luultavasti pienemmästä kohderyhmästä johtuen pelimoottoriin ei ole kiinnitetty aivan yhtä paljon huomiota kuin vaikkapa Maddenissa. Tämä näkyy esimerkiksi muutaman sentin pelikentän yläpuolella levitoivissa pelaajissa. Kokonaisuutena pelimoottori tuottaa kuitenkin tv:n ruudulle erittäin siistiä jälkeä ja on muutenkin suunniteltu varsin hyvin. Pelattavuuden suhteen ongelmia aiheuttaa ainoastaan hieman holtittomasti heiluva tähtäysrengas. Muuten katatonisen pelikokemuksen tielle ei nouse mitään merkittäviä häiriötekijöitä.Krikettipelinä Cricket 2002 on varmasti hyvin tehty ja monipuolinen tapaus. Taktisia vaihtoehtoja pääsee säätämään mielensä mukaan ja sekä lyönti- että syöttöpeli on hoidettu toimivasti. Tämä laadukkuus ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kriketti on loppujen lopuksi erittäin tylsä peli. Satunnaiselle pelaajalle Cricket 2002:sta ei ole iloa edes kuriositeettipelinä, sillä sen pelaaminen vaatii kriketin ymmärtämistä. Peliä voikin suositella ainoastaan tämän urheilulajin ystäville, jotka saavat siitä varmasti paljon irti. Muiden kannattaa tyytyä korkeintaan tuijottamaan pelipakettia hämmentyneinä ja ihmettelemään, miksi tästäkin lajista on viitsitty vääntää konsolipeli.

      Conquest – Frontier Wars

      Reaaliaika-strategiat ovat viime vuosien aikana olleet PC-maailman yliedustetuin pelityyppi. Yksinkertaisella naksutteluperiaatteella toimivia pelejä on ilmestynyt kauppojen hyllyille tasaisen tappavaa tahtia ja varsin monet niistä ovat käyneet kaupaksikin. Resurssien keräilyyn, joukkojen rakentamiseen ja mahdollisimman nopeaan tuotantoon perustuvat pelit ovat siis olleet ostajien mieleen. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana markkinoille on tullut pelejä, jotka ovat kehittäneet pelityypin peruskaavaa tavallista pidemmälle. Näistä monet, kuten Majesty ja Hostile Waters, ovat olleet onnistuneita pelejä ennen kaikkea sen ansiosta, että ne ovat muuttaneet reaaliaika-strategioiden perusajatusta hyvin selvästi. Juuri kauppoihin saapunut Conquest: Frontier Wars tarttuu sen sijaan asioihin täysin päinvastaisella otteella. Se toistaa uskollisesti lajityyppinsä tyypillisimpiä kliseitä, mutta kehittää niitä samalla eteenpäin sen verran kunnianhimoisesti, että lopputuloksena on oikeasti mielenkiintoinen naksuttelustrategia.Pelin tapahtumat sijoittuvat vajaa kaksisataa vuotta tulevaisuuteen. Ihmiskunta elää eräänlaisessa totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa armeija on vahvoilla ja tavallinen kansa median armoilla. Avaruudesta löytyy pysyvä madonreikä, joka antaa ihmisille lopultakin mahdollisuuden matkata tähtiin. Ensimmäiset matkat madonreiän tuolle puolen eivät kuitenkaan suju odotusten mukaisesti, vaan vastassa on hyönteismäinen ja nähtävästi vihamielinen muukalaisrotu. Edessä onkin monimutkainen sota, jonka aikana ihmisten on taisteltava paikastaan galaksin muissa aurinkokunnissa.Osapuolia tässä avaruudessa käytävässä sodassa on loppujen lopuksi kolme. Aluksi ihmisiä vastaan asettuvat hyönteismäiset muukalaiset, jotka ristitään Mantiksiksi. Nämä muodostavat varsin perinteisen pesämäisen yhteisön, jossa yksilöllä ei ole mitään merkitystä, vaan oman rodun menestys ja selviäminen on kaikki kaikessa. Myöhemmin avaruuden tutkimattomista korpimaista löytyvät myös suurten metallisten kohtaamispukujen sisällä elävät Celareonit. Toisin kuin ihmiset ja Mantikset, Celareonit eivät ole erityisen sotaista kansaa, vaan heidän teknologiansa on keskittynyt ennen kaikkea puolustautumiseen ja tutkimukseen. Rodun poikkeuksellinen älykkyys nousee pelin aikana esille useampaankin otteeseen.Conquestin sydämenä toimii 16 tehtävän mittainen kampanja, jossa seurataan ihmiskunnan vaiheita avaruudessa käytävän sodan aikana. Vaikka monissa reaaliaika-strategioissa tehtäviä onkin ollut huomattavasti enemmän, kampanjan pituudessa Conquest ei juuri jää kilpailijoistaan jälkeen. Yksittäisen tehtävän parissa vierähtää nimittäin helposti useampikin tunti ja varsinkin loppupuolen koitokset ovat mittakaavaltaan suorastaan massiivisia. Tarinan näkökulma on valitettavasti rajoittunut ainoastaan ihmisiin, sillä myös Mantisten ja Celareonien pelaaminen olisi voinut olla hyvin mielenkiintoista. Toisaalta nämä kolme rotua eroavat toisistaan sen verran vähän, että pelaajien mielenkiinto ei välttämättä olisi kestänyt kolmea pitkää kampanjaa. Joka tapauksessa muukalaisilla pääsee leikkimään moninpelin ja yksittäisten yksinpeli-karttojen yhteydessä.Peliin on rakennettu varsin monipuolinen ja mukavan realistinen tuotanto- ja huoltojärjestelmä. Avaruudesta kerättäviä resursseja on kaksi: meteoriparvista saatava malmi ja tähtisumuista löytyvä kaasu, joka toimii tulevaisuuden polttoaineena. Näiden lisäksi uusien alusten tuotantoon vaikuttavat valmiiksi koulutetun miehistön määrä ja komentopisteet. Jälkimmäiset vaikuttavat siihen, kuinka moneen alukseen pelaaja pystyy kerrallaan pitämään yhteyttä eli käytännössä määräävät, kuinka monta alusta kotikenraali pystyy komentoonsa rakentamaan.Tuotantoon tarvittavien resurssien lisäksi pelaajan on myös kyettävä huoltamaan taistelun melskeeseen lähetettyjä yksiköitään. Jokaisella aluksella on rajoitettu määrä ammuksia ja muita resursseja, jotka kuluvat sotiessa melkoista vauhtia. Tyhjentyneiden varastojen täydentäminen onnistuu planeettojen lähistöllä tai erityisillä huoltoaluksilla. Molempien ympärille piirtyy suurehko rengas, jonka sisällä olevat sota-alukset saavat automaattisesti täydennyksiä ammusten loppuessa. Toimivat huoltoyhteydet ovatkin onnistuneen sodankäynnin ehdoton edellytys. Tämä lisää pelin strategista ulottuvuutta yllättävän paljon.Conquestin tärkein elementti ovat kuitenkin madonreiät ja niiden yhdistämät alueet, jotka muodostavat yhden yhtenäisen taistelukentän. Pelissä on yhteensä 16 eri aluetta, joista vaihteleva määrä on käytössä jokaisen tehtävän aikana. Tällä on kaksi merkittävää vaikutusta pelin kulkuun. Ensinnäkin pelaajan on jatkuvasti ajateltava huomattavasti laajempia kokonaisuuksia kuin naksuttelustrategioissa yleensä. Esimerkiksi uudelle alueelle levittäydyttäessä on päätettävä, mitä rakennuksia on välttämätöntä rakentaa paikan päälle ja kuinka paljon voidaan kuljettaa paikalle kehittyneemmiltä alueilta. Samalla tavalla eri alueiden puolustuksen vahvuus on kyettävä tasapainottamaan sopivaksi ja onnistuttava pitämään tilanne hallinnassa, vaikka monessa paikassa alkaisikin tapahtua yhtä aikaisesti. Näppärä käyttöliittymä onneksi helpottaa tämän pulman suhteen.Toiseksi useammalle eri alueelle levittäytyvät taistelut merkitsevät sitä, että alueiden välisinä portteina toimivat madonreiät ovat strategisesti äärimmäisen tärkeitä. Omaa asemaansa vahvistaakseen madonreiän päälle voi rakentaa hyppyportin, joka estää muita osapuolia käyttämästä kyseistä madonreikää liikkumiseen. Hyppyporttien avulla voikin ennen kaikkea ostaa itselleen arvokasta lisäaikaa, sillä toiselta alueelta tulevien hyökkääjien on tuhottava portti ennen kuin he pääsevät kulkemaan madonreiän lävitse. Toisaalta näiden kulkureittien lähellä käydään usein kiihkeitä taisteluita, sillä madonreiästä pienelle alueelle ilmestyneet alukset ovat harvinaisen houkutteleva maali.Pelin edetessä taisteluiden mittakaava laajenee jatkuvasti eikä loppuvaiheessa pelaajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta huolehtia jokaisesta yksiköstään. Etenkin kun nämä on yleensä vieläpä ripoteltu eri puolille galaksia. Tässä kotikenraalin avuksi tulevat laivueet ja niitä johtavat amiraalit, joiden huoleksi voi jättää esimerkiksi tietyn alueen puolustamisen. Ehkä hieman yllättäen laivueista ja amiraaleista on oikeasti hyötyä. Laivueiden avulla saa kätevästi solmittua suuremman joukon aluksia yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja amiraalit nostavat tekoälyn ohjaamien alusten toimintavalmiutta huomattavasti. Conquestin viimeisten tehtävien aikana pelaajan valtaakin hämmentävän hyvin tunne suuren, galaksin laajuisen sodan johtamisesta. Pelityypin perinteistä poiketen on harvinaisen virkistävää, kun pelaajan ei enää tarvitse henkilökohtaisesti huolehtia jokaisesta mahdollisesta aluksesta.Pelin käyttöliittymä on toteutettu yllättävän toimivasti. Pelin grafiikka on kolmiulotteista, mutta käytännössä kolmas ulottuvuus on vain esteettistä kikkailua. Avaruus toimii nimittäin eräänlaisena kaksiulotteisena pintana, jolla kaikki alukset liikkuvat samalla tasolla. Avaruuden tyhjyyttä hyödyntäviä manööverejä ei siis pääse harrastamaan, mutta yksinkertaisen toteutuksen ansiosta yleisnäkymä on pysynyt mukavan selkeänä.Muuten peli hyödyntää perinteistä ja toimivaksi todettua ”valitse, osoita ja naksauta” -periaatetta. Aluksille voi antaa suhteellisen paljon erilaisia komentoja aina saattokeikkoja ja partiointia myöten. Erilaisista yksiköistä koostuvan sotajoukon liikuttaminen hitaimman yksikön nopeudella vaatii tosin pientä kikkailua, mutta muuten homma toimii erittäin hyvin. Rajoitetun rakennustilan ja yksikkömäärän ansiosta Conquest on myös onnistunut välttymään useimpien reaaliaika-strategio
      iden pahimmalta ongelmalta. Pelaajalla ei nimittäin ole enää varaa istua kotiplaneettansa luona keräilemässä mahdollisimman suurta sotajoukkoa, vaan ensimmäiset hyökkäykset on yleensä tehtävä mahdollisimman nopeasti. Itse taistelut käydään tosin jälleen perinteisellä ’hakkaa päälle’ -mentaliteetilla, jossa ei strategiasta ole tietoakaan, mutta yleisemmällä tasolla peli vaatii sentään hieman pohdiskeluakin.Nykytrendin mukaisesti Conquestissa on panostettu myös moninpeliin, joka toimiikin erittäin hyvin. Eri rotujen välille olisi toivonut hieman enemmän eroavaisuuksia, mutta toisaalta nykyisessä muodossaan moninpeli on erittäin tasapainoinen. Yksikään rotu ei ole selkeästi muita parempi eikä mikään yksiköistä osoittautunut ainakaan koepelien aikana liian ylivoimaiseksi. Erilaisten voittoehtojen ja liittoutumismahdollisuuksien ansiosta moninpelissä on myös sen verran puhtia, että se lisää Conquestin elinikää huomattavasti.Graafisesti Conquest ei ole aivan uusimpien nykypelien veroinen, mutta siisti ja kohtuullisen selkeä tyyli hoitaa tehtävänsä hyvin. Uusien rakennusten tuottaminen planeettojen ympärille olisi tosin voitu hoitaa paremminkin, sillä etenkin harjoitteluvaiheessa on aivan liian helppo tuhlata arvokasta tilaa laittamalla uusia laitoksia vääriin paikkoihin. Pienellä huolellisuudella ja tehokkaan zoomaus-toiminnon hyödyntämisellä tästäkin ongelmasta pääsee onneksi helposti eroon. Silloin tällöin nähtävät välivideot on toteutettu lähinnä keskinkertaisesti, mutta ne tuovat pelin tapahtumiin mukavasti tunnelmaa. Samalla pelin maailman ilmeiset Starship Troopers -vaikutteet nousevat harvinaisen selvästi esille.Täytyy myöntää, että Conquest: Frontier Warsin ilmestyessä työpöydälleni mielessäni käväisi jopa hieman epätoivoinen ajatus. Taasko yksi reaaliaika-naksuttelu? Pitkällisten pelisessioiden aikana mielipide on kuitenkin muuttunut ja pelistä on jäänyt päällimmäiseksi erittäin hyvä tunnelma. Conquest on juuri se asia, jota reaaliaika-strategiat ovat pidemmän aikaa kaivanneet: reipas potku takamuksille. Vanhan pelityypin mausteeksi on kääritty mukava määrä uusia ja ennen kaikkea hyvin toimivia ideoita, joiden ansiosta pelin parissa viihtyy taatusti koko joululoman ajan ja luultavasti kauemminkin. Conquest: Frontier Warsia voikin suositella lämpimästi kaikille pelityypin ystäville ja reaaliaika-strategioihin kyllästyneidenkin kannattaa harkita pelin katsastamista. Avaruussotiminen ei ole ollut näin hauskaa sitten Freespace 2:n.

