Pelit

Operation Flashpoint: Red Hammer

Viime kesänä Operation Flashpoint hyökkäsi varjosta pelimaailman huipulle. Tsekkiläisen Bohemia Interactiven peli keräsi taakseen vankan kannattajakunnan eikä vuoden peli -mainintakaan ole aivan pois suljettu mahdollisuus. Nyt kauppoihin on ilmestynyt Operation Flashpointin kultapainos sekä Red Hammer -lisälevy, joka toimitetaan myös Operation Flashpoint Goldin mukana. Gold-versio sisältää alkuperäisen pelin, lisälevyn, strategiaoppaan sekä pelin uusimmat päivitykset. Red Hammer on puhdas lisälevy, joten se vaatii toimiakseen alkuperäisen Operation Flashpointin (tai Gold-version). Tällä kertaa tutustumme nimenomaan Red Hammer -lisälevyyn, joka kääntää alkuperäisen Flashpointin asetelman päälaelleen ja pistääkin pelaajan neuvostosotilaan saappaisiin taistelemaan NATO-joukkoja vastaan. Pelaaja omaksuu Dimitri Lukinin hahmon. Dimitri on entinen Spetsnaz-agentti, joka sittemmin alennettiin armeijan kiväärimieheksi typerän mokansa seurauksena. Pelin tapahtumat alkavat kohdasta, jossa Nato-sotilaat alkavat valloittamaan Everonin saarta. Tällä kertaa on siis noustava vastarintaan niitä sotilaita vastaan, joita pelaaja ohjasti alkuperäisessä pelissä. Ei siis mikään hassumpi asetelma.Red Hammerin pelattava on jaoteltu kahden kymmenen tehtävän mittaiseen kampanjaan, jossa pelaaja toimii erilaisissa tiedustelu- sekä tuhoamistehtävissä. Onpa mukana myös muutama puhtaaseen vihollisten eliminointiin keskittyvä tehtävä. Tehtävien edetessä Dimitri nousee arvoasteikossa ja ylenemisen myötä pelaaja saa käskyläisikseen yhä suuremman joukon sotilaita. Kuten Operation Flashpointia pelanneet tietävät, ovat pelin tapahtumapaikat todella laajoja alueita, joita ei olla rajattu mitenkään. Käytännössä pelaaja voi haahuilla ympäriinsä täysin vapaasti. Red Hammerissa tehtävät ovat ehkä vieläkin pidempiä kuin alkuperäisessä pelissä ja koska käytössä on vain yksