Pelit

Dragonriders of Pern

Anne McCaffreyn Dragonriders of Pern -kirjat ovat olleet maailmalla yksi viime vuosikymmenien suosituimpia fantasiakirja-sarjoja. Jostakin syystä McCaffreyn kirjat ovat löytäneet vasta kuluvan vuoden aikana tiensä kotimaisten kustantajien julkaisulistoille, joten monelle suomalaiselle fantasiaharrastajalle tuoreen Perniin sijoittuvan pelin maailma on vielä outo tuttavuus. Tämä on valitettavaa, sillä Dragonriders: Chronicles of Pern ikuistaa McCaffreyn luoman maailman erittäin tarkasti digitaalisen viihteen muotoon.Tyyliltään Dragonriders of Pern on seikkailupeli, johon on sotkettu jonkin verran roolipelimäisiä elementtejä lähinnä taisteluiden ja hahmonkehityksen muodossa. Suurin osa peliajasta kuluu päähenkilön vaeltaessa ympäriinsä vaihtelevissa maisemissa ja keskustellessa maailman muiden asukkaiden kanssa. Useimmilla keskustelukumppaneilla on tarjota D’konille erilaisia ongelmia ratkottavaksi, joten puuhaa riittää. Ajoittain tämä rauhallinen eteneminen katkaistaan hieman toiminnallisemmalla osuudella, mutta perusluonteeltaan Dragonriders of Pern on varsin hidastempoinen peli.Erilaiset vuoropuhelut vievät huomattavan osan peliajasta. Jopa siinä määrin että ajoittain pitkiin keskusteluihin alkaa kyllästyä. Suoraan kaiuttimista kuuluvat vuoropuhelut on usein toteutettu varsin verkkaisella puhetyylillä eikä prosessia saa mitenkään nopeutettua. Kun pelaajan mahdollisuus vaikuttaa keskusteluiden kulkuun on vielä varsin pieni, usein pelin aikana huomaa istuvansa minuuttikaupalla tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Ja kun hahmoaan pääsee jälleen kontrolloimaan, onkin aika juosta seuraavan vastaavan keskustelun kimppuun. Onneksi dialogi sentään on ainakin pääsääntöisesti hyvin kirjoitettua ja näyteltyä.Dragonridersin käyttöliittymä on yksinkertaisen tehokas. Tavallisesti pelaajan täytyy vain liikkua riittävän lähelle haluttua kohdetta ja peli tarjoaa automaattisesti mahdollisuuden vaikuttaa siihen. Esineiden poimiminen, paikkojen tutkiminen ja maailman asukkaiden kanssa keskusteleminen onnistuvat kaikki samalla tavalla. Yksinkertaisen käyttöliittymän ansiosta peliä on erittäin helppo pelata, mutta toisaalta kaikki asiat tämänkin suhteen tehty pelaajalle valmiiksi ja pitkien keskusteluiden tapaan tämä yksinkertaisuus lisää edelleen pelin herättämää passiivisuuden tunnetta. Lisäksi peli kärsii ajoittain 3d-peleille tyypillisistä kameraongelmista, kun päähenkilö juuttuu jonnekin kuvaruudun ulkopuolelle, mutta pelituntumaa tämä ei juuri pääse häiritsemään.Graafisesti Dragonriders of Pern on hieman ristiriitainen paketti. Toisaalta pelin tapahtumaympäristöt ovat parhaimmillaan komean näköisiä ja yksityiskohdilla täytettyjä, mutta toisaalta varsinkin lohikäärmeet ja ihmishahmojen kasvot näyttävät jotenkin epätavallisen luonnottomilta. 3d-grafiikka pysyy kuitenkin koossa ilman mitään ongelmia ja hahmojen onnistuvat etenkin animaattoreiden ansiosta näyttämään suhteellisen eläväisiltä. Äänityöskentely on tasoltaan hieman tasaisempaa ja paikoitellen jopa korkealaatuisempaakin. Muutamat erittäin jäykän kuuloiset ääninäyttelijät häiritsevät kuitenkin muuten toimivaa kokonaisuutta pahasti.Dragonriders: Chronicles of Pern on peliarvostelijan kannalta varsin kaksipiippuinen peli. Se on kohtuullisen onnistunut seikkailupeli, jonka pahimmat pelilliset ongelmat liittyvät lähinnä pelaajan pitkiin passiivisuusjaksoihin keskusteluiden aikana. Peli on kuitenkin suunniteltu pitkän kirjasarjan pohjalta ja suunnattu erityisesti sen faneille. Pernin maailmaa ja McCaffreyn kirjoja tunteville paketista löytyykin erittäin hyvä ja tunnelmallinen peli, joka antaa epätavallisen mahdollisuuden tunkeutua syvälle kirjojen maailmaan. Muille tarjolla on ehkä hieman tylsähkö seikkailupeli, jonka tunnelmallisimmat piirteet jäävät luultavasti ainakin osittain ymmärtämättä. Mikäli pidät McCaffreyn kirjoista, osta tämä peli. Muiden kannattaa miettiä ostosta pari kertaa, ellei satu kärsimään vakavasta seikkailupeli-vajauksesta.

    LMA Manager 2002

    Useiden pelitalojen kalenterissa vuosi 2002 on alkanut jo nyt. Esimerkiksi Codemasters hypännyt uudelle vuosiluvulle, sillä heidän uusin futismanageri kantaa nimeä LMA Manager 2002. Peli on kolmas osa pelisarjasta, josta urheilupeleille tuttuun tapaan ilmestyy vuosittain uusi versio. Tällä hetkellä manageri-pelejä ilmestyy kuin sieniä sateella, mutta suurin osa niistä on ilmestynyt vain PC:lle. Vanhalle Playstationille pelityypin edustajat ovat siis varmasti erittäin tervetulleita.LMA Manager 2002:sta tulee väkisinkin verrattua PC:n Championship Manageriin, sillä Championship Manager on kyseisen peligenren ehdoton kuningas. LMA Managerissa pelaaja saa valita joukkueensa joko Englannin tai Skotlannin sarjoista, myös divari-joukkueet ovat mukana. Mukaan on saatu oikeiden pelaajien sekä joukkueiden käyttöön oikeuttavat lisenssit, joka on tietysti pelkkää plussaa. Joukkueiden kokoonpanotkin tuntuvat olevan ajan tasalla, sillä esimerkiksi Manun maalissa palloja torjuu Fabien Barthez.LMA Managerissa kotimanageri pääsee hoitamaan joukkueensa toimintaa aina lippujen hintojen määrittelemisestä stadionin rakentamiseen ja joukkueen taktiikoiden hiomiseen. Tekeminen ei siis lopu kesken. Jos omat rahkeet eivät riitä, saa pelaaja tarvittaessa apuja laittamalla tietokoneen hoitamaan esimerkiksi joukkueen finanssipolitiikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että parhaimmillaan peli on silloin, kun pelaaja hoitaa itse kaikki huolenpitoa vaativat asiat.Futismanageroinneissa tärkeintä on tietysti pitää oma joukkue kilpailukykyisenä muita joukkueita vastaan. Usein joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jossa omat pelaajat tunaroivat koko ajan ja on aika ryhtyä hieromaan pelaajakauppoja. Myynnissä olevista pelaajista näkee aluksi pääpiirteiset tiedot, mutta halutessaan pelaaja voi lähettää tarkkailijan seuraamaan tietyn pelaajan otteita, jolloin hänestä saa yksityiskohtaisempia tietoja. Tarkkailijat raportoivat myös seuraavan vastustajan taktiikasta sekä muista yksityiskohdista, jotka vaikuttavat oman taktiikan luomiseen.Oman pelitaktiikkansa voi luoda melko vapaasti. Lisäksi kotimanagerin käyttöön on tarjottu muutamia valmiita strategioita. Strategian suunnitteluun kuuluu tietysti päätös siitä, kuinka monta pelaajaa pistetään puolustukseen, keskikentälle ja hyökkäykseen, hyökkäyksen suoraviivaisuus, syöttöjen pituus sekä muutamat muut seikat. Yksiselitteisesti on mahdotonta sanoa, mikä on paras taktiikka, mutta kokemus opettaa, miten vastustajan käyttämää taktiikkaa vastaan kannattaa pelata. Pelin valikot ovat siis hyvin monipuolisia ja siten myös melko monimutkaisia. Aluksi Playstationin ohjaimen sekä monipuolisten valikoiden yhdistäminen hyväksi käyttöliittymäksi tuntuu mahdottomalta, mutta aiempien osien tapaan käyttöliittymä on saatu väännettyä PSX:n ohjaimelle sopivaksi ja se käy tutuksi alta aikayksikön.Kun taktiikat ja muut valmistelut ottelua varten on tehty, on aika siirtyä itse koitokseen, jossa managerin taidot pistetään puntariin. LMA Managerissa ottelut näytetään graafisessa muodossa, eli pelaaja seurailee pelin tapahtumia ja tietokoneen ohjastamat pelaajat yrittävät parhaansa mukaan voittaa ottelun. Ottelun aikana tarkka manageri voi muuttaa joukkueen taktiikkaa haluamallaan tavalla tai vastaavasti vaihtaa pelaajia. Muuten pelin etenemiseen ei juurikaan voi vaikuttaa. Kun peli on pelattu, voi pelaaja tutustua tarkemmin ottelun huippuhetkiin, jotka pitävät sisällään komeimmat torjunnat, maalit sekä muut pelin kannalta merkitykselliset asiat. Tästä ominaisuudesta ei ole mitään käytännön hyötyä, mutta onhan se kiva nähdä lähemmin miten maalit syntyivät. Pelin graafinen ilme jakautuu siis valikoihin sekä otteluihin. Kun valikoiden tekniikan ymmärtää, ne ovat selkeitä ja ihan mukavan näköisiäkin. Ottaen huomioon, että pelien seuraaminen ei ole LMA Manager 2002:n pääosa-alue, on sanottava, että jalkapallomatsitkin ovat ihan tarpeeksi tyylikkäitä. Eivät nämä tietenkään normaaleille futis-peleille pärjää, mutta eivät jää kovin kauaksikaan.LMA Manager 2002 on Championship Manageriin verrattuna hieman kevyempi ja helpompi futismanageri. Playstation asettaa pelille joitain rajoituksia, mutta Codemasters on saanut pakattua LMA Manager 2002 -peliin sen verran ominaisuuksia ja mahdollisuuksia, että LMA 2002 tarjoaa futismanageroinnin ystäville mukavia hetkiä pelin parissa. Mikäli jalkapallojoukkueen managerointi ei ole kiinnostanut ennenkään, ei LMA Manageriakaan kannata ostaa.

      Director of Football

      Täytynee heti aluksi tunnustaa, että olen erittäin suuri Championship Managerin ystävä. Muita manageripelejä tuleekin aina väistämättä verrattua Sports Interactiven kehittämään pelisarjaan ja oikeastaan joka kerta vertailu on kääntynyt Championship Managerin eduksi. Kuningaspelin tuorein haastaja on Empire Interactiven julkaisema Director of Football, joka ei kuitenkaan selviä kilpailussa pitkälle. Kohtuullinen peli kompastuu nimittäin heti ensimmäisessä harhautuksessa kömpelöön toteutukseensa.Director of Footballin peruskonsepti seurailee muista manageripeleistä tuttuja uria. Pelaaja nimitetään hänen valitsemansa jalkapallojoukkueen manageriksi ja tavoitteena olisi johdattaa joukkue kohden kunniaa, mainetta ja mammonaa. Tämä onkin yksi pelin kompastuskivistä, sillä perusasetuksillaan Director of Football on aivan liian helppo. Kotimanagerin joukkue on ominaisuuksiltaan selvästi kilpailijoitaan parempi eikä sarjassa menestyminen vaadi kovinkaan suuria ponnistuksia. Aloitusasetuksia muuttamalla peliin saa sentään hieman enemmän haastetta, mutta liian helppo oletus-vaikeustaso syö sen uskottavuutta pahasti.Managerin arkirutiinit ovat pitkälti tuttua kauraa. Tärkeimmät tehtävät ovat joukkueen kokoaminen sekä sen taktiikan ja kokoonpanon määrääminen otteluihin. Pelaajien lisäksi manageri voi palkata joukkueelle valmentajat, lääkärit ja uusien kykyjen etsijät, mutta mitenkään pakollista tämä ylimääräinen työvoima ei ole. Jostakin syystä joukkueen vakiovarusteisiin kuuluu nimittäin ilmaiseksi työskentelevä valmentaja ja yhtä jalomielinen lääkäri. Sopimusneuvotteluita tai valittavana olevien työntekijöiden profiilejakaan ei voi pitää liian monimutkaisina. Suurempi palkka tarkoittaa käytännössä pätevämpää ammattilaista eikä manageri voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin valita yhden tarjolla olevista vaihtoehdoista ja päättää, kuinka pitkäksi ajaksi haluaa tämän palkata. Esimerkiksi pelaajien sopimusneuvotteluihin kuuluvat hienoudet ja erilaiset sopimusehdot on unohdettu suosiolla.Joukkueen kokoonpanon ja taktiikan suunnittelemisessa on sentään hieman potkua. Vaikka pelaajien perusominaisuudet ovatkin turhan yksinkertaistettuja, mukaan on mahdutettu riittävästi erilaisia erikoistaitoja, jotta erot eri pelaajien välillä käyvät selviksi. Valinnan kahden eri pelaajan välillä saattaakin usein ratkaista se, että toinen heistä sattuu olemaan kulmapotku-spesialisti.Sekä otteluita ennen että niiden aikana managerilla on käytettävissään mukavan laaja valikoima erilaisia taktisia vaihtoehtoja. Jokaiselle pelaajalle voi määritellä tarkasti sen kentän alueen, jolla tämän pitäisi pääsääntöisesti liikuskella. Manageri voi myös antaa yksityiskohtaisia ohjeita esimerkiksi siitä, kuinka nopeasti pelaajien tulisi syöttää peliväline eteenpäin. Lisäksi ottelun aikana koko joukkueelle voi antaa erilaisia yleisiä ohjeita, kuten valita hyökkäävän tai puolustavan taktiikan tai keskittyä nostamaan hyökkäyksiä laitojen kautta. Managerin vaikutusvalta pelaajiinsa on sangen suuri, sillä valikoiden kautta on mahdollista määritellä tarkasti, kuinka suurella sykkeellä pelaajien pitäisi suhtautua otteluun. Mielenkiintoinen lisäpiirre on myös mahdollisuus huutaa pelaajille kentän laidalta ohjeita tilanteen kehittyessä ja ohjata näin ottelun kulkua.Runsaiden taktisten vaihtoehtojen synnyttämä innostus laantuu kuitenkin hieman, kun peli siirtyy itse otteluun. Ottelutapahtumat esitetään kaikkia yksityiskohtiaan myöten varsin havainnollisessa, joskin erittäin karkeassa graafisessa muodossa. Vaikka managerin valinnat vaikuttavatkin selvästi pelaajien pelityyliin ja ottelun tapahtumiin, kokonaisuudessaan joukkueiden tekoäly ei pahemmin vakuuta. Esimerkiksi vastustajan lähtiessä vastahyökkäykseen omilla hyökkääjillä on paha tapa jäädä seisoskelemaan jopa parikymmentä metriä paitsion puolelle ja oman joukkueen ollessa puolustavalla kannalla hyökkäyspäästä löytyi pahimmillaan enemmän omia kuin vastustajan pelaajia. Maalejakin matseissa syntyy huolestuttavia määriä. Itse en tainnut nähdä kuin yhden ottelun, jossa olisi tehty vähemmän kuin neljä täysosumaa.Monille Championship Manager -sarjaa vierastaville ottelutapahtumien graafinen esitys on varmasti tervetullut ominaisuus, mutta ainakin allekirjoittaneelle kentän tapahtumia seuratessa tuli lähinnä nostalginen olo. Otteluiden kömpelö grafiikka muistuttaa nimittäin 90-luvun puolivälin futispelejä. Tosin sillä erotuksella, että Director of Footballissa animaatiota taitaa olla vielä vähäisemmän kuin aikoinaan. Koska kyse on manageripelistä, tätä ei voi pitää kovin suurena ongelmana, mutta valitettavasti samantyyppinen huolimaton grafiikka vaivaa koko peliä.Ottelumenestyksen lisäksi managerin on pidettävä huolta myös joukkueen taloudesta. Tilikirjan tasapainottamiseen on onneksi tarjottu varsin järeä arsenaali erilaisia tulonlähteitä. Kotimanagerin toimenkuvaan kuuluvatkin esimerkiksi sponsorien hankkiminen, lainojen otto, korkotalletusten tekeminen, fanituotteiden myynti, lipunhintojen määrittäminen ja osakekaupat. Sponsoreiden hankkiminen on suhteutettu fiksusti joukkueen odotettuun menestykseen, mutta vastaavasti osakemarkkinoilla leikkiessään manageri on täysin tuurinsa varassa. Joukkueen taloudenhoito on toteutettu samalla ylimalkaisella otteella kuin muukin peli, joten tavallisesti sponsorisopimusten hoitaminen riittää pitämään tilikirjat voiton puolella. Ainakin jos ei harrasta järjettömiä pelaajakauppoja tai palkkaa tuekseen valtavia valmentajalaumoja.Kaikkea kotimanagerin ei myöskään tarvitse välttämättä hoitaa itse, vaan suurin piirtein kaiken voi halutessaan jättää valmentajien ja muiden apulaisten huoleksi. Tekoäly-valmentajat eivät kuitenkaan ole erityisen päteviä hommissaan, joten tässäkin tapauksessa oma apu on paras apu.Helposta vaikeustasosta huolimatta kotimanagerin urakka Director of Footballin ääressä ei suinkaan ole helppo. Pelin rasittavan sekava käyttöliittymä tappelee nimittäin ankarasti vastaan jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Periaatteessa useimmat asiat on toteutettu loogisesti ja valikoiden paljoutta on onnistuttu supistamaan suhteellisen järkevästi, mutta käytännössä peli on kaukana helposti pelattavasta. Sen pahin ongelma on eri ikkunoiden kirjava ulkoasu, jossa oleellisten kohtien paikallistaminen on usein erittäin vaikeaa ja haluttuja tietoja joutuu usein etsimään pitkäänkin. Eri ikkunoiden asettelussa täytyy myös olla jotakin epäloogista, sillä niiden välillä navigointiin ei täysin totu pitkänkään pelailun jälkeen. Kaikkein ärsyttävintä on kuitenkin se, että joidenkin pelin tärkeiden ominaisuuksien käyttämisestä on tehty liian vaikeaa. Paras esimerkki tästä lienee uusien pelaajien etsiminen, joka hoidetaan erittäin epätarkalla liukupalkki-systeemillä. Tämän vuoksi manageri voi mitata pelaajien kykyjä vain hyvin yleisellä tasolla ja tietyillä taitoilla varustetun pelimiehen löytäminen voi viedä paljon aikaa.Director of Footballilla tuntuu olevan hieman profiloitumisvaikeuksia. Se edustaa maailman pikkutarkinta pelityyppiä, mutta yrittää silti oikoa mahdollisimman monta mutkaa. Tämä näkyy turhan helpossa vaikeusasteessa, mutta myös monissa muissa kohdissa, joihin ainakin itse olisin kaivannut enemmän yksityiskohtaisuutta. Pelissä lähes kaikki taloudenhoidosta sopimusneuvotteluihin on yritetty tehdä pelaajalle mahdollisimman helpoksi, mikä on aika ristiriitainen ratkaisu. Kun mikromanagerointiin ja yksityiskohtiin perustuvasta pelityypistä poistaa mikromanageroinnin ja yksityiskohtiin paneutumisen, jäljelle jää hyvin epämääräinen kasa, joka ei oikein tiedä, miten päin sen pitäisi olla.Hieman kevyempää manageripeliä etsiville Director of Footballin ylimalkaisuus ja mahdollisuus jättää tietyt asiat
      tekoälyn hoidettavaksi voi olla hyvä ratkaisu, mutta ainakin allekirjoittaneen kohdalla kyllästyminen pääsi iskemään nopeasti. Kiitos, mutta ei kiitos. Minä palaan Championship Managerin pariin.