        Codename Outbreak

        Ukrainalainen pelistudio GSC- Game World on lyhyen uransa aikana ehtinyt tarttua jo useampaankin mielenkiintoiseen peliprojektiin. Ryhmän strategiapeli Cossacks: European Wars herätti alkuvuodesta varsin paljon huomiota ja keräsi kiitosta myös peliarvostelijoilta. Cossacksin lisäksi GSC:n ohjelmoijat ovat painineet pelitalon oman 3d-moottorin ja sen ympärille rakennetun toimintapelin parissa. Kiinnostuneen julkaisijan etsimiseen kului ukrainalaisilta hieman aikaa, mutta lopulta Virgin Interactive lupautui tuomaan Codename: Outbreakiksi ristityn pelin markkinoille. Päätös saattoi olla onni Virginille, sillä toistaiseksi varsin vähälle huomiolle jäänyt Outbreak voi hyvinkin olla yksi loppuvuoden yllätysmenestyjistä.Codename: Outbreak on nykytrendin mukainen 3d-räiskintä, jossa tarkkuudella, kärsivällisyydellä ja pienellä aivojen rassaamisella pääsee paljon pidemmälle kuin silmittömällä macho-ryntäilyllä. Peli ei ole aivan yhtä armoton kuin eräät edeltäjänsä, mutta turha hätäily on tässäkin tapauksessa varma tie pelitallennusten ihmeelliseen maailmaan.Mihinkään aikaisempaan peliin Codename: Outbreakia on kuitenkin vaikea verrata suoraan. Peli jakautuu kolmeentoista erittäin laajaan tehtävään, joista annetaan etukäteen varsin ylimalkaiset kuvaukset. Jokaista tehtävää suorittamaan pelaajan on valittava kaksi sotilasta pienestä erikoisjoukko-osastostaan ja varustettava nämä tilanteen vaatimalla tavalla. Tehtävän alkaessa pelaaja ohjaa toista sotilaista, mutta käytännössä hallitsemaansa hahmoa saa vaihtaa aina tilanteesta riippumatta eikä pelaajaa ole sidottu tiukasti mihinkään tiettyyn rooliin. Taisteluparin liikkeistä huolehtii pelin tekoäly, mutta kumppanilleen voi aina tarvittaessa antaa yksinkertaisia ohjeita. Mihinkään Swat 3:n kaltaiseen tarkkuuteen tekoälyn ohjeistuksessa ei ylletä, mutta yleensä tietokoneen ohjaamat sotilaat toimivat kiitettävän tehokkaasti ja fiksusti.Hieman roolipelimäisiäkin elementtejä Codename: Outbreakiin on saatu ujutettua. Jokaiselle erikoisjoukon jäsenelle on nimittäin määritelty voimakkuus, kestävyys, tarkkuus, nopeus ja reaktioaika. Nämä kehittyvät hieman aina kun kyseistä sotilasta käytetään jonkin tehtävän suorittamiseen. Erilaiset kyvyt tuovat hahmoihin hieman persoonallisuutta ja eri sotilaiden taitoihin on syytä kiinnittää huomiota tehtävään sopivaa parivaljakkoa valitessa.Koska Outbreakissa on taktisuudesta huolimatta kyse räiskintäpelistä, on mukava huomata, että Outbreakissa erikoisjoukkojen varustevalikoima on suhteellisen laaja. Sotilaat on aseistettu erikoismallisilla tuliaseilla, joista löytyy sisäänrakennettuina niin konekivääri, haulikko ja tarkkuuskivääri kuin raketinlaukaisinkin. Lisäksi miehet on mahdollista varustaa esimerkiksi tyrmäyskranaateilla, hämäränäkö-laseilla ja erilaisilla maastopuvuilla tehtäväympäristöstä riippuen.Codename: Outbreakin tarina sijoittuu vuoteen 2012, jolloin Maapallon ohi kulkevan komeetan pyrstö pyyhkii pitkin planeettamme pintaa. Tuon komeetan mukana Maahan päätyy joukko parasiittimäisiä muukalaisia, jotka pystyvät ottamaan ihmisiä hallintaansa kiinnittymällä näiden keskushermostoon. Muukalaiset luonnollisesti osoittautuvat vihamielisiksi, joten koko homman selvitteleminen lankeaa pelaajan johtamien erikoisjoukkojen harteille. Omaperäisyydestä tai yllättävyydestä Outbreakin taustatarinaa ei siis voi parhaalla tahdollakaan syyttää eikä juonenkuljetus tehtävien edetessäkään pahemmin luovuudellaan häikäise. Yhtenäinen ja suhteellisen looginen pelin tarina sentään on, joten ilmeisesti GSC:n väki on kuitenkin uskonut ideaansa.Sama luovuuden puute tuntuu vaivaavan myös Outbreakin tehtäväsuunnittelua, tosin onneksi ei aivan yhtä pahasti.. Tehtäviin on selvästi yritetty saada vaihtelua maustamalla niitä erilaisilla lisätavoitteilla, kuten henkiinjääneiden suojelemisella ja erilaisten lisätietojen etsimisellä. Jonkinlaista dynaamisuutta on myös haettu muuttamalla tehtävien tavoitteita uusien yksityiskohtien paljastuttua. Käytännössä useimmat tehtävät sisältävät kuitenkin lähinnä hyvin suoraviivaista etenemistä paikasta toiseen ja vastaantulevien vihollisten järjestelmällistä eliminointia. Tämän kaavan päälle liimatut erilaiset lisätavoitteet tuntuvat usein jotenkin väkinäisiltä, mutta ne onnistuvat siitä huolimatta tavoitteessaan. Lievästä kömpelyydestään huolimatta Outbreakin tehtävät pysyvät nimittäin loppuun saakka kiinnostavina ja haastavina etenkin vaihtelevien ympäristöjensä ansiosta.Codename: Outbreakin varsinainen valtti on selvästi sen oma Vital Engine ZL -pelimoottori, joka pystyy luomaan pelaajan ympärille varsin vakuuttavan pelimaiseman. Outbreakin 13 kenttää ovat erittäin suuria ja ne sisältävät niin avaria ulkotiloja kuin ahtaampia sisätilojakin. Ulkotiloissakin pelimoottori pystyy piirtämään pelaajaa ympäröivän maiseman kauas ja vain harvoin näkyvyyttä häiritsee 3d-peleille tyypillinen epämääräinen sumuseinämä. Valittaa voi oikeastaan vain ajoittain hieman itseään toistavista tekstuureista, mutta kokonaisuutena GSC:n suunnittelema pelimoottori tuntuu erittäin onnistuneelta ja jopa tunnelmalliselta. Ajoittain peli nimittäin onnistuu nappaamaan kunnolla otteeseensa ja esimerkiksi ensimmäinen kohtaaminen suurempien muukalaisten kanssa on jokseenkin hätkähdyttävä.Outbreakin kentät tarjoavatkin varsin mukavasti silmänruokaa. Maasto kumpuilee kauniisti ja sitä värittävät erittäin uskottavan näköiset puut, pensaat ja kivet. Yksityiskohdat eivät myöskään ole pelkkiä koristeita, vaan kaikkea pienistä ruohotupsuista lähtien voi ainakin yrittää käyttää näkösuojana. Pensaan juurella kyykkivä tarkka-ampuja onkin pelaajan paras ase monia vihollisia vastaan. Oman erityismainintansa ansaitsee myös Outbreakin ulkokenttien taivas, joka on niin yöllä kuin päivälläkin erittäin kauniin näköinen.Graafisesta ulkoasustaan huolimatta Outbreakin pelimoottori onnistuu olemaan myös erittäin pelattava. Sotilaita on helppo hallita ja tekoäly-taistelijatkin hoitavat hommansa kohtuullisen hyvin. Vihollisten älykkyystasokin on kohtuullinen, sillä mokomat osaavat kiertää näkösuojien taakse ja toimia suhteellisen järkevästi sen mukaan, millaista asetta sattuvat kantamaan. Pelattavuuden suhteen napisemista löytyi ainoastaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin on jotenkin outoa, että nykyaikana markkinoille saapuu vielä taktinen räiskintäpeli, jossa pelaajalle ei anneta mahdollisuutta kurkkia nurkkien ja puiden runkojen ympäri. Toisaalta Outbreakin inventaario-systeemi olisi kaivannut hieman yksinkertaisempaa otetta. Osoita ja klikkaa -tyylinen ratkaisu olisi toiminut paljon paremmin kuin nykyinen klikkaa, raahaa ja pudota use-napin kohdalle -malli.Erilaisia moninpeli-moodeja GSC on saanut Outbreakiin kehitettyä neljä kappaletta. Perinteisen co-operation ja capture the flagin lisäksi mukaan on saatu myös pari erikoisempaa moodia, joille on annettu nimet Black Box ja Crystal. Uudet moodit ovat pistepohjaisia vääntöjä, joissa voittoon ei selviä pelkillä ampumataidoilla. Toistaiseksi moninpeli-rintamalla oli kuitenkin vielä varsin hiljaista, joten moodien toimivuutta pelitilanteessa ei juuri päästy kokeilemaan. Outbreakin nettikoodi vaikuttaa kuitenkin erittäin toimivalta eikä sen pelattavuus juurikaan kärsinyt viiveestä.Kokonaisuutena Codename: Outbreak on varsin mielenkiintoinen paketti. GSC on luonut erittäin näyttävän ja suorituskykyisen pelimoottorin, josta voi löytyä paljon uusia ulottuvuuksia, mikäli sitä päästään hyödyntämään tulevaisuudessa lisää. Pelattavuudeltaan Outbreak on erinomainen paketti ja sen moninpeli-moodeissakin on mukavasti potkua. Erittäin kliseinen juoni ja hieman kömpelö tehtäväsuunnittelu vievät mennessään pelin parhaan terän, mutta pelityypin ystäville Codename: Outbreak on ehd
        ottomasti katsastamisen arvoinen peli.