        Aliens Vs. Predator 2

        Elokuviin pohjautuvat lisenssipelit ovat usein olleet todellista lisenssiroskaa, joiden julkaisua ei voi perustella muulla kuin tekijöiden ahneudella. Muutaman vuoden takainen Aliens Vs. Predator oli kuitenkin positiivinen yllätys vaikka mistään todellisesta mestariteoksesta ei ollutkaan kysymys. Nyt Aliens Vs. Predator on saanut jatko-osan, jonka puitteet ovat edelleen siinä kunnossa, että pelistä voisi kehkeytyä jotain suurta. Jälleen kerran toteutus voi pilata hyvät lähtökohdat, mutta miten kävi? Lue eteenpäin niin tiedät.Edeltäjänsä tapaan Aliens Vs. Predator 2:sta löytyy kolme rotua, Alienit, Predatorit sekä ihmiset, jotka tässä tapauksessa ovat sotilaita. Jokaisella rodulla on oma pieni kampanjansa, joka on jaoteltu seitsemään tehtävään, jotka ahkera pelaaja tahkoaa läpi muutamassa päivässä. Vaikka jokainen kampanja on itsenäinen, risteilevät ne toisten rotujen kampanjoiden kanssa ja mikäli haluaa tietää juonen viimeistäkin yksityiskohtaa myöten, on pelaajan pelattava peli läpi jokaisella rodulla.Kuten arvata saattaa, ovat Alienit ja Predatorit tarkasti elokuvista kopioituja otuksia niin ulkonäön, käyttäytymisen kuin aseistuksenkin osalta. Alienit ovat nopeita ja ketteriä otuksia, jotka osaavat kiipeillä seinissä ja katossa. Alienit eivät voi käyttää minkäänlaisia aseita, vaan niiden on tyydyttävä luojan luomiin kynsiin, häntään sekä hampaisiin. Alienilla pelatessa onkin parasta väijyä ja hyökätä vastustajan kimppuun lähietäisyydeltä, sillä kaukaa hyökkäävä alien on helppo saalis sotilaiden pulssikivääreille ja predatorin plasmatussareille. Alienin kampanja ei ole aivan sitä mitä voisi odottaa, sillä kampanjassa pelaaja pääsee pelaamaan koko alienin elinkaarella aloittaen munan ihmisen sisälmyksiin laskevasta facehuggerista jatkaen aina aikuiseen alieniin. Alkuperäisessä AVP:ssä alienilla pelaaminen oli yhtä tuskaa ja Alienilla pelaamista kutsuttiinkin yleisesti päänsärkymoodiksi. Onneksi pelin kehittäneet Monolightin pojat ovat kiinnittäneet tähän huomiota ja nyt alieneiden seinäkiipeilyjä käytetään huomattavasti vähemmän ja ennen kaikkea harkitummin. Nyt mukana on vain muutama kohta, jossa ruudun kieppuminen ja pyöriminen käy todella rasittavaksi.Predator on ehkäpä pelin vaikuttavin ilmestys, joka käyttää edistynyttä tekniikkaa vastustajiensa silpomiseen. Predatorin aseistukseen kuuluvat mm. käsiterät, nuoliase, plasma-aseet sekä elokuvasta tutuksi tullut disk. Predatorilla on myös laite, jonka avulla se voi taittaa valonsäteitä niin, että hänestä tulee normaalisilmälle näkymätön. Predatorin epäonneksi alienit näkevät predatorin vaikka näkymättömyyslaite olisikin päällä. Predatorin naamiosta löytyy neljä eri näkömoodia sekä zoomi. Normaalinäön lisäksi naamiosta löytyy lämpönäkö, jolla ihmiset näkyvät helposti; elektromagneettinäkö, jonka avulla alieneiden paikannus on helppoa; sekä predtech-näkö, joka toimii hämäränäkönä sekä toisten predatoreiden näkömoodina. Jokaisen näkömoodin haittana on se, että yhden rodun näkyessä hyvin, kaksi muuta näkyvät todella huonosti. Sotilas on puolestaan räiskintäpelien perinteinen yksikkö, jonka varusteet ovat revitty suoraan Alien 2 -elokuvasta. Sotilaan aseistukseen kuuluu mm. pistooli, pulssikivääri sekä smartgun, joka löytää kohteensa automaattisesti. Lisäksi sotilaalla on polttoleikkuri ja hakkerointilaite, joita käytetään lukkojen fyysiseen rikkomiseen tai elektronisten lukkojen hakkerointiin. Heti alusta alkaen on selvää, että alkuperäisen Alien Vs. Predatorin loistava ja paikoitellen ahdistavakin tunnelma on yritetty siirtää myös pelin jatko-osaan. Alien Vs. Predator 2:n tunnelma tuntuukin olevan kunnossa ainakin sotilaalla pelattaessa. Liiketunnistimen naputus ja ympäristöstä kuuluvat kolinat ja örinät ovat omiaan nostamaan hien pintaan. Myös liiketutkan äkillinen piipitys aiheuttaa usein säpsähdyksiä, vaikka piipitys saattaa johtua vain automaattiovien liikkeistä. Varpaillaan on syytä olla koko ajan.Pelin kenttädesing pitää sisällään synkkiä ja apaattisia tapahtumapaikkoja, jotka ovat kauttaaltaan hämäriä ja valonlähteitä on varsin niukasti. Suurin osa kentistä on jonkinlaisessa avaruusajan kompleksissa sijaitsevia käytäväverkostoja, mutta on mukana myös muutama ulkokenttä. Kentästä riippumatta niiden idea toistaa itseään milteipä kentästä toiseen. Käytännössä peli on siis käytävää käytävän perään ja käytävien sarjaa rikkoo silloin tällöin jonkinlainen aukio, jolla voi sitten retostella vähän vapaammin. Kenttädesignissä on otettu huomioon eri rotujen erikoiskyvyt. Alieneilla on paljon seinillä kiipeilyä ja predatorilla joutuu tekemään korkeita loikkia tai hyppysarjoja päästäkseen haluamaansa paikkaan. Varsinkin Predatorilla ja ihmisellä pelattaessa kentistä löytyy myös jonkinasteisia puzzleja, jotka ratkeavat useimmiten muutaman vivun vääntämisellä tai erikoiskykyjen käytöllä. Kovin monimutkaisista puzzleista ei siis voi puhua ja onneksi puzzlet ovat loogisia ja selviä, jotta eteneminen ei jää kiinni jonkin hevonkuuseen piilotetun kytkimen takia.Käytävälabyrinttien koluaminen ei olekaan niin tylsää kuin voisi kuvitella. Pienet ja pelottavan oloiset käytävät ovat omiaan luomaan klaustrofobista tunnelmaa, joka parhaimmillaan on kouriintuntuvaa. Eräs pelin mieleenpainuvimmista hetkistä oli pako alieneiden luolasta. Radiossa huudetaan täyttä kurkkua, että tule nyt hyvä mies pois sieltä ja takana tulee röykkiöittäin inhoja otuksia, jotka mielellään tekisivät pakoon ryntäävästä sotapojasta välipalan tai kasvualustan jälkeläisilleen. Kun yksinpelattava loppuu kesken, on jäljellä vielä moninpeli, joka lyhyen testisession aikana vaikutti hyvältä. Rotujen voimasuhteet ovat melko hyvässä tasapainossa ja kuusi moninpelimoodia takaavat mukavasti vaihtelua. Lisäksi kaikki moninpelimoodit ovat ihan käyttökelpoisia. Testin aikana moninpeliservereitä ei löytynyt kovin montaa, mutta tulevaisuudessa tilanne lienee toinen. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista räiskintämoninpeleistä vähään aikaan.Pelin äänimaailmalle oli asetettu kovat vaatimukset, pitihän sen olla nimen omaan klaustrofobisen tunnelman luojana. Äänimaailma onkin toteutettu hyvin, alieneiden ja predatoreiden karjumiset ovat korvia hyytäviä ja kuolevien ihmisten kuolinkorahdukset riipaisevat vatsanpohjasta. Aseiden äänissäkin on mukavasti potkua. Musiikkia pelissä on vähänlaisesti. Suurin osa musiikeista on liitetty dynaamisesti pelin tapahtumiin eli kun alkaa tapahtua, alkaa taustalta myös painostava musiikki. Kaiken kaikkiaan musiikki hoitaa sille asetetun tehtävän tyylillä. Alien Vs. Predatorin graafikot ovat käyttäneet pääosin tummaa väripalettia, joka onkin ainoa järkevä ratkaisu pelin teemaan nähden. Peli käyttää uutta Lithtechin grafiikkamoottoria, joka osoittautui yllättävän raskaaksi, minimivaatimukset kannattaakin ottaa tosissaan, sillä millään muutaman vuoden takaisella nuhapumpulla peliä ei kannata edes pelata. Valaistukset ja muut vastaavat efektit ovat kivan näköisiä, mutta hahmojen animointi olisi voinut olla tarkempaa, varsinkin alieneiden liikkuminen on paikoitellen todella kökön näköistä.Samassa yhteydessä on varoitettava, että Alien Vs. Predator 2 kuuluu väkivaltaisimpiin pelaamiini peleihin vähään aikaan. Ihmisiä nimittäin pistetään lihoiksi oikein urakalla ja predatorin harrastuksiin kuuluu vielä ihmisen pään nappaaminen kokoelmiinsa. Myös pelin avaruusötöistä on tehty sen verran etovan näköisiä, että kyllä siinä saattaa nuorimmilta mennä muutaman viikon yöunet sivu suun, kun unissa vastaan tulee se pelin pelottavan näköinen avaruusmonsteri. Jos totta puhutaan, ihmettelen suuresti miksei Alien Vs. Predatorin kylkeen lätkäisty K18-leimaa. Perheen pieni
        mmille peliä ei siis kannata hankkia.Aliens Vs. Predator 2 ei kompastu myöskään pelattavuuteen, vaan peli omaa toimivat kontrollit ja neljän vaikeustason joukosta jokainen löytänee itselleen sopivimman. Helpoimmalla vaikeustasolla peliä ei pahemmin kannata pelata, sillä tällöin vihollisista ei ole vastusta alkuunkaan. Itse tahkosin pelin läpi normaalilla vaikeustasolla ja se sopi kiireiselle peliarvostelijalle hyvin. Mikäli peliltä haluaa haastetta, löytyy sitä vaikeimmilta vaikeustasoilta ja vaikeimmalla tasolla pelin läpi pelanneille nostan kyllä vilpittömästi hattua. Pientä huomautettavaakin pelattavuudesta löytyy. Pelistä löytyi yllättävän paljon bugeja, joiden takia pääsi paikkoihin, joihin ei olisi pitänyt päästä ja muutaman kerran kuolin, kun ovi avautui hahmoani päin. Harvemmin tällaisia bugeja löytyy maailmanlaajuiseen levitykseen lähtevästä pelistä. Näyttäisikin hieman siltä, että beta-testaus on jäänyt hieman vaiheeseen tai beta-testaajat eivät ole olleet kovin asiantuntevaa sakkia.Edellä olevasta sepostuksesta tuli varmasti selväksi, että Aliens Vs. Predator 2:n tunnelma on loistava. Rotujen kampanjat ovat mielenkiintoisia, mutta aivan turhan lyhyitä. Pelin juoni ei ole mikään kovin erikoinen ja paikoitellen se lainaa kovasti Alien 2 -elokuvaa. Juonien päällekkäisyydet ovat hyvin toteutettuja ja pelin koko juoni paljastuu kokonaan vasta, kun pelaaja on pelannut pelin läpi jokaisella rodulla. Myös moninpeliräiskintöjen ystäville AVP2 on hyvä paketti, sillä mukavan yksinpelin lisäksi pelistä löytyy mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu moninpeli.Aliens Vs. Predator 2 on joka osalta edeltäjäänsä parempi ja on vihdoinkin miltei kaikkea sitä, mitä alkuperäiseltä Aliens Vs. Predatorilta odotettiin. Alien Vs. Predator kärsii muutamista ongelmista, joista pelin lyhyys ei ole niitä pienimpiä, mutta moninpeli korvaa yksinpelin puutteita melko tehokkaasti. Loppujen lopuksi Aliens Vs. Predator 2 on yksi parhaista räiskintäpeleistä vähään aikaan.