          Operation Flashpoint: Red Hammer

          Viime kesänä Operation Flashpoint hyökkäsi varjosta pelimaailman huipulle. Tsekkiläisen Bohemia Interactiven peli keräsi taakseen vankan kannattajakunnan eikä vuoden peli -mainintakaan ole aivan pois suljettu mahdollisuus. Nyt kauppoihin on ilmestynyt Operation Flashpointin kultapainos sekä Red Hammer -lisälevy, joka toimitetaan myös Operation Flashpoint Goldin mukana. Gold-versio sisältää alkuperäisen pelin, lisälevyn, strategiaoppaan sekä pelin uusimmat päivitykset. Red Hammer on puhdas lisälevy, joten se vaatii toimiakseen alkuperäisen Operation Flashpointin (tai Gold-version). Tällä kertaa tutustumme nimenomaan Red Hammer -lisälevyyn, joka kääntää alkuperäisen Flashpointin asetelman päälaelleen ja pistääkin pelaajan neuvostosotilaan saappaisiin taistelemaan NATO-joukkoja vastaan. Pelaaja omaksuu Dimitri Lukinin hahmon. Dimitri on entinen Spetsnaz-agentti, joka sittemmin alennettiin armeijan kiväärimieheksi typerän mokansa seurauksena. Pelin tapahtumat alkavat kohdasta, jossa Nato-sotilaat alkavat valloittamaan Everonin saarta. Tällä kertaa on siis noustava vastarintaan niitä sotilaita vastaan, joita pelaaja ohjasti alkuperäisessä pelissä. Ei siis mikään hassumpi asetelma.Red Hammerin pelattava on jaoteltu kahden kymmenen tehtävän mittaiseen kampanjaan, jossa pelaaja toimii erilaisissa tiedustelu- sekä tuhoamistehtävissä. Onpa mukana myös muutama puhtaaseen vihollisten eliminointiin keskittyvä tehtävä. Tehtävien edetessä Dimitri nousee arvoasteikossa ja ylenemisen myötä pelaaja saa käskyläisikseen yhä suuremman joukon sotilaita. Kuten Operation Flashpointia pelanneet tietävät, ovat pelin tapahtumapaikat todella laajoja alueita, joita ei olla rajattu mitenkään. Käytännössä pelaaja voi haahuilla ympäriinsä täysin vapaasti. Red Hammerissa tehtävät ovat ehkä vieläkin pidempiä kuin alkuperäisessä pelissä ja koska käytössä on vain yksi tallennus tehtävää kohden, on tallennuksen ajankohta valittava todella tarkasti. Muutenkaan peli ei ole muuttunut yhtään edeltäjäänsä helpommaksi, pikemminkin päin vastoin. Muutaman tehtävän kohdalla saa puskea oikein tosissaan ja monia tehtäviä tulee yritettyä useammin kuin viisi kertaa. Tämä johtuu lähinnä pelin realismista, jonka ansiosta sotilaat saattavat heittää henkensä yhdestäkin osumasta. Myös osumakohta vaikuttaa siihen, miten sotilaan käy. Jalkaan ammuttu laukaus saattaa viedä jalat alta ja käteen osunut luoti heikentää tähtäystä. Siinähän sitten yrität räiskiä parin sadan metrin päähän kun tähtäin heiluu puolelta toiselle.Vaikeustasoa nostaviin tekijöihin kuuluu myös tietokoneen valtaisa tarkkuus. Tekoälystä lienee turha puhua, sillä tietokoneen ohjaamat ukkelit eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Nato-sotilaiden tarkkuus on kuitenkin yli-inhimillistä, sillä allekirjoittanut on pahimmillaan ammuttu noin parin sadan metrin päästä ja minä kun kyykin vielä puskan takana. Onneksi omatkin sotilaat ovat samalla tasolla vihollismosureiden kanssa. Yksinäinen Ramboilu ei tuota tulosta myöskään Red Hammerissa, vaan hullun raivolla ryntäävä yksinäinen sotilas pääsee hyvin nopeasti haudan lepoon.Pelaajan puolen vaihdon seurauksena pääsee myös neuvostojoukkojen aseisiin tutustumaan hieman lähemmin. Rivimiehen perusaseena on AK-47 -rynnäkkökivääri, mutta tarpeen vaatiessa pelaajan aseistus vaihtelee konekivääristä kiikarikivääriin ja sinkoon. Mikäli omat aseet alkavat tuntumaan tilanteeseen sopimattomilta tai ammukset ovat vaarassa loppua, voi pelaaja pölliä kuolleilta sotilailta aseistusta, jolloin pelaaja pääsee käyttämään NATO-joukkojen aseistusta. Käytännössä miltei kaikkia aseita on kyllä tullut kokeiltua jo alkuperäisessä Flashpointissa, mutta päivitysten myötä mukaan on tullut muutamia uusiakin aseita. Peliin on ahdettu uusia ajoneuvojakin, joskaan tällä kertaa ajoneuvot eivät ole niin suuressa osassa kuin edeltäjässään. Parasta on kuitenkin se, että jokaista kunnossa olevaa ajoneuvoa pääsee ohjastamaan ja vaikkei tämä mikään autoilupeli tai vastaava olekaan, on ajaminen toteutettu ihan mallikkaasti ja matka taittuu huomattavasti nopeammin kuin jalkaisin. Red Hammerin grafiikka ja suuret pelialueet vaativat koneelta melkoisesti potkua. Pelin minimivaatimukset ovat lähinnä suuren luokan vitsi, sillä kunnon pelattavuuteen tarvitaan vähintään 600MHz prosessori, 128Mt muistia sekä 32Mt 3D-kortti. Äänimaailma on edelleen tiukkaa tavaraa, joskaan ääninäyttelijöiden työskentely ei vieläkään vakuuta. Neuvostojoukon sotilaat kun puhuvat aika tyylipuhdasta englantia, vain paikoin puheesta voi havaita pientä korostuksen poikasta. Toisaalta, jatkuva itä-aksentilla puhuminen olisi voinut mennä vähän överiksi, jolloin hahmojen puheista olisi tullut tarkoituksettoman koomisia, joka olisi saattanut pilata pelitunnelman. Lisälevynä Red Hammer on erittäin hyvä, sillä se tuo loistavaan peliin lisää pelattavaa ja vieläpä eri näkökulmasta. Periaatteessa Red Hammeria voisi kutsua jopa jatko-osaksi, sillä sen verran tuoreelta se tuntuu. Alkuperäisen Flashpointin tunnelma oli kerta kaikkiaan loistava eikä omena ole kauas puusta pudonnut. Red Hammerinkin tunnelmaa voi leikata veitsellä ja siellä olemisen tuntu on melkoinen. Aloittelevan Flashpointin pelaajan kannattaa ensin tutustua alkuperäiseen peliin, sillä Red Hammerin ensimmäisessäkin tehtävässä on jo osattava miltei kaikki jipot mikäli sen haluaa selvittää kunnialla läpi. Alkuperäisen Operation Flashpointin omistavalle Red Hammer on pakko-ostos, sillä uutta pelattavaa on paljon. Lisälevyn hintakaan ei päätä huimaa, Red Hammerin kun saa omakseen hieman yli satasella. Jos Operation Flashpointtia ei syystä tai toisesta pelihyllystä löydy, kannattaa kaupasta hakea pelin Gold-painos, sillä se sisältää kaiken mitä aloitteleva kotisotilas tarvitsee sekä tietysti Red Hammer -lisälevyn.

            NHL Hitz 2002

            Jääkiekkopelien suvereeni valtias on aina ollut EA:n NHL-pelisarja. Vaikka ihmiset nurisevat rahastamisesta, peliä ostetaan kuin leipää. Myöskään mikään jääkiekkopeli ei ole onnistunut edes huojuttamaan EA:n valta-asemaa NHL-pelien kuninkaana. Ainahan saa kuitenkin yrittää ja Midway onkin julkaissut uuden NHL Hitz 2002 -pelin, joka ei edes yritä kilpailla ”realististen” jääkiekkopelien kanssa. NHL Hitz 2002:n ei edes yritä olla jääkiekkosimulaatio, vaan koko peli on toteutettu vahvalla arcade-hengellä. Molemmilla joukkueilla on kentällä vain kolme pelaajaa ja maalivahti. Ennen pelin aloittamista kenttäpelaajat valitaan muutaman pelaajan keskuudesta ja halutessaan kenttäpelaajat, joita voi halutessaan vaihtaa pelin edetessä. Mikäli muutoksia ei tehdä, luistelevat pelaajat väsymättä koko ottelun ajan. Pelitempo on äärimmäisen nopeaa, tästä pitää huolen julmetun kapea kaukalo ja todella löysät säännöt, joita ei sen kummemmin ole. Midway on päättänyt tehdä NHL Hitz -pelistä todella väkivaltaisen, joka saattaa miellyttää joitain jääkiekkofaneja. Aloituksessa voi lyödä vastapuolen aloittajaa, taklaukset ovat paikoitellen todella kivuliaan näköisiä ja tappeluissa voi potkaista vastustajaa polvella päähän, nämä näin esimerkkeinä. NHL Hitz 2002:n tappelut ovatkin toteutettu hienosti. Erilaiset iskusarjat, väistöt ja torjunnat tuovat tappeluihin jopa pientä taktikointia. Muutkin lätkäpelien tekijät saisivat ottaa NHL Hitzin tappeluista hieman esimerkkiä.NHL Hitz on hyvin nopeatempoinen, joka on periaatteessa hyvä asia, mutta korkea tempo tekee mahdottomaksi luoda erilaisia kuvioita ja organisoituja hyökkäyksiä. Armoton kaukalon päästä toiseen luistelu käy nopeasti puuduttavaksi ja päässä alkaa kummittelemaan ajatus, oliko tämän pelin hankkiminen sittenkään tämän arvoista? Tietokoneen tekoäly on toteutettu aivan käsittämättömällä tavalla. Tietokone tuntuu päättävän jo valmiiksi, miten peli päättyy. Aluksi pelaaja voi päästä vaikka neljän maalin johtoon ja yllättäen viimeisessä erässä maalivahti imaisee viisi, puolesta kentästä ammuttua vetoa, kun toisessa päässä heiluva tietokoneen maalivahti torjuu kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Siinähän yrität pitää peli-ilon yllä, kun huomaat, että itselläsi ei ole mitään toivoa vaikuttaa pelin lopputulokseen.Maalivahdit ovatkin paikoitellen todellisia imureita, mutta paikoitellen heidän ohi ei saa vetoakaan. Suurin osa otteluista on todellisia maalikarkeloita, sillä yhden ottelun kokonaismaalimäärät ovat yleensä siellä kymmenen maalin paremmalla puolella. Arcade-hengen mukaisesti useita maaleja tehneet pelaajat saavat itselleen lisää potkua, tässä tapauksessa he niin sanotusti syttyvät tuleen. ”Tulessa” olevien pelaajien ominaisuudet kasvavat jonkin verran tehden heistä entistäkin parempia. Aivan järkyttävää etua ”tulessa” oleva pelaaja ei kuitenkaan saa. Pelissä voi kerätä pisteitä, joilla pelaaja voi ”ostaa” itselleen erilaisia bonus-jippoja, kuten uusia peliasuja ja muuta pikkukivaa. Myös omien pelaajien sekä joukkueiden luominen onnistuu melko kattavien editoreiden avulla. Peli on graafisesti PS2-pelien keskikastissa oleva tapaus. Kentän ulkopuoliseen toimintaan ei ole panostettu juuri ollenkaan ja hallitkin ovat todella pieniä. Mistäköhän asti NHL-joukkueiden jäähallit ovat olleet pienempiä kuin Porvoon jäähalli. Pelin äänimaailma, no sekin kulkee kultaisella keskitiellä. Valitettavasti äänimaailman pahin ongelma on selostaja, jonka kommentit alkavat toistaa itseään jo toisella pelikerralla. Selostajasta tuleekin pitkä miinus muuten ihan kohtalaiseen äänimaailmaan. Pelin Sound Trackillä soittavat monet kuuluista nimet aina Limp Bizkitistä alkaen, joten musiikkipuolella ei olla säästelty. Sääli vain, että musiikitNHL Hitz 2002 on aluksi hieman sekavan oloinen peli, mutta pienen totuttelun jälkeen peliä jaksaa pelailla pari päivää, muttei sen kauempaa. Arcade-kiekkoiluna peli on ihan suhteellisen menevää tavaraa nopean temponsa ansiosta, myös tappelut ovat hauskaa viihdettä pikkumustan perässä luistelemisen lisäksi. Pelin tekoäly, liian yksinkertaiset kontrollit sekä lyhyt elinikä ovat tekijöitä, jotka kääntävät katseen EA:n tuotteiden suuntaan. Aivan surkea tekele NHL Hitz 2002 ei ole, mutta parempaakin on tarjolla.

              Championship Manager – Season 01/02

              Kenellekään pelimaailmaa vähänkään seuranneelle ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, mikä on nykyisten urheilupelien suurin ongelma. Vuosi toisensa jälkeen markkinoille työnnettävät hittipelien uudet versiot sisältävät vain harvoin mitään todellisia uudistuksia, vaan ovat kerta toisensa jälkeen lähinnä grafiikkapäivityksiä. Etenkin EA:n markkinointiosasto on jo useamman vuoden ajan joutunut taiteilemaan tuskallisen kapealla viivalla yrittäessään keksiä jotakin uutta sanottavaa yhtiön itseääntoistavista urheilupeleistä.Sen sijaan Sports Interactiven legendaarinen Championship Manager -futismanagerointi on onnistunut taistelemaan tätä ongelmaa vastaan yllättävän hyvin. Pelkästään Championship Manager -sarjan kehittelyyn keskittynyt pelitiimi on joka vuosi kyennyt tuomaan peleihinsä sen verran paljon uutta, että vuosittaiset versiot ovat aina tuntuneet tuoreilta ja olleet kerta toisensa jälkeen pelottavan addiktiivisia. Tällä hetkellä Sports Interactive on jo suunnannut katseensa kohden tulevaisuutta ja ensi vuonna kauppoihin ilmestyvää Championship Manager 4:sta. Tämä ikävä kyllä näkyy hieman sarjan tuoreimmassa osassa, sillä Season 01-02 ei ole aivan yhtä luova paketti kuin edeltäjänsä. Sen suurimmat uudistukset eivät vaikuta pelaajan toimiin kovinkaan usein, joten monella tavalla peli muistuttaa hyvin paljon vuoden vanhaa veljeään. Turhaksi ei tätäkään vuosipäivitystä onneksi voi mennä sanomaan.Championship Manager -pelit ovat vuosikaudet pitäneet hallussaan parhaan manageripelin valtikkaa. Lukuisat kilpailijat eivät hyvistä yrityksistä huolimatta ole kyenneet tarjoamaan vastusta CM:n loistavalle ottelumoottorille, joka on ensimmäisestä pelistä lähtien ollut pelisarjan sielu. Otteluiden lopputulokset määrittyvät erittäin realistisen oloisesti, mutta niissä on kuitenkin tilaa yllätyksille, sisukkaalle taistelulle ja ihan puhtaalle onnelle. Managerilla on käytössään pelaajavaihtojen lisäksi erittäin monipuolinen valikoima taktisia vaihtoehtoja, joilla voi yrittää vaikuttaa pelin kulkuun. Ottelumoottorin ainoa huono puoli on sen hitaus. Peli käsittelee jokaisen ottelun tapahtumat sen verran tarkasti, että kilpailijoihinsa verrattuna Championship Manager etenee varsin hitaasti.Ottelumoottori ei kuitenkaan ole Championship Manager -sarjan ainoa vahvuus. Peli tarjoaa erittäin yksityiskohtaiset tiedot kunkin pelaajan taitotasosta ja ylläpitää tietoja pitkältä ajalta pelaajien saavutuksista, peliesityksistä, siirroista ja loukkaantumisista. Pelaajien myyminen ja ostaminen sopimusneuvotteluineen toimii erittäin uskottavasti. Heikompia pelaajia ei juurikaan osteta, mutta joukkueen tähtihyökkääjän laittaminen myyntiin saa aikaan paitsi vihaisia kommentteja johtokunnalta, myös ison nipun tarjouksia kiinnostuneilta seuroilta. Manageri joutuukin tasapainottelemaan toimivan pelaajavalikoiman ja ajoittain hyvinkin tiukan budjetin välisellä kapealla aidalla.Championship Manager on myös poikkeuksellisen armoton peli. Se ei anna pelaajalle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaan usein saa tärkeän pelin alla huomata keskuspuolustuksen kulmakiven olevan loukkaantunut tai pelikiellossa. Suuri osa pelin viehätyksestä riippuukin juuri tästä armottomuudesta. Manageri joutuu todella tekemään töitä saadakseen joukkueensa menestymään. Itse olen huomannut tiukkojen otteluiden aikana vaeltavani hermostuneesti ympäri huonetta ja välillä jopa huutavani ohjeita monitorille katsellessani vihollisen päälle käyvää hyökkäystä. Toisaalta tiukan vastuksen vuoksi myös menestys maistuu makeammalta. Harva peli tarjoaa Championship Managerin kaltaista tunnelmaa, kun on onnistunut pitkällä työllä nostamaan divarista aloittaneen joukkueen maansa mestariksi.Season 01-02 tuo PC:n edessä istuvalle manageri-lupaukselle neljä täysin uutta työkalua joukkueen hallitsemiseen. Näistä ehdottomasti tärkein on mahdollisuus vertailla kahden pelaajan ominaisuuksia ja pelistatistiikkaa toisiinsa. Peli esittää kummankin pelaajan vahvuudet ja heikkoudet erittäin selkeässä taulukossa, jossa pelaajien taitotasoa on helppo vertailla. Samalla peli esittää myös oman arvionsa siitä, kumpi pelaajista soveltuu paremmin pelaamaan tiettyä pelipaikkaa kentällä. Vertailumahdollisuus on toteutettu erittäin hyvin ja varsinkin avauskentällistä koottaessa siihen kannattaakin turvautua usein. Samalla se myös helpottaa joukkueen nuorten lupausten kehityksen seuraamista vanhoihin veteraaneihin verrattuna. Tätä ominaisuutta fanit ovat toivoneet Championship Manageriin jo kauan, joten on oikeastaan hieman outoa, että se löytää tiensä peliin vasta nyt.Pelaajatarkkailijoiden merkitystä joukkueelle on korostettu entisestään. Tarkkailijat on nyt mahdollistaa lähettää tekemään lyhyt raportti seuraavan vastustajan pelityylistä ennen jokaista ottelua. Raportissaan tarkkailijat esittelevät vastapuolen suosiman pelityylin, avainpelaajat ja sen, kuinka vaikean vastuksen joukkue luultavasti tarjoaa. Itse olisin kaivannut raportteihin hieman tarkempia yksityiskohtia varsinkin vastapuolen pelaajista, sillä tällä hetkellä niiden sisällöstä on lähinnä marginaalista hyötyä. Raportit auttavat lähinnä tärkeimpien hyökkääjien tai pelinrakentajien merkkaamisessa, mutta muuten niiden merkitys on vähäinen.Tarkkailijoille on tullut lisätöitä myös uusien kykyjen etsimisessä. Season 01-02 ei nimittäin enää näytä automaattisesti tuntemattomien tai nuorten pelaajien kaikkia ominaisuuksia, vaan ne saa selville vasta tarkkailijoiden tai harjoitusleirin avulla. Tämä tekee nuorten nousevien lahjakkuuksien etsimisestä entistä mielenkiintoisempaa, sillä prosessiin täytyy paneutua aiempaa tarkemmin. Näiden uusien ominaisuuksien lisäksi kotimanageri voi nyt liittää jokaiseen pelaajaan muistilapun, jonka ansiosta peli muistuttaa viikon tai kuukauden kuluttua jostakin pelaajaan liittyvästä asiasta. Muistilaput ovat kätevä lisäominaisuus, mutta erityisen merkittävänä uutuutena niitä ei voi pitää.Monet Season 01-02:n uudistukset liittyvät itse pelirunkoon. Mukaan on saatu jälleen pari uutta sarjaa ja kotoinen Veikkausliigakin on edelleen mukana. Peli sisältää myös syyskuun alussa voimaan tulleet FIFA:n uudet säännökset pelaajakauppoihin liittyen. Tällä sääntöuudistuksellahan pyritään mm. parantamaan kasvattajaseuran asemaa pelaajamarkkinoilla ja hillitsemään hieman siirtosummien järjetöntä kasvua. Managerille tarjotaan yksityiskohtainen katsaus uusien sääntöjen aiheuttamiin muutoksiin, joten asiaan perehtymättömätkään eivät joudu ongelmiin.Sports Interactive tuntuu myös pitkästä aikaa hioneen kunnolla itse otteluita käsittelevää moottoria. Mitään suuria muutoksia siihen ei ole tehty, mutta manageri saa aiempaa enemmän tietoa pelin tapahtumista. Erilaiset painostusjaksot näkyvät nyt peliteksteissä entistä selvemmin ja varsinkin otteluiden loppuminuutit ovat muuttuneet entistä jännittävämmiksi. Liekö tasapelien suureen määrään syynä vain oman joukkueeni kehno maalinteko-taito tai omituinen tuuri, mutta jotenkin vastustajien puolustus tuntuu edelleen pelaavan poikkeuksellisen tehokkaasti.Viime vuosina Championship Manager -sarjan pelit ovat pyrkineet muuttamaan pelin sisäisen maailman entistä elävämmäksi ja samaa kehitystä jatkaa myös Season 01-02. Pelaajat kertovat nyt entistä avoimemmin omista mielipiteistään ja suosikkipelaajistaan ja lehdistöltä tulee entistä enemmän kommentteja mahdollisista vaikeuksista ja vahvuuksista. Apulaismanageri ja valmentajat antavat myös entistä kärkkäämmin omia mielipiteitään eri pelaajien peliesityksistä. Esimerkiski huonosti menneen pelin jälkeen apulaismanageri saattaa käydä kertomassa, että tappion syynä oli tietyn pelaajan kelvoton pelimoraali. Kotimanagerin vastuulle jää sitten päättää, kuinka hän reagoi entistä aktiivisemman pelimaailman jakelemaa
              n palautteeseen.Championship Manager Season 01-02 on jälleen entistä hiotumpi versio tästä legendaarisesta managerointipelistä. Muutokset edellisvuoden versioon verrattuina ovat kuitenkin suhteellisen pieniä, joten sen omistajien kannattaa miettiä ennen kuin ostavat Season 01-02. Toistaalta ainakin itseni kaltaiselle CM-narkkarille pienetkin parannukset ja tämän vuoden tasalle päivitetty pelaajarekisteri ovat jo riittävän suuri syy jälleen uuden version hankkimiselle. Muille manageripeleistä kiinnostuneille Championship Manager Season 01-02 sen sijaan taitaa olla pakko-ostos. Se on edelleen pelityyppinsä kuningas ja yksi kaikkien aikojen addiktiivisimmista peleistä.