          Dark Cloud

          Erilaisten pelityyppien yhdistelmät ovat kautta pelihistorian olleet varsin arvaamattomia paketteja. Suurin osa näistä kunnianhimoisista projekteista tuntuu kaatuvan liian monen idean yhdistelemiseen tai siihen, että yksikään yhdistelmäsopan osa-alue ei loppujen lopuksi toimi kunnolla. Ajoittain pelihautomoista ilmestyy kuitenkin markkinoille pelejä, joissa useammasta pelityypistä lainaillut elementit on onnistuttu käärimään tasapainoiseen ja toimivaan pakettiin, jota pelaa suurella ilolla. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Playstation 2:lle juuri ilmestynyt Dark Cloud, joka yhdistää perinteiseen konsoli-roolipeliin kevyttä kaupungin rakentelua. Lopputuloksena on erittäin viihdyttävä paketti, joka on ehdottomasti PS2:n toistaiseksi paras roolipeli.Dark Cloudin tarina kertoo fantasiamaailmasta, jota riivaa paha olento nimeltään Dark Genie. Ahneet miehet vapauttavat vuosisatoja vankina olleen djinnin ja huomaavat varsin pian tehneensä erittäin huonon kaupan. Valtavan voimakas Dark Genie yrittää nimittäin pyyhkiä pois kaiken elämän maan pinnalta ja lähes onnistuukin yrityksessään. Väliin tulee kuitenkin keijukaisten kuningas, joka vangitsee pieniä osia maailmasta maagisiin Atla-palloihin ja pelastaa nuoren pojan, josta pitäisi tulla Dark Genien tuhoava sankari. Kuinka ollakaan, tämän sankarikokelaan ohjaaminen uskotaan pelaajan harteille.Dark Cloudin maailma jakaantuu kahteen osaan: kaupunkeihin ja luolastoihin. Pelin alkaessa kaupungit ovat vain suuria aukioita, jotka ammottavat tyhjyyttään Dark Genien voimien jäljiltä. Aluksi pelaajan tärkein tehtävä onkin lähteä luolastoon etsimään Atla-palloja, joista jokainen pitää sisällään pienen osan kadonneesta kaupungista.Luolastojen tutkiminen sujuu hyvin toiminta-roolipelimäisessä hengessä. Tavallisessa luolastotasossa on yleensä kuudesta kahdeksaan huonetta, joita yhdistävät mutkittelevat käytävät. Paikkaa kansoittavat erilaiset hirviöt, jotka haluavat luonnollisesti muuttaa terhakkaan sankarin elämän mahdollisimman vaikeaksi ja lyhyeksi. Hirviöiden surmaamisesta ja sieltä täältä löytyvien arkkujen tutkimisesta irtoaa rahaa ja esineitä, joiden avulla seikkailemisesta tulee taas hieman mukavampaa. Kaikkien hirviöiden kanssa ei yleensä ole pakko tapella, mutta sen verran niitä pirulaisia täytyy ainakin surmata, että seuraavalle tasolle pääsyyn oikeuttava avain löytyy.Tärkein saalis luolastoissa ovat kuitenkin Atla-pallot, joita on jokaisella tasolla tietty määrä. Sankarilla on käytössään keijukuninkaan antama jalokivi, jonka avulla hän voi avata nämä pallot ja varastoida niiden sisältämät maailman kappaleet myöhempää käyttöä varten.Atla-pallojen keräilemistä lukuun ottamatta Dark Cloudin luolastot ovat siis sangen tyypillisiä lajinsa edustajia. Haastetta tarjoavat lähinnä jotkin viholliset, joiden voittaminen ei aina ole kovin helppoa tai turvallista. Ongelmienratkomista käytävien uumenista ei myöskään löydy, mutta vastaan tulee sentään säännöllisin väliajoin erikoistasoja, jotka muuttavat luolastoverkoston itseään toistavaa rakennetta hieman.Tavallisesti näillä erikoistasoilla joutuu ohjaamaan yhtä päähenkilön mukaan liittyneistä seuralaisista tai kohtaamaan jonkin merkittävämmän vastustajan kaksintaistelussa. Nämä kaksintaistelut ovat suhteellisen lyhyitä kohtaamisia, joissa pelaajan on painettava tiettyjä nappeja oikeaan aikaan voittaakseen kamppailun. Niiden toteutus olisi voinut olla kiinnostavampikin, mutta tällaisenaankin ne tarjoavat mukavaa vaihtelua tavallisten hirviöiden mättämiselle.Sankarin aseet ovat yksi Dark Cloudin merkittävimpiä elementtejä, kahdesta eri syystä vieläpä. Ensinnäkin luolastoissa hirviöiden silmitöntä lahtausta rajoittaa se, että jokaisella aseella on rajallinen määrä kestopisteitä. Jokainen isku kuluttaa asetta hieman ja kestopisteiden loppuessa ase hajoaa käyttökelvottomaksi. Aseiden korjaukseen on saatavilla korjauspulveria, mutta joidenkin vastustajien pilkkomista kannattaa silti harkita, mikäli ei halua tuhota asettaan alta aikayksikön. Erilaiset viholliset nimittäin tuhoavat asetta eri tavalla ja esimerkiksi elävien patsaiden hakkaaminen kuluttaa aseen kestopisteitä varsin nopeasti.Toisaalta aseiden kehittyminen on Dark Cloudin tärkein hahmonkehityksen muoto. Sen sijaan, että tarinan sankari keräisi kokemuspisteitä vihollisia hakkaamalla, nämä kokemuspisteet menevät suoraan aseisiin. Kun kokemusta on kerätty aseeseen tarpeeksi, sen voi kehittää seuraavalle tasolle. Aseen tasonnousun yhteydessä siihen voi myös liittää pysyvästi erilaisia erikoisominaisuuksia, jotka voivat esimerkiksi parantaa sen kestävyyttä tai antaa sille kyvyn tehdä elementteihin perustuvaa vauriota. Vastaavia erikoisominaisuuksia voi liittää aseisiin myös väliaikaisesti aina tilanteen mukaan, mutta tasonnousun yhteydessä niistä tulee pysyviä. Pitkälle kehitetyn aseen ominaisuuksia ei myöskään menetä uusien aseiden myötä, vaan vanhan aseen voi muuttaa eräänlaisiksi laajennuspalikaksi, jolla voi siirtää osan sen ominaisuuksista uuteen aseeseen.Kun Atla-palloja on kerätty luolastosta riittävä määrä, on aika palata takaisin maan pinnalle ja ryhtyä kokoamaan pallojen sisältämää palapeliä. Kaupungin rakennuspalikat on jaettu rakennuksiin, henkilöihin ja esineisiin. Pelaajan tavoitteena on palauttaa kaupungin jokainen talo alkuperäiseen olomuotoonsa liittämällä rakennuksiin oikeat henkilöt ja esineet. Käytännössä pelaajan on ensin löydettävä rakennukset ja niissä asuvat henkilöt, jotka palautetaan sitten yhdessä takaisin maanpinnalle. Tämän jälkeen kaupunkiin ilmestyneeseen rakennukseen voi kävellä sisälle ja käydä puhumassa sen asukkaiden kanssa. Nämä puolestaan kertovat auliisti, mitä talosta vielä puuttuu, jonka jälkeen puutteet olisi vielä paikattava.Monet talojen asukkaista esittävät myös toivomuksia siitä, missä heidän talonsa tulisi sijaita. Toiveet vaihtelevat lähellä olevasta kalastuspaikasta siihen, että talon ympärillä leijuisi jatkuvasti miellyttävä ruuan tuoksu. Näiden toiveiden asettamissa raameissa pelaaja saa rakentaa kaupungin haluamallaan tavalla.Vaikka Dark Cloudin kaupunginrakennus-osio onkin suhteellisen yksinkertainen eikä erityisen monipuolinen, on rakennusten ja niiden asukkaiden toiveiden kanssa näprääminen kuitenkin oudon tyydyttävää puuhaa. Sen viehätys perustuu varmasti pitkälle siihen, että jatkuvasti työn alla olevaan kaupunkiin pääsee aina halutessaan kävelemään ja sen asukkaiden kanssa keskustelemaan. Atla-pallojen metsästäminen luolastosta tuntuu erittäin mielenkiintoiselta, kun tietää, että jokaisen löytyvän rakennuksen näkee pian konkreettisesti edessään.Dark Cloudin kehitystiimin luovuus näkyy myös pelin erinomaisessa käyttöliittymässä. Hirviöitä vastaan taistelemisesta on tehty helppoa: kohteensa voi valita yhdellä napilla, hyökkääminen onnistuu toisella ja loitsuesineitä voi halutessaan käyttää kolmannella. Hahmo tottelee komentoja erittäin hyvin ja virheistä voi syyttää käytännössä vain itseään. Kaupungissa eri talojen pyöritteleminen on helppoa ja siirtyminen rakennustilasta kävelytilaan tapahtuu sulavasti. Joihinkin valikoihin olisi kaivannut hieman loogisempaa suunnittelua, mutta käytännössä Dark Cloud tottelee peliohjainta lähes esimerkillisen hyvin. Lisäpisteitä irtoaa myös siitä, että pelitiimi on onnistunut pitämään PS2-pelejä tähän asti vaivanneet latausajat erittäin lyhyinä.Graafisesti Dark Cloud käyttää japanilaisten suosimaa sarjakuvamaista anime-tyyliä. Tämä tyyli ei ole koskaan ollut kaikkien mieleen, mutta ainakin allekirjoittaneelle Dark Cloudin grafiikka maistuu. Animaatiotyöskentely on erinomaista ja hahmojen ulkonäköönkin on paneuduttu. Kaupunkiympäristöt ovat kaikessa värikkyydessään erittäin onnistun
          eita, mutta luolastoissa pelin muuten tyylikästä ulkoasua häiritsevät hyvin yksitoikkoiset tekstuurit ja tasot, jotka eivät yhdessä luolastossa eroa mitenkään toisistaan. Hieman enemmän vaihtelua olisi kaivattu. Äänipuolelta pisteet täytyy antaa erinomaisille taustamusiikeille, mutta muuten audiomaailma on aika keskinkertainen.Kokonaisuutena Dark Cloud on yksinkertaisesti hauska peli. Pidemmän päälle siitä puuttuu syvyyttä, jonka takia peliä tuskin jaksaa pelata useampaan kertaan lävitse, mutta se ensimmäinen kerta on ainakin kaikille rooli- ja seikkailupelien ystäville kokemisen arvoinen. Luolastoihin pelissä olisi kaivannut hieman enemmän vaihtelua, mutta toisaalta rakenteleminen ja hirviöiden mättäminen ruokkivat tässä pelissä toisiaan onnistuneella tavalla. Dark Cloud palkitsee pelaajaa onnistumisista ja etenemisestä jatkuvasti, joten sen parissa viihtyy erinomaisesti.