                Civilization III

                Sid Meierin suunnittelema Civilization oli melkoinen tapaus ilmestyessään vuonna 1991. Se yhdisti strategiapelien ja rakentelupelien mielenkiintoisimmat puolet ja onnistui luomaan täysin uuden pelityypin. Erittäin addiktiivinen peli sai osakseen koko pelimaailman jakamattoman huomion pitkäksi aikaa ja on sittemmin kerännyt melkoisen määrän erilaisia palkintoja ja tuhonnut siinä sivussa monet hyvät yöunet.Civilizationin menestyksen ja suosion huomioon ottaen erilaisten seuraajien ilmestyminen pelihyllyihin oli väistämätöntä. Vuosien saatossa pelien diplomatia on kehittynyt, teknologiapuu on muuttanut muotoaan ja käytettävissä olevat yksiköt ovat lisääntyneet. Kymmenen vuotta sitten luotu peruskonsepti on kuitenkin pysynyt varsin muuttumattomana ja nyt markkinoille ilmestynyt Civilization III on edelleen paljon velkaa maineikkaalle edeltäjälleen. Alkuperäinen Civilization ei tosin ole ainoa uuden tulokkaan kantaisistä, sillä monet Civ III:n uudistuksista on lähtöisin Sid Meierin edellisestä maailmanvalloitus-pelistä Alpha Centaurista. Laadukkaan geeniperimän huomioon ottaen ei olekaan yllätys, että käsissämme on jälleen kerran erittäin huolellisesti toteutettu ja pirullisen addiktiivinen pelikokemus.Pelin peruskaava on siis tuttuakin tutumpaa Civilizationia. Pelaaja ottaa kaitsettavakseen yhden kuudestatoista kansakunnasta ja päämääränä olisi johdattaa tämä valittu kansa läpi ihmiskunnan historian kohden kunniakasta kohtaloa. Suuruutta kohden voi pyrkiä niin sotimisen, tieteellisen tutkimuksen, diplomatian, kaupankäynnin kuin kulttuurinkin saralla.Ensimmäiset uudistukset tulevat vastaan heti peliä aloiteltaessa. Jokaiselle kuudestatoista kansakunnasta on nimittäin määritelty kaksi vahvuusaluetta, jotka kuvaavat kyseisen kansan mielenlaatua ja elämänasennetta. Esimerkiksi laajenemiseen ja tieteeseen suuntautuneet venäläiset pystyvät kehittämään erityisiä tiedustelijayksiköitä ja rakentamaan tieteeseen liittyviä rakennuksia tavallista nopeammin. Muut mahdolliset vahvuusalueet ovat anarkiaa hillitsevä uskonto, joukkojen taistelukykyä nostava sotaisuus, tehokkuuteen vaikuttava työteliäisyys ja vaurautta lisäävä kaupankäynti. Alpha Centauria pelanneille systeemi on varmasti tuttu, joskin Civilization III:ssa nämä erikoiskyvyt ovat hieman rajoittuneempia ja persoonattomia kuin scifistisessä edeltäjässään.Kansakuntien välisen kamppailun voittamiseen on tällä kertaa viisi eri mahdollisuutta. Yksinkertaisen valloitussodan lisäksi maailmanherruuden voi saavuttaa hallitsemalla kahta kolmasosaa kaikesta maapinta-alasta, lähettämällä ensimmäisen avaruusaluksen Alpha Centauriin, tulemalla valituksi Yhdistyneiden Kansakuntien todelliseksi johtajaksi tai tekemällä muihin kansoihin vaikutuksen oman kulttuuriperintönsä avulla.Itse pelissä erilaiset uudistukset ovat selvästi huomaamattomampia ja hienovaraisempia. Näistä ehkä tärkein rooli on Alpha Centaurista lainatulla ja edelleen kehitetyllä systeemillä, joka määrää eri kansojen hallitsemien alueiden rajat. Jokaisella kaupungilla on oma kulttuuriarvonsa, jonka avulla se sulkee tietyn alueen ympäriltään vaikutuspiirinsä sisään. Kaupungin kulttuuriarvo kasvaa esimerkiksi ihmeiden sekä uskonnollisten ja tieteellisten rakennusten avulla. Tiettyjen virstanpylväiden kohdalla kaupunkien vaikutuspiiri kasvaa ja se ulottuukin parhaimmillaan valtavien maa-alueiden poikki. Nämä kaupunkien vaikutusalueet muodostavat yhdessä kunkin valtakunnan rajat. Kulttuurisesti mahtavat kaupungit saattavat myös aiheuttaa lähellä olevien pienten viholliskaupunkien loikkaamiseen vaikuttavamman kansakunnan puolelle.Kartalta löytyvät raaka-aineet ovat nyt entistä olennaisempi osa menestyvän kansakunnan tuotantokoneistoa. Ne lisäävät edelleen tuttuun tapaan kyseisen karttaruudun arvoa, mutta sen lisäksi niille on tullut kaksi uutta roolia. Ensinnäkin tiettyjen yksiköiden valmistaminen on mahdotonta ilman tarvittavia raaka-aineita. Esimerkiksi sotavaunuja ei saa aikaiseksi ilman hevosia eikä parempien sotilaiden varustaminen onnistu ilman rautaa. Tämä lisää raaka-aineita tuottavien karttaruutujen strategista merkitystä entisestään. Sota on nimittäin harvinaisen helppo hävitä, mikäli vihollinen valtaa ensimmäiseksi sen ainoan kaupungin, jossa voi tuottaa tehokkaimpia yksiköitään. Luksustavaroiksi laskettavat raaka-aineet, kuten silkki ja suitsukkeet, puolestaan lisäävät lähimmän kaupungin asukkaiden tyytyväisyyttä elämäänsä. Sopivaan paikkaan sijoitetut kaupungit ovat siis pidemmän päälle hyödyksi, kun kansakunnan varoja ei tarvitse siellä kuluttaa temppeleiden ja katedraalien ylläpitoon.Myös sodankäynti on kokenut varsin suuria muutoksia, mikä herättää varmasti tyytyväistä murinaa edellisiä Civ-pelejä pelanneissa. Erityisen tervetullut on uudistus, jonka ansiosta yksiköiden kokoaminen yhteen ruutuun on lopultakin suhteellisen turvallista. Yhden sotajoukon tuhoutuminen ei nimittäin enää aiheuta kaikkien muiden samassa ruudussa olleiden yksiköiden tuhoutumista, vaan puolustajat taistelevat ja kaatuvat yksi kerrallaan. Poikkeuksen tähän tekevät erityiset komentajayksiköt, joiksi pieni osa eliittijoukoista voi pelin aikana kehittyä. Komentajat pystyvät yhdistämään useamman erityyppisen yksikön vahvuudet siten, että hyökkääjää vastaan asettuu taistelemaan aina tehokkain mahdollinen puolustaja. Nopeimmat yksiköt ovat oppineet myös vetäytymään taistelusta ennen tuhoutumistaan. Tämä tekee nopeista joukoille hieman entistä tehokkaampia, mikä on Civilizationin taistelut huomioon ottaen aina positiivista kehitystä.Lisäksi jokainen kansakunta on saanut omat erikoisyksikkönsä, joita se voi kehittää tietyssä historian vaiheessa. Esimerkiksi muinaiset babylonialaiset saavat tavallista tehokkaampia jousimiehiä, venäläiset ratsuväen korvaavia kasakoita ja amerikkalaiset stealth-hävittäjien sijaan F-15 -koneita. Erikoisyksiköt ovat mukava lisä, mutta pelin kulkuun ne eivät rajoitetun saatavuutensa vuoksi pääse kovin paljon vaikuttamaan.Politiikkakin on kokenut muutamia muutoksia ja ainakin omasta mielestäni parempaan suuntaan. Diplomaatti-, kauppias- ja vakoojayksiköt ovat kadonneet ja ne on korvattu uusilla valikkopohjaisilla toiminnoilla. Näiden käyttäminen vaatii melkoisen määrän kultaa, joten kaupungit eivät enää kärsi loputtomasta sabotöörien virrasta.Yleisesti ottaen Civ III:n politiikka seurailee kuitenkin vanhoja tuttuja latuja. Lähes kaikesta voi nyt käydä kauppaa, mutta useimmiten varsinkin voimakkaiden liittolaisten tuella on oma hintansa. Kansojen välisiin poliittisiin neuvotteluihin vaikuttavat nimittäin etenkin niiden keskinäiset voimasuhteet. Pienellä valtiolla ei ole paljon vastaan sanomista, kun kolme kertaa suurempi naapuri päättää kuljettaa puolet sotajoukoistaan tämän alueiden lävitse. Tekoälyn ohjaamat kansakunnat tuntuvat edelleen olevan suhteellisen aggressiivisia, mikä voi ajoittain johtaa ikäviin yllätyksiin. Esimerkiksi ensimmäinen pelini päättyi keskiajalla varsin nolosti siihen, kun neljä muuta kansakuntaa päätti spontaanisti julistaa sodan kansaani vastaan. Onneksi tekoäly ei sorsi pelkästään pelaajaa, vaan olen nähnyt vastaavien liittoutumien syntymisen myös muita tietokoneen ohjaamia kansoja vastaan.Civilization-pelien sarja on jostain syystä aina kärsinyt hieman kömpelöstä käyttöliittymästä, joka on vaatinut tarpeettoman paljon naksuttelua. Tuoreimman osan piti ennakkotietojen perusteella yhdistää aiempien pelien parhaat puolet, mutta syystä tai toisesta homma ontuu edelleen. Valikoissa hiirtä joutuu aina naksuttelemaan kahteen kertaan, sillä ensimmäinen klikkaus vain valitsee halutun kohdan ja vasta seuraava aktivoi sen. Neuvonantajien ikkunat ja niihin vaikuttaminen eivät ole erityisen selkeitä ja esimerkiksi diplomatia ja vakoilu on kätketty ruudun oikeaan alalai
                taan häviävän pienien nappien taakse.Pelin edetessä omien kierrosten välinen aika tuppaa myös kasvamaan kohtuuttoman suureksi, sillä tietokoneella näyttää olevan kummallinen tarve liikutella jatkuvasti suurinta osaa joukko-osastoistaan ja useimmiten vieläpä edestakaisin. Jokaisen kierroksen alussa käytävästä naksuttelurallista on sentään päästy eroon, sillä nyt eri kaupunkien tapahtumat esitellään automaattisesti etenevänä sarjana.Graafisesti Civilization III on päivitetty vastaamaan varsin hyvin nykypäivän vaatimuksiin. Tarkan ja suhteellisen realistisen grafiikan myötä peliin on tosin tullut omat ongelmansa. Esimerkiksi tyytyväisten ja tyytymättömien kaupunkilaisten tunnistaminen kaupungin inforuudussa ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Sama pätee jossain määrin myös maastossa liikkuviin joukkoihin, sillä etenkin ennen ruutiaseiden keksimistä ympäriinsä saapastelevia yksiköitä on hieman vaikea erottaa toisistaan. Uusiin hahmoihin tosin tottuu ajan kuluessa eivätkä ne muutaman pelitunnin jälkeen aiheuta enää samanlaista ihmetystä, mutta alkuperäisen Civilizationin selkeitä ikoneita ehtii pelin alkuvaiheessa tulla ikävä.Kokonaisuutena Civilization III on kuitenkin erittäin hyvä peli ja jälleen yksi askel kohden entistä addiktiivisempaa pelikokemusta. Mukaan on ahdettu enemmän uudistuksia kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa ja oikeastaan kaikki niistä ovat kehittäneet peliä parempaan suuntaan. Edelleen hieman kömpelön oloisen käyttöliittymän lisäksi pelistä voi poimia pikkuvirheitä sieltä täältä, mutta mitään todellista valittamisen aihetta paketista on mahdotonta löytää. Ja mikä tärkeintä, vanha tuttu ”vielä yksi kierros” -tunnelma on edelleen mukana, minkä vuoksi tämäkin arvostelu on kirjoitettu pahojen univelkojen rasittamana. Eli lähtekäähän kipin kapin lähimmän pelikaupan suuntaan, minä jatkan pelaamista.