            Fifa 2002

            Vaikka maailma muuttuu, yksi asia tuntuu olevan varmaa, EA:n vuotuiset urheilupelit. NHL 2002 ilmestyi jo jokin aika sitten ja nyt Fifastakin on tullut vuoden 2002 painos. Tänä vuonna EA lupasi peliin mittavia uudistuksia ja firma lunastikin lupauksensa uusimalla koko syöttö- ja laukausjärjestelmän. Aiemmissa Fifa-peleissä syötöt tehtiin suurin piirtein painamalla pelkkää syöttönappia, mutta uudessa järjestelmässä syöttö pitää antaa tarkasti oikeaan suuntaan ja antaa syötölle voima. Sama pätee laukaukseen. Uuteen järjestelmään tottuminen vie aikansa, mutta kun homman sisäistää, on uusi järjestelmä huomattavasti miellyttävämpi ja realistisempi. Varsinkin ensimmäisissä peleissä tietokone tuntuu katkovan syöttöjä vähän turhankin helposti, joka saattaa aluksi turhauttaa. Pelikokemuksen karttuessa tästä alkukankeudesta pääsee kuitenkin nopeasti eroon. Muilta osin pelin kontrollit ovat vanhoista Fifoista tutuksi tullutta tavaraa, ja ne toimivat edelleen loistavasti. Tänä vuonna Fifasta löytyy melkoinen liuta joukkueita. Mukana on yli 70 maajoukkuetta sekä 16 eri maan liigajoukkueet, joiden lisäksi löytyy tukku yksittäisistä maista kerätyistä joukkueista. Harmi vain, että yhtään Suomen veikkausliigan joukkuetta ei ole mukana. Suomen maajoukkue sentään mahtui mukaan ja joukkue on kokonaisuudessaan aito Suomen maajoukkue. Pelaajaroosterit on napattu 15.8.2001 voimassa olleista kokoonpanoista, joten roosterit ovat suhteellisen hyvin ajan tasalla. Pelimoodejakin löytyy mukavasti aina yksittäisistä kisoista MM-karsintoihin ja erilaisiin turnauksiin. Fifa 2002 on jälleen aavistuksen edeltäjäänsä tyylikkäämpi. Pelaajien animaatiot ovat tarkkoja ja kauniita katsella. Monet tunnetut tähdet voi tunnistaa pelkän pärstäkertoimen perusteella, mutta koska pelistä löytyy useampi tuhat pelaajaa, on selvää, että jokaisen pelaajan naamaa ei ole voitu mallintaa. Pelaajien ulkonäköä varjostaa liiallinen kiiltokuvamaisuus. Pelaajien päät kiiltävät kuin vasta vahattu pelti ja muutenkin pelaajat ovat hieman epärealistisen näköisiä. Hyvänä puolena voidaan mainita se, että peli ei vaadi hirveää megahertzi-hirmua pyöriäkseen hyvin, vaan 400MHz konekin pyöritteli peliä ihan kelvollisesti. Myös pelikenttien ulkopuoli on saanut hieman lisää toimintaa. Katsomo on entistä eloisampi, kameramiehet kuvaavat ottelun tapahtumia ja linjatuomarit hoitelevat hommiaan. Pelillisesti näillä uudistuksilla ei ole sen kummempaa merkitystä, mutta ne tuovat pientä väriä pelin ulkopuolisiin tapahtumiin. Pelin äänimaailma on pysynyt aikalailla muuttumattomana. Pelin äänimaailma vastaa melko tarkasti edeltäjiään pelaajien ähkäisyineen ja katsomon hurrauksineen. Selostajat hoitavat hommansa tasaisella varmuudella, mutta selostajien ääni ei ole kovinkaan tunnelmaa nostattava ja suurin osa heidän kommenteistaan on täysiä itsestään selvyyksiä. Lisäksi kommentit ovat hyvin rajoittuneita ja ne käyvät toistamaan itseään todella nopeasti. Onneksi pelistä löytyy nappi, jolla selostajat saa halutessaan hiljentää. EA teki sen taas. Uusittu syöttö- ja laukaisujärjestelmä toimii hyvin ja tuo peliin lisää vaikeusastetta sekä realismia. Myös tyhjään paikkaan syöttäminen on nyt mahdollista. Pelin grafiikka on jälleen ottanut askeleen eteenpäin ja yksityiskohtien ja pelin ulkopuolisten asioiden määrää on lisätty. Muilta osin peli on muutaman edellisen Fifan omistajille tuttua huttua. Yksinpelinä Fifa 2002 ei ole hirveän pitkäaikaista hupia, mutta moninpelinä Fifan uusinta painosta pelailee kevyesti ensi syksyyn saakka. Fifa 2002 on jälleen kerran edeltäjäänsä himpun verran parempi ja siten futispelien uusi mittatikku.

              Cricket 2002

              Kaikkeen sitä peliarvostelija joutuukin. Juuri muuta en osannut ajatella, kun kouraan lyötiin Electronic Artsin uusi krikettipeli. Enpä nimittäin voi sanoa koskaan ymmärtäneeni tätä brittiläisen imperiumin kuningaslajia erityisen hyvin. Pelipaketti oli muillekin arvostelijoille sen verran hämmentävä kokemus, että se herätti toimituksessa enemmän huomiota kuin muutamat PS2:n tuoreimmat hittipelit joulun alla. Koepelien jälkeen kuitenkin paljastui, että kuoren alla piili itse asiassa varsin mainio krikettipeli. Sen pahin ongelma taitaakin olla se, että kriketti ei yksinkertaisesti ole urheilulaji, joka jaksaisi ainakaan suomalaista peliyleisöä kiinnostaa paria uteliaisuudesta pelattua koepeliä kauempaa.Koska kotimaisten peliharrastajien keskuudessa kriketti ei taida olla kovin tunnettu peli, lyhyt esittely lienee aluksi paikallaan. Kyseessähän on pallopeli, jossa kaksi yhdestätoista pelaajasta koostuvaa joukkuetta ottaa mittaa toisistaan. Ottelut käydään pyöreällä kentällä, jonka keskellä on noin kymmenen metrin mittainen syöttöalue. Tämän alueen molempiin päihin on pystytetty kolmen kepin muodostamat hilat.Ottelutapahtumien suhteen avainasemassa ovat syöttäjät ja lyöjät. Lyöntivuorossa olevan joukkueen tehtävänä on suojella hiloja syöttäjän heittämiltä palloilta ja kerätä juoksuja. Näiden tekeminen onnistuu lyömällä pallo pois lyöntialueelta ja juoksemalla hilojen väliä mahdollisimman monta kertaa ennen kuin syöttövuorossa olevan joukkue ehtii palauttaa sen takaisin syöttäjälle. Lisäksi juoksuja kertyy tilille syöttäjän virheistä ja kentän ulkopuolelle suuntautuneista lyönneistä.Syöttövuorossa oleva joukkue yrittää puolestaan polttaa kaikki vastapuolen lyöjät. Tämä onnistuu kaatamalla lyöjien vartioimat hilat joko suoraan syötöstä tai pallolla lyöjien juostessa hilojen väliä juoksujen toivossa. Lisäksi suoraan ilmasta otettu koppi lähettää lyöjän suihkuun. Koska lyöjiä on kentällä kerrallaan kaksi ja joukkueessa on yhteensä yksitoista pelaajaa, syöttäjien on onnistuttava polttamaan kymmenen lyöjää ennen pelivuoron vaihtumista.Tavallisessa krikettiottelussa kummallakin joukkueella on käytettävissään kaksi lyöntivuoroa. Koska peli ei ole parhaimmillaankin kovin kiihkeätempoinen, ottelut voivat kestää kirjaimellisesti päiviä. Kansainvälisiin otteluihin on yleensä sovittu viiden päivän takaraja. Mikäli molemmat joukkueet eivät siihen mennessä ole ehtineet pelata molempia lyöntivuorojaan, ottelu julistetaan ratkaisemattomaksi. Iltapäiväteetään kentällä juovat pelaajat eivät siis ole pelkkää piruilua, vaan täyttää todellisuutta. Ulkokenttä-pelaajilla onkin tosin hyvin aikaa ottaa aurinkoa ja juoda useampikin teekupillinen. Hyvällä onnella pallo ei nimittäin satu heidän kohdalleen kuin kerran päivässä.EA Sportsin kehittämässä Cricket 2002:ssa pelaajan vastuulle on uskottu sekä syöttö- että lyöntipeli. Molemmat on toteutettu varsin monipuolisesti ja sikäli kuin minä mitään ymmärrän, mukana ovat kaikki kriketin tärkeimmät hienoudet. Eri tyyppiset syöttäjät heittävät selvästi erilaisia pomppuja ja kierteitä, joilla lyöjät olisi tarkoitus yllättää. Näiden käyttäminen vaatii hieman totuttelua ja harjoittelua, sillä väärän syötön heittäminen väärään paikkaan takaa yleensä vastapuolelle muutaman juoksun. Itse syöttäminen hoidetaan analogisen tikun ja nappien yhteispelillä. Ensin pelaajan on tikun avulla valittava suurin piirtein paikka, jossa hän haluaa pallon pomppaavan ensimmäisen kerran maasta. Sen jälkeen syöttö lähetetään matkaan napin painalluksella. Syöttäjän tyylistä ja valitusta napista riippuu se, millainen heitto lyöjää kohden lähtee.Lyöntipeli tarjoaa puolestaan runsaan valikoiman erilaisia tapoja reagoida kohden lentävään pelivälineeseen. Kriketin taktiikkaan kuuluvat erilaisten lyöntien lisäksi mm. sellaiset yksityiskohdat kuin pelaajan sijoittuminen ja kokonaan lyömättä jättäminen. Jälkimmäisestäkin heruu nimittäin pisteitä, mikäli osaa olla heiluttamatta mailaansa silloin, kun syöttö on väärä.Yksityiskohtaisesta ja ilmeisesti varsin realistisestakin toteutuksestaan huolimatta Cricket 2002:n tarjoama pelikokemus on melkoisen puiseva. Kolikonheiton tuloksesta riippuen pelaajan on ensin syötettävä vähintään useita kymmeniä, pahimmillaan satoja kertoja saadakseen poltettua vastapuolen lyöjät. Sen jälkeen siirrytään lyöntivuoroon, jossa sama toistuu toisin päin. Kuten arvata saattaa, lopputuloksena ei ole erityisen mielenkiintoinen tai pitkäikäinen peli.Teknisesti Cricket 2002 on EA Sportsin tyyliin toteutettu varsin tyylikkäästi. Pelkkien syöttöjen ja lyöntien lisäksi ottelutapahtumia maustetaan myös eloisasti animoitujen pelaajien liikkeillä, silloin tällöin näytettävillä hidastuksilla, sopivan rauhallisella selostuksella ja erilaisilla yleisnäkymillä pelikentältä. Tämä verkkainen leikkaustahti ja erilaiset välipätkät sopivat krikettiin hyvin ja siirtävät sen tunnelman yllättävänkin hyvin kotisohvalle. Kriketin erittäin rauhallisen tahdin huomioon ottaen on tietysti hieman kyseenalaista, kuinka hyvä asia tämä oikeastaan on.Luultavasti pienemmästä kohderyhmästä johtuen pelimoottoriin ei ole kiinnitetty aivan yhtä paljon huomiota kuin vaikkapa Maddenissa. Tämä näkyy esimerkiksi muutaman sentin pelikentän yläpuolella levitoivissa pelaajissa. Kokonaisuutena pelimoottori tuottaa kuitenkin tv:n ruudulle erittäin siistiä jälkeä ja on muutenkin suunniteltu varsin hyvin. Pelattavuuden suhteen ongelmia aiheuttaa ainoastaan hieman holtittomasti heiluva tähtäysrengas. Muuten katatonisen pelikokemuksen tielle ei nouse mitään merkittäviä häiriötekijöitä.Krikettipelinä Cricket 2002 on varmasti hyvin tehty ja monipuolinen tapaus. Taktisia vaihtoehtoja pääsee säätämään mielensä mukaan ja sekä lyönti- että syöttöpeli on hoidettu toimivasti. Tämä laadukkuus ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kriketti on loppujen lopuksi erittäin tylsä peli. Satunnaiselle pelaajalle Cricket 2002:sta ei ole iloa edes kuriositeettipelinä, sillä sen pelaaminen vaatii kriketin ymmärtämistä. Peliä voikin suositella ainoastaan tämän urheilulajin ystäville, jotka saavat siitä varmasti paljon irti. Muiden kannattaa tyytyä korkeintaan tuijottamaan pelipakettia hämmentyneinä ja ihmettelemään, miksi tästäkin lajista on viitsitty vääntää konsolipeli.