                  Capitalism II

                  Raha ei haise. Vaikka tämä kaikkien pienten kapitalistien tunnuslause ei pidäkään täysin paikkaansa (kokeilkaapa huviksenne), se ei ole estänyt ihmiskuntaa kehittämästä melkoisen monimutkaista talousjärjestelmää, jossa raha tulee rahan luo ja vain huipulla on hyvä olla. Keskiverto-peliharrastaja tuskin pääsee elämässään kovin usein osalliseksi tästä marxilaisesta painajaisesta, joten meidän iloksemme on kehitetty melkoinen valikoima erilaisia tietokonepelejä.Yksi suosionsa vuodesta toiseen säilyttänyt pelityyppi ovat olleet erilaiset taloussimulaattorit, joissa pieni kotikapitalisti on istutettu vuoron perään niin huvipuistojen ja eläintarhojen kuin rautatie-yhtiöidenkin johtajan paikalle. Tällä kertaa pelaajaparan rahojen perässä on Ubisoft, joka on nimennyt talouselämän ytimeen pureutuvan pelinsä osuvasti Capitalism II:ksi. Sen vuonna 1995 ilmestynyttä edeltäjää on kutsuttu jopa kaikkien aikojen parhaaksi taloussimulaattoriksi eikä tähän jatko-osaankaan tarvitse pettyä. Antiikkisesta ulkoasustaan ja hieman kömpelöstä käyttöliittymästään huolimatta Capitalism II jatkaa nimittäin pelisarjan kunniakkaita perinteitä ja tuo tietokoneen ruudulle erittäin yksityiskohtaisen simulaation oman yrityksen johtamisesta.Pelin alkaessa pelaajan eteen avautuu laaja kaupunkinäkymä, jota täplittävät asuinalueet ja erilaiset liikeyritykset. Aloittelevalla yrittäjällä on käytettävissään rajoitettu summa rahaa, joka pitäisi tietenkin panna poikimaan. Koska resurssit ovat alussa sangen rajoitetut, ensimmäiseksi on tehtävä vaikea valinta ja päätettävä, miltä alalta tuleva yritysimperiumi aloittaa taipaleensa kohden taivaita.Jo tässä vaiheessa Capitalism II iskee pöytään parhaan valttikorttinsa. Pelin laajuus ja monipuolisuus on nimittäin parilla ensimmäisellä pelikerralla suorastaan hämmentävä kokemus. Harjoitustehtävissä esitellyn pienen marketin perustamisen lisäksi pelaaja voi nimittäin keskittyä niin alkutuotantoon, jalostukseen, vähittäismyyntiin kuin osakekeinotteluunkin. Kun erilaisia rakennuksiakin löytyy suurin piirtein 60 kappaletta, sormi voi mennä suuhun pariinkin otteeseen ennen kuin peliin pääsee kunnolla sisälle.Pieni vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä suuren ja monipuolisen ulkokuoren takaa löytyy myös yhtä monivivahteinen taloussysteemi. Ehkä paras esimerkki pelin talousjärjestelmän toimivuudesta on se helppous, jolla se mahdollistaa loogisesti laajenevan ja yhtenäisen yritysimperiumin luomisen. Esimerkiksi karjankasvattajana aloittanut yrittäjä voi myöhemmin laajentaa toimintaansa vaikkapa nahkatuotteisiin ja perustaa tehtaita, joissa tiloilla kasvatettujen eläinten nahkasta valmistetaan tuoleja tai salkkuja. Näiden myyminen kuluttajille voidaan puolestaan uskoa suuren tavaratalon tai pienempien erikoisliikkeiden tehtäväksi, jolloin mahdollisimman suuri osa tuloista tippuu suoraan oman yhtiön pussiin.Pelin edetessä ja yrityksen kehittyessä johtaja saa käyttöönsä uusia mahdollisuuksia. Eteen avautuvat osakemarkkinat, joiden avulla taitava sijoittaja voi tehdä nopeita voittoja, kaapata haltuunsa kilpailevia yrityksiä tai nostaa oman yrityksensä pääomaa osakeanneilla. Hankittavaksi löytyy myös monenlaisia mediayrityksiä, joiden avulla mainoskulut saa halutessaan pudotettua minimiin. Eikä oman luksushuvilan rakenteluakaan sovi unohtaa. Lisäksi johtajan on pohdittava kaikkea liikkeiden sijoittelua, niiden tuotevalikoimia, mainostusta, tuotekehittelyä ja työntekijöiden koulutusta myöten.Tämän tehtävänkentän huomioon ottaen ei olekaan ihme, että Capitalism II ei ole aina mikään helppo peli. Yhdelle alalle erikoistuneen yrityksen pitäminen pystyssä on vielä suhteellisen helppoa, mutta useisiin kaupunkeihin levittäytyvän yrityskonsernin luominen ja hallitseminen vaatii jo melkoisesti hikikarpaloita ja aikaa. Toisaalta lopputuloskin voi olla yllättävän tyydyttävä, kun oman yhtiön logo komeilee lähes kaikkien kaupungin liikerakennusten katolla.Capitalism II:n kehittänyt Enlight Software on tehnyt pelin käyttöliittymän kanssa suhteellisen hyvää jälkeä. Toisiinsa liittyvien elementtien välillä liikkuminen on helppoa ja suurin osa tarvittavasta tiedosta on kohtuullisen hyvin saatavilla. Erilaiset käskyt on tavallisesti erittäin helppo antaa ja lähes kaikkea tarpeellista numerotietoa havainnollistetaan erilaisilla käyrillä ja pallodiagrammeilla. Ajoittain eri ikkunoiden selaaminen vaatii kuitenkin liikaa naksuttelua, jotta pelaaminen olisi tiukan paikan tullen täysin sujuvaa. Varsinkin isompien pudotusvalikoiden käsitteleminen tuntuu olevan jotenkin hankalaa ja yritysimperiumin kasvaessa kunnon yleiskuvan saaminen muuttuu melkoisen vaikeaksi.Graafisesti peli on hieman vaisu kokemus. Jälki ei nimittäin yksinkertaisesti vastaa nykypeleille asetettavia laatuvaatimuksia, vaan esimerkiksi kaupunkinäkymä muistuttaa kolme-neljä vuotta sitten ilmestyneen Simcityn vastaavaa. Grafiikan selkeydestä ei onneksi ole mitään todellista valittamista. Kartalla liikuskelevat ihmiset ja valikkojen ulkoasu noudattelevat kuitenkin erittäin karkeaa ja aika tyylitöntä linjaa. Grafiikka ei onneksi ole erityisen merkittävässä osassa tämän tyyppisissä peleissä, mutta hieman paremmalla maulla tehty toteutus olisi silti jättänyt jälkeensä paremman tunnelman. Oman lisänsä tähän epämääräiseen kokonaisuuteen tuo myös pelin omituinen lounge-rock -taustamusiikki, joka sopisi lähinnä jonkin Leisure Suit Larry -pelin rantabaari-kohtauksen taustalle. Omien suosikkien soittaminen pelin taustalla onkin erittäin suositeltavaa.Tästä pienestä purnauksesta huolimatta on kuitenkin todettava, että Capitalism II on hyvä peli. Se tarjoaa pelattavaksi uskomattoman laajan taloussimulaattorin, jossa on mukana valtava määrä tekemistä ja erilaisia pelityylejä. Oman yritysimperiumin parissa vierähtää helposti tunteja ja pelistä riittää varmasti iloa useamman kuukauden ajaksi. Mikäli yritysmaailmaan sijoittuva mikronysväys vähänkin kiinnostaa, Capitalism II on ehdoton ostos.