                Conquest – Frontier Wars

                Reaaliaika-strategiat ovat viime vuosien aikana olleet PC-maailman yliedustetuin pelityyppi. Yksinkertaisella naksutteluperiaatteella toimivia pelejä on ilmestynyt kauppojen hyllyille tasaisen tappavaa tahtia ja varsin monet niistä ovat käyneet kaupaksikin. Resurssien keräilyyn, joukkojen rakentamiseen ja mahdollisimman nopeaan tuotantoon perustuvat pelit ovat siis olleet ostajien mieleen. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana markkinoille on tullut pelejä, jotka ovat kehittäneet pelityypin peruskaavaa tavallista pidemmälle. Näistä monet, kuten Majesty ja Hostile Waters, ovat olleet onnistuneita pelejä ennen kaikkea sen ansiosta, että ne ovat muuttaneet reaaliaika-strategioiden perusajatusta hyvin selvästi. Juuri kauppoihin saapunut Conquest: Frontier Wars tarttuu sen sijaan asioihin täysin päinvastaisella otteella. Se toistaa uskollisesti lajityyppinsä tyypillisimpiä kliseitä, mutta kehittää niitä samalla eteenpäin sen verran kunnianhimoisesti, että lopputuloksena on oikeasti mielenkiintoinen naksuttelustrategia.Pelin tapahtumat sijoittuvat vajaa kaksisataa vuotta tulevaisuuteen. Ihmiskunta elää eräänlaisessa totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa armeija on vahvoilla ja tavallinen kansa median armoilla. Avaruudesta löytyy pysyvä madonreikä, joka antaa ihmisille lopultakin mahdollisuuden matkata tähtiin. Ensimmäiset matkat madonreiän tuolle puolen eivät kuitenkaan suju odotusten mukaisesti, vaan vastassa on hyönteismäinen ja nähtävästi vihamielinen muukalaisrotu. Edessä onkin monimutkainen sota, jonka aikana ihmisten on taisteltava paikastaan galaksin muissa aurinkokunnissa.Osapuolia tässä avaruudessa käytävässä sodassa on loppujen lopuksi kolme. Aluksi ihmisiä vastaan asettuvat hyönteismäiset muukalaiset, jotka ristitään Mantiksiksi. Nämä muodostavat varsin perinteisen pesämäisen yhteisön, jossa yksilöllä ei ole mitään merkitystä, vaan oman rodun menestys ja selviäminen on kaikki kaikessa. Myöhemmin avaruuden tutkimattomista korpimaista löytyvät myös suurten metallisten kohtaamispukujen sisällä elävät Celareonit. Toisin kuin ihmiset ja Mantikset, Celareonit eivät ole erityisen sotaista kansaa, vaan heidän teknologiansa on keskittynyt ennen kaikkea puolustautumiseen ja tutkimukseen. Rodun poikkeuksellinen älykkyys nousee pelin aikana esille useampaankin otteeseen.Conquestin sydämenä toimii 16 tehtävän mittainen kampanja, jossa seurataan ihmiskunnan vaiheita avaruudessa käytävän sodan aikana. Vaikka monissa reaaliaika-strategioissa tehtäviä onkin ollut huomattavasti enemmän, kampanjan pituudessa Conquest ei juuri jää kilpailijoistaan jälkeen. Yksittäisen tehtävän parissa vierähtää nimittäin helposti useampikin tunti ja varsinkin loppupuolen koitokset ovat mittakaavaltaan suorastaan massiivisia. Tarinan näkökulma on valitettavasti rajoittunut ainoastaan ihmisiin, sillä myös Mantisten ja Celareonien pelaaminen olisi voinut olla hyvin mielenkiintoista. Toisaalta nämä kolme rotua eroavat toisistaan sen verran vähän, että pelaajien mielenkiinto ei välttämättä olisi kestänyt kolmea pitkää kampanjaa. Joka tapauksessa muukalaisilla pääsee leikkimään moninpelin ja yksittäisten yksinpeli-karttojen yhteydessä.Peliin on rakennettu varsin monipuolinen ja mukavan realistinen tuotanto- ja huoltojärjestelmä. Avaruudesta kerättäviä resursseja on kaksi: meteoriparvista saatava malmi ja tähtisumuista löytyvä kaasu, joka toimii tulevaisuuden polttoaineena. Näiden lisäksi uusien alusten tuotantoon vaikuttavat valmiiksi koulutetun miehistön määrä ja komentopisteet. Jälkimmäiset vaikuttavat siihen, kuinka moneen alukseen pelaaja pystyy kerrallaan pitämään yhteyttä eli käytännössä määräävät, kuinka monta alusta kotikenraali pystyy komentoonsa rakentamaan.Tuotantoon tarvittavien resurssien lisäksi pelaajan on myös kyettävä huoltamaan taistelun melskeeseen lähetettyjä yksiköitään. Jokaisella aluksella on rajoitettu määrä ammuksia ja muita resursseja, jotka kuluvat sotiessa melkoista vauhtia. Tyhjentyneiden varastojen täydentäminen onnistuu planeettojen lähistöllä tai erityisillä huoltoaluksilla. Molempien ympärille piirtyy suurehko rengas, jonka sisällä olevat sota-alukset saavat automaattisesti täydennyksiä ammusten loppuessa. Toimivat huoltoyhteydet ovatkin onnistuneen sodankäynnin ehdoton edellytys. Tämä lisää pelin strategista ulottuvuutta yllättävän paljon.Conquestin tärkein elementti ovat kuitenkin madonreiät ja niiden yhdistämät alueet, jotka muodostavat yhden yhtenäisen taistelukentän. Pelissä on yhteensä 16 eri aluetta, joista vaihteleva määrä on käytössä jokaisen tehtävän aikana. Tällä on kaksi merkittävää vaikutusta pelin kulkuun. Ensinnäkin pelaajan on jatkuvasti ajateltava huomattavasti laajempia kokonaisuuksia kuin naksuttelustrategioissa yleensä. Esimerkiksi uudelle alueelle levittäydyttäessä on päätettävä, mitä rakennuksia on välttämätöntä rakentaa paikan päälle ja kuinka paljon voidaan kuljettaa paikalle kehittyneemmiltä alueilta. Samalla tavalla eri alueiden puolustuksen vahvuus on kyettävä tasapainottamaan sopivaksi ja onnistuttava pitämään tilanne hallinnassa, vaikka monessa paikassa alkaisikin tapahtua yhtä aikaisesti. Näppärä käyttöliittymä onneksi helpottaa tämän pulman suhteen.Toiseksi useammalle eri alueelle levittäytyvät taistelut merkitsevät sitä, että alueiden välisinä portteina toimivat madonreiät ovat strategisesti äärimmäisen tärkeitä. Omaa asemaansa vahvistaakseen madonreiän päälle voi rakentaa hyppyportin, joka estää muita osapuolia käyttämästä kyseistä madonreikää liikkumiseen. Hyppyporttien avulla voikin ennen kaikkea ostaa itselleen arvokasta lisäaikaa, sillä toiselta alueelta tulevien hyökkääjien on tuhottava portti ennen kuin he pääsevät kulkemaan madonreiän lävitse. Toisaalta näiden kulkureittien lähellä käydään usein kiihkeitä taisteluita, sillä madonreiästä pienelle alueelle ilmestyneet alukset ovat harvinaisen houkutteleva maali.Pelin edetessä taisteluiden mittakaava laajenee jatkuvasti eikä loppuvaiheessa pelaajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta huolehtia jokaisesta yksiköstään. Etenkin kun nämä on yleensä vieläpä ripoteltu eri puolille galaksia. Tässä kotikenraalin avuksi tulevat laivueet ja niitä johtavat amiraalit, joiden huoleksi voi jättää esimerkiksi tietyn alueen puolustamisen. Ehkä hieman yllättäen laivueista ja amiraaleista on oikeasti hyötyä. Laivueiden avulla saa kätevästi solmittua suuremman joukon aluksia yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja amiraalit nostavat tekoälyn ohjaamien alusten toimintavalmiutta huomattavasti. Conquestin viimeisten tehtävien aikana pelaajan valtaakin hämmentävän hyvin tunne suuren, galaksin laajuisen sodan johtamisesta. Pelityypin perinteistä poiketen on harvinaisen virkistävää, kun pelaajan ei enää tarvitse henkilökohtaisesti huolehtia jokaisesta mahdollisesta aluksesta.Pelin käyttöliittymä on toteutettu yllättävän toimivasti. Pelin grafiikka on kolmiulotteista, mutta käytännössä kolmas ulottuvuus on vain esteettistä kikkailua. Avaruus toimii nimittäin eräänlaisena kaksiulotteisena pintana, jolla kaikki alukset liikkuvat samalla tasolla. Avaruuden tyhjyyttä hyödyntäviä manööverejä ei siis pääse harrastamaan, mutta yksinkertaisen toteutuksen ansiosta yleisnäkymä on pysynyt mukavan selkeänä.Muuten peli hyödyntää perinteistä ja toimivaksi todettua ”valitse, osoita ja naksauta” -periaatetta. Aluksille voi antaa suhteellisen paljon erilaisia komentoja aina saattokeikkoja ja partiointia myöten. Erilaisista yksiköistä koostuvan sotajoukon liikuttaminen hitaimman yksikön nopeudella vaatii tosin pientä kikkailua, mutta muuten homma toimii erittäin hyvin. Rajoitetun rakennustilan ja yksikkömäärän ansiosta Conquest on myös onnistunut välttymään useimpien reaaliaika-strategio
                iden pahimmalta ongelmalta. Pelaajalla ei nimittäin ole enää varaa istua kotiplaneettansa luona keräilemässä mahdollisimman suurta sotajoukkoa, vaan ensimmäiset hyökkäykset on yleensä tehtävä mahdollisimman nopeasti. Itse taistelut käydään tosin jälleen perinteisellä ’hakkaa päälle’ -mentaliteetilla, jossa ei strategiasta ole tietoakaan, mutta yleisemmällä tasolla peli vaatii sentään hieman pohdiskeluakin.Nykytrendin mukaisesti Conquestissa on panostettu myös moninpeliin, joka toimiikin erittäin hyvin. Eri rotujen välille olisi toivonut hieman enemmän eroavaisuuksia, mutta toisaalta nykyisessä muodossaan moninpeli on erittäin tasapainoinen. Yksikään rotu ei ole selkeästi muita parempi eikä mikään yksiköistä osoittautunut ainakaan koepelien aikana liian ylivoimaiseksi. Erilaisten voittoehtojen ja liittoutumismahdollisuuksien ansiosta moninpelissä on myös sen verran puhtia, että se lisää Conquestin elinikää huomattavasti.Graafisesti Conquest ei ole aivan uusimpien nykypelien veroinen, mutta siisti ja kohtuullisen selkeä tyyli hoitaa tehtävänsä hyvin. Uusien rakennusten tuottaminen planeettojen ympärille olisi tosin voitu hoitaa paremminkin, sillä etenkin harjoitteluvaiheessa on aivan liian helppo tuhlata arvokasta tilaa laittamalla uusia laitoksia vääriin paikkoihin. Pienellä huolellisuudella ja tehokkaan zoomaus-toiminnon hyödyntämisellä tästäkin ongelmasta pääsee onneksi helposti eroon. Silloin tällöin nähtävät välivideot on toteutettu lähinnä keskinkertaisesti, mutta ne tuovat pelin tapahtumiin mukavasti tunnelmaa. Samalla pelin maailman ilmeiset Starship Troopers -vaikutteet nousevat harvinaisen selvästi esille.Täytyy myöntää, että Conquest: Frontier Warsin ilmestyessä työpöydälleni mielessäni käväisi jopa hieman epätoivoinen ajatus. Taasko yksi reaaliaika-naksuttelu? Pitkällisten pelisessioiden aikana mielipide on kuitenkin muuttunut ja pelistä on jäänyt päällimmäiseksi erittäin hyvä tunnelma. Conquest on juuri se asia, jota reaaliaika-strategiat ovat pidemmän aikaa kaivanneet: reipas potku takamuksille. Vanhan pelityypin mausteeksi on kääritty mukava määrä uusia ja ennen kaikkea hyvin toimivia ideoita, joiden ansiosta pelin parissa viihtyy taatusti koko joululoman ajan ja luultavasti kauemminkin. Conquest: Frontier Warsia voikin suositella lämpimästi kaikille pelityypin ystäville ja reaaliaika-strategioihin kyllästyneidenkin kannattaa harkita pelin katsastamista. Avaruussotiminen ei ole ollut näin hauskaa sitten Freespace 2:n.