                    Bloody Roar 3

                    Erilaisia tappelupelejä on konsolimaailmassa riittänyt vuosien ajan jo kyllästymiseen saakka. Markkinoita ovat pääsääntöisesti hallinneet vanhat tutut nimet yhä uusina versioina. Viime vuosina vain Dreamcastin Powerstone-pelit ovat kyenneet tuomaan jotakin uutta Tekkenien ja Street Fightereiden hallitsemaan pelityyppiin. Playstationilla jonkinlaisia uusia tuulia on yrittänyt loihtia esille Bloody Roar -sarja, jonka uusin osa on nyt ilmestynyt PS2:lle.Bloody Roar 3 jatkaa pelisarjan aiempien osien viitoittamalla polulla. Se pyrkii erottumaan tunnetummista kilpailijoistaan verisemmällä toteutuksellaan ja tappelupeliin erinomaisesti sopivalla ideallaan. Tavallisten taisteluliikkeiden lisäksi jokainen Bloody Roar -hahmo pystyy nimittäin muuttumaan väliaikaisesti petomuotoon. Tällöin hahmon voimakkuus ja kestävyys nousevat huomattavasti ja pelaaja saa käyttöönsä lukuisia varsin verisiä erikoishyökkäyksiä.Hahmojen petomuoto on Bloody Roarin kantava idea, joten pelin kiinnostavuus lepää paljolti sen toimivuuden varassa. Onneksi pelintekijät ovat onnistuneet tekemään petosysteemistä erittäin toimivan ja samalla pitämään sen suhteellisen tasapainoisena pelielementtinä. Petomuotoiset taistelijat ovat selvästi ihmishahmoisia voimakkaampia, mutta eivät kuitenkaan pysty täysin dominoimaan taistelutannerta.Jokainen hahmo pystyy olemaan petomuodossaan vain rajoitetun ajan. Ihmishahmossaan taistelija kerää sisälleen raivoa onnistuneista hyökkäyksistä ja vastustajan tekemästä vauriosta. Kun ruudun alareunassa sijaitseva palkki on kertynyt täyteen, hahmo voi halutessaan muuttua petomuotoon. Voimakkaammassa muodossa otettu vaurio ja tiettyjen erikoisliikeiden käyttö puolestaan vähentää hahmon taisteluvoimaa, jonka loppuessa hahmo palaa jälleen ihmismuotoon. Petomuotoon muuttumisen lisäksi hahmon keräämä taisteluraivo vaikuttaa myös siihen, kuinka suuri osa hänen menettämästään energiasta voi taistelun aikana vielä palautua.Petomuotoisten taistelijoiden takana Bloody Roar 3:ssa piileskelee suhteellisen yksinkertainen tappelupeli. Käytettävissä on yksi nappi potkimista, toinen lyömistä ja kolmas peto-ominaisuuksia varten. Näiden yhdistelmillä voi loihtia esille näyttävämpiä erikoisliikkeitä, mutta varsin pitkälle pääsee jo pelkästään perusliikkeitä hakkaamalla. Pitkät hyökkäyssarjat ovat olennainen osa taisteluiden kulkua ja niiden eteen joutuessaan voi äkkiä huomata menettäneensä suurimman osan energiastaan. Puolustautuminen onnistuu sekä torjumalla että liikkumalla sivuttain pois hyökkäyksen edestä. Varsinkin jälkimmäinen toimii ihailtavan hyvin, antamatta kuitenkaan puolustautujalle liian suurta etua.Bloody Roar 3:n suoraviivaisen luonteen ansiosta aloittelijatkin pääsevät peliin helposti sisälle. Kokeneempien pelaajien käsissä peli alkaa kuitenkin vähitellen tuntua hieman rajoittuneelta, sillä erilaisia liikkeitä on loppujen lopuksi suhteellisen vähän ja pelin combo-systeemistä on vaikea saada kunnollista otetta. Bloody Roar 3 ei onnistukaan tuomaan taisteluihin samanlaisia taktisia mahdollisuuksia kuin esimerkiksi Soul Calibur tai Tekken 3. Toisaalta pelintekijät ovat ilmeisesti pyrkineetkin kilpailijoitaan vauhdikkaampaan pelikokemukseen. Tässä on onnistuttu hyvin, sillä Bloody Roarin selvästi anime-vaikutteiset taistelut ovat pienestä rajoittuneisuudestaan huolimatta sekä vauhdikkaita että näyttäviä.Tappelupeleille ominaiseen tyyliin Bloody Roarista löytyy myös paljon piilotettuja hahmoja ja pelimoodeja. Etenkin jälkimmäisten kehittelyyn on panostettu, sillä alussa valittavana olevien arcade-, versus- ja survival-moodien lisäksi pelistä löytyy ainakin kuusi piilotettua pelimoodia. Näistä useimmat ovat muista vastaavista peleistä tuttua vakiotavaraa, mutta pelintekijät ovat jaksaneet kehittää mukaan myös pari moodia, joissa käytetään mukavasti hyödyksi hahmojen petomuotoja.Graafisesti Bloody Roar 3 on hieman keskinkertainen esitys. Hahmot ovat pääsääntöisesti tyylikkään näköisiä, mutta osa petomuodoista näyttää jotenkin karkeilta. Nykytrendin mukaisesti kenttien taustoissa tapahtuu jatkuvasti jotakin, mutta kokonaisuutena pelin ulkoasu olisi kaivannut hieman enemmän yksityiskohtia. Sarjan tavallista verisemmän imagon huomioon ottaen myös veriroiskeet olisi voitu toteuttaa huomattavasti paremminkin.Kokonaisuutena Bloody Roar 3 on hyvä paketti hieman vauhdikkaampaa tappelupeliä kaipaaville. Perusidea petomuodoista toimii hyvin ja yksinkertaisen pelattavuutensa ansiosta peliin on helppo päästä mukaan. Pidemmän päälle taktisten mahdollisuuksien puuttuminen vähentää hieman pelin kiinnostavuutta, mutta runsaiden pelimoodien ja varsin tyylikkäiden petomuotojen ansiosta Bloody Roar 3 ansaitsee kuitenkin paikkansa tappelupelien ystävien pelihyllyissä.