                  Codename Outbreak

                  Ukrainalainen pelistudio GSC- Game World on lyhyen uransa aikana ehtinyt tarttua jo useampaankin mielenkiintoiseen peliprojektiin. Ryhmän strategiapeli Cossacks: European Wars herätti alkuvuodesta varsin paljon huomiota ja keräsi kiitosta myös peliarvostelijoilta. Cossacksin lisäksi GSC:n ohjelmoijat ovat painineet pelitalon oman 3d-moottorin ja sen ympärille rakennetun toimintapelin parissa. Kiinnostuneen julkaisijan etsimiseen kului ukrainalaisilta hieman aikaa, mutta lopulta Virgin Interactive lupautui tuomaan Codename: Outbreakiksi ristityn pelin markkinoille. Päätös saattoi olla onni Virginille, sillä toistaiseksi varsin vähälle huomiolle jäänyt Outbreak voi hyvinkin olla yksi loppuvuoden yllätysmenestyjistä.Codename: Outbreak on nykytrendin mukainen 3d-räiskintä, jossa tarkkuudella, kärsivällisyydellä ja pienellä aivojen rassaamisella pääsee paljon pidemmälle kuin silmittömällä macho-ryntäilyllä. Peli ei ole aivan yhtä armoton kuin eräät edeltäjänsä, mutta turha hätäily on tässäkin tapauksessa varma tie pelitallennusten ihmeelliseen maailmaan.Mihinkään aikaisempaan peliin Codename: Outbreakia on kuitenkin vaikea verrata suoraan. Peli jakautuu kolmeentoista erittäin laajaan tehtävään, joista annetaan etukäteen varsin ylimalkaiset kuvaukset. Jokaista tehtävää suorittamaan pelaajan on valittava kaksi sotilasta pienestä erikoisjoukko-osastostaan ja varustettava nämä tilanteen vaatimalla tavalla. Tehtävän alkaessa pelaaja ohjaa toista sotilaista, mutta käytännössä hallitsemaansa hahmoa saa vaihtaa aina tilanteesta riippumatta eikä pelaajaa ole sidottu tiukasti mihinkään tiettyyn rooliin. Taisteluparin liikkeistä huolehtii pelin tekoäly, mutta kumppanilleen voi aina tarvittaessa antaa yksinkertaisia ohjeita. Mihinkään Swat 3:n kaltaiseen tarkkuuteen tekoälyn ohjeistuksessa ei ylletä, mutta yleensä tietokoneen ohjaamat sotilaat toimivat kiitettävän tehokkaasti ja fiksusti.Hieman roolipelimäisiäkin elementtejä Codename: Outbreakiin on saatu ujutettua. Jokaiselle erikoisjoukon jäsenelle on nimittäin määritelty voimakkuus, kestävyys, tarkkuus, nopeus ja reaktioaika. Nämä kehittyvät hieman aina kun kyseistä sotilasta käytetään jonkin tehtävän suorittamiseen. Erilaiset kyvyt tuovat hahmoihin hieman persoonallisuutta ja eri sotilaiden taitoihin on syytä kiinnittää huomiota tehtävään sopivaa parivaljakkoa valitessa.Koska Outbreakissa on taktisuudesta huolimatta kyse räiskintäpelistä, on mukava huomata, että Outbreakissa erikoisjoukkojen varustevalikoima on suhteellisen laaja. Sotilaat on aseistettu erikoismallisilla tuliaseilla, joista löytyy sisäänrakennettuina niin konekivääri, haulikko ja tarkkuuskivääri kuin raketinlaukaisinkin. Lisäksi miehet on mahdollista varustaa esimerkiksi tyrmäyskranaateilla, hämäränäkö-laseilla ja erilaisilla maastopuvuilla tehtäväympäristöstä riippuen.Codename: Outbreakin tarina sijoittuu vuoteen 2012, jolloin Maapallon ohi kulkevan komeetan pyrstö pyyhkii pitkin planeettamme pintaa. Tuon komeetan mukana Maahan päätyy joukko parasiittimäisiä muukalaisia, jotka pystyvät ottamaan ihmisiä hallintaansa kiinnittymällä näiden keskushermostoon. Muukalaiset luonnollisesti osoittautuvat vihamielisiksi, joten koko homman selvitteleminen lankeaa pelaajan johtamien erikoisjoukkojen harteille. Omaperäisyydestä tai yllättävyydestä Outbreakin taustatarinaa ei siis voi parhaalla tahdollakaan syyttää eikä juonenkuljetus tehtävien edetessäkään pahemmin luovuudellaan häikäise. Yhtenäinen ja suhteellisen looginen pelin tarina sentään on, joten ilmeisesti GSC:n väki on kuitenkin uskonut ideaansa.Sama luovuuden puute tuntuu vaivaavan myös Outbreakin tehtäväsuunnittelua, tosin onneksi ei aivan yhtä pahasti.. Tehtäviin on selvästi yritetty saada vaihtelua maustamalla niitä erilaisilla lisätavoitteilla, kuten henkiinjääneiden suojelemisella ja erilaisten lisätietojen etsimisellä. Jonkinlaista dynaamisuutta on myös haettu muuttamalla tehtävien tavoitteita uusien yksityiskohtien paljastuttua. Käytännössä useimmat tehtävät sisältävät kuitenkin lähinnä hyvin suoraviivaista etenemistä paikasta toiseen ja vastaantulevien vihollisten järjestelmällistä eliminointia. Tämän kaavan päälle liimatut erilaiset lisätavoitteet tuntuvat usein jotenkin väkinäisiltä, mutta ne onnistuvat siitä huolimatta tavoitteessaan. Lievästä kömpelyydestään huolimatta Outbreakin tehtävät pysyvät nimittäin loppuun saakka kiinnostavina ja haastavina etenkin vaihtelevien ympäristöjensä ansiosta.Codename: Outbreakin varsinainen valtti on selvästi sen oma Vital Engine ZL -pelimoottori, joka pystyy luomaan pelaajan ympärille varsin vakuuttavan pelimaiseman. Outbreakin 13 kenttää ovat erittäin suuria ja ne sisältävät niin avaria ulkotiloja kuin ahtaampia sisätilojakin. Ulkotiloissakin pelimoottori pystyy piirtämään pelaajaa ympäröivän maiseman kauas ja vain harvoin näkyvyyttä häiritsee 3d-peleille tyypillinen epämääräinen sumuseinämä. Valittaa voi oikeastaan vain ajoittain hieman itseään toistavista tekstuureista, mutta kokonaisuutena GSC:n suunnittelema pelimoottori tuntuu erittäin onnistuneelta ja jopa tunnelmalliselta. Ajoittain peli nimittäin onnistuu nappaamaan kunnolla otteeseensa ja esimerkiksi ensimmäinen kohtaaminen suurempien muukalaisten kanssa on jokseenkin hätkähdyttävä.Outbreakin kentät tarjoavatkin varsin mukavasti silmänruokaa. Maasto kumpuilee kauniisti ja sitä värittävät erittäin uskottavan näköiset puut, pensaat ja kivet. Yksityiskohdat eivät myöskään ole pelkkiä koristeita, vaan kaikkea pienistä ruohotupsuista lähtien voi ainakin yrittää käyttää näkösuojana. Pensaan juurella kyykkivä tarkka-ampuja onkin pelaajan paras ase monia vihollisia vastaan. Oman erityismainintansa ansaitsee myös Outbreakin ulkokenttien taivas, joka on niin yöllä kuin päivälläkin erittäin kauniin näköinen.Graafisesta ulkoasustaan huolimatta Outbreakin pelimoottori onnistuu olemaan myös erittäin pelattava. Sotilaita on helppo hallita ja tekoäly-taistelijatkin hoitavat hommansa kohtuullisen hyvin. Vihollisten älykkyystasokin on kohtuullinen, sillä mokomat osaavat kiertää näkösuojien taakse ja toimia suhteellisen järkevästi sen mukaan, millaista asetta sattuvat kantamaan. Pelattavuuden suhteen napisemista löytyi ainoastaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin on jotenkin outoa, että nykyaikana markkinoille saapuu vielä taktinen räiskintäpeli, jossa pelaajalle ei anneta mahdollisuutta kurkkia nurkkien ja puiden runkojen ympäri. Toisaalta Outbreakin inventaario-systeemi olisi kaivannut hieman yksinkertaisempaa otetta. Osoita ja klikkaa -tyylinen ratkaisu olisi toiminut paljon paremmin kuin nykyinen klikkaa, raahaa ja pudota use-napin kohdalle -malli.Erilaisia moninpeli-moodeja GSC on saanut Outbreakiin kehitettyä neljä kappaletta. Perinteisen co-operation ja capture the flagin lisäksi mukaan on saatu myös pari erikoisempaa moodia, joille on annettu nimet Black Box ja Crystal. Uudet moodit ovat pistepohjaisia vääntöjä, joissa voittoon ei selviä pelkillä ampumataidoilla. Toistaiseksi moninpeli-rintamalla oli kuitenkin vielä varsin hiljaista, joten moodien toimivuutta pelitilanteessa ei juuri päästy kokeilemaan. Outbreakin nettikoodi vaikuttaa kuitenkin erittäin toimivalta eikä sen pelattavuus juurikaan kärsinyt viiveestä.Kokonaisuutena Codename: Outbreak on varsin mielenkiintoinen paketti. GSC on luonut erittäin näyttävän ja suorituskykyisen pelimoottorin, josta voi löytyä paljon uusia ulottuvuuksia, mikäli sitä päästään hyödyntämään tulevaisuudessa lisää. Pelattavuudeltaan Outbreak on erinomainen paketti ja sen moninpeli-moodeissakin on mukavasti potkua. Erittäin kliseinen juoni ja hieman kömpelö tehtäväsuunnittelu vievät mennessään pelin parhaan terän, mutta pelityypin ystäville Codename: Outbreak on ehd
                  ottomasti katsastamisen arvoinen peli.

                    Operation Flashpoint: Red Hammer

                    Viime kesänä Operation Flashpoint hyökkäsi varjosta pelimaailman huipulle. Tsekkiläisen Bohemia Interactiven peli keräsi taakseen vankan kannattajakunnan eikä vuoden peli -mainintakaan ole aivan pois suljettu mahdollisuus. Nyt kauppoihin on ilmestynyt Operation Flashpointin kultapainos sekä Red Hammer -lisälevy, joka toimitetaan myös Operation Flashpoint Goldin mukana. Gold-versio sisältää alkuperäisen pelin, lisälevyn, strategiaoppaan sekä pelin uusimmat päivitykset. Red Hammer on puhdas lisälevy, joten se vaatii toimiakseen alkuperäisen Operation Flashpointin (tai Gold-version). Tällä kertaa tutustumme nimenomaan Red Hammer -lisälevyyn, joka kääntää alkuperäisen Flashpointin asetelman päälaelleen ja pistääkin pelaajan neuvostosotilaan saappaisiin taistelemaan NATO-joukkoja vastaan. Pelaaja omaksuu Dimitri Lukinin hahmon. Dimitri on entinen Spetsnaz-agentti, joka sittemmin alennettiin armeijan kiväärimieheksi typerän mokansa seurauksena. Pelin tapahtumat alkavat kohdasta, jossa Nato-sotilaat alkavat valloittamaan Everonin saarta. Tällä kertaa on siis noustava vastarintaan niitä sotilaita vastaan, joita pelaaja ohjasti alkuperäisessä pelissä. Ei siis mikään hassumpi asetelma.Red Hammerin pelattava on jaoteltu kahden kymmenen tehtävän mittaiseen kampanjaan, jossa pelaaja toimii erilaisissa tiedustelu- sekä tuhoamistehtävissä. Onpa mukana myös muutama puhtaaseen vihollisten eliminointiin keskittyvä tehtävä. Tehtävien edetessä Dimitri nousee arvoasteikossa ja ylenemisen myötä pelaaja saa käskyläisikseen yhä suuremman joukon sotilaita. Kuten Operation Flashpointia pelanneet tietävät, ovat pelin tapahtumapaikat todella laajoja alueita, joita ei olla rajattu mitenkään. Käytännössä pelaaja voi haahuilla ympäriinsä täysin vapaasti. Red Hammerissa tehtävät ovat ehkä vieläkin pidempiä kuin alkuperäisessä pelissä ja koska käytössä on vain yksi tallennus tehtävää kohden, on tallennuksen ajankohta valittava todella tarkasti. Muutenkaan peli ei ole muuttunut yhtään edeltäjäänsä helpommaksi, pikemminkin päin vastoin. Muutaman tehtävän kohdalla saa puskea oikein tosissaan ja monia tehtäviä tulee yritettyä useammin kuin viisi kertaa. Tämä johtuu lähinnä pelin realismista, jonka ansiosta sotilaat saattavat heittää henkensä yhdestäkin osumasta. Myös osumakohta vaikuttaa siihen, miten sotilaan käy. Jalkaan ammuttu laukaus saattaa viedä jalat alta ja käteen osunut luoti heikentää tähtäystä. Siinähän sitten yrität räiskiä parin sadan metrin päähän kun tähtäin heiluu puolelta toiselle.Vaikeustasoa nostaviin tekijöihin kuuluu myös tietokoneen valtaisa tarkkuus. Tekoälystä lienee turha puhua, sillä tietokoneen ohjaamat ukkelit eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Nato-sotilaiden tarkkuus on kuitenkin yli-inhimillistä, sillä allekirjoittanut on pahimmillaan ammuttu noin parin sadan metrin päästä ja minä kun kyykin vielä puskan takana. Onneksi omatkin sotilaat ovat samalla tasolla vihollismosureiden kanssa. Yksinäinen Ramboilu ei tuota tulosta myöskään Red Hammerissa, vaan hullun raivolla ryntäävä yksinäinen sotilas pääsee hyvin nopeasti haudan lepoon.Pelaajan puolen vaihdon seurauksena pääsee myös neuvostojoukkojen aseisiin tutustumaan hieman lähemmin. Rivimiehen perusaseena on AK-47 -rynnäkkökivääri, mutta tarpeen vaatiessa pelaajan aseistus vaihtelee konekivääristä kiikarikivääriin ja sinkoon. Mikäli omat aseet alkavat tuntumaan tilanteeseen sopimattomilta tai ammukset ovat vaarassa loppua, voi pelaaja pölliä kuolleilta sotilailta aseistusta, jolloin pelaaja pääsee käyttämään NATO-joukkojen aseistusta. Käytännössä miltei kaikkia aseita on kyllä tullut kokeiltua jo alkuperäisessä Flashpointissa, mutta päivitysten myötä mukaan on tullut muutamia uusiakin aseita. Peliin on ahdettu uusia ajoneuvojakin, joskaan tällä kertaa ajoneuvot eivät ole niin suuressa osassa kuin edeltäjässään. Parasta on kuitenkin se, että jokaista kunnossa olevaa ajoneuvoa pääsee ohjastamaan ja vaikkei tämä mikään autoilupeli tai vastaava olekaan, on ajaminen toteutettu ihan mallikkaasti ja matka taittuu huomattavasti nopeammin kuin jalkaisin. Red Hammerin grafiikka ja suuret pelialueet vaativat koneelta melkoisesti potkua. Pelin minimivaatimukset ovat lähinnä suuren luokan vitsi, sillä kunnon pelattavuuteen tarvitaan vähintään 600MHz prosessori, 128Mt muistia sekä 32Mt 3D-kortti. Äänimaailma on edelleen tiukkaa tavaraa, joskaan ääninäyttelijöiden työskentely ei vieläkään vakuuta. Neuvostojoukon sotilaat kun puhuvat aika tyylipuhdasta englantia, vain paikoin puheesta voi havaita pientä korostuksen poikasta. Toisaalta, jatkuva itä-aksentilla puhuminen olisi voinut mennä vähän överiksi, jolloin hahmojen puheista olisi tullut tarkoituksettoman koomisia, joka olisi saattanut pilata pelitunnelman. Lisälevynä Red Hammer on erittäin hyvä, sillä se tuo loistavaan peliin lisää pelattavaa ja vieläpä eri näkökulmasta. Periaatteessa Red Hammeria voisi kutsua jopa jatko-osaksi, sillä sen verran tuoreelta se tuntuu. Alkuperäisen Flashpointin tunnelma oli kerta kaikkiaan loistava eikä omena ole kauas puusta pudonnut. Red Hammerinkin tunnelmaa voi leikata veitsellä ja siellä olemisen tuntu on melkoinen. Aloittelevan Flashpointin pelaajan kannattaa ensin tutustua alkuperäiseen peliin, sillä Red Hammerin ensimmäisessäkin tehtävässä on jo osattava miltei kaikki jipot mikäli sen haluaa selvittää kunnialla läpi. Alkuperäisen Operation Flashpointin omistavalle Red Hammer on pakko-ostos, sillä uutta pelattavaa on paljon. Lisälevyn hintakaan ei päätä huimaa, Red Hammerin kun saa omakseen hieman yli satasella. Jos Operation Flashpointtia ei syystä tai toisesta pelihyllystä löydy, kannattaa kaupasta hakea pelin Gold-painos, sillä se sisältää kaiken mitä aloitteleva kotisotilas tarvitsee sekä tietysti Red Hammer -lisälevyn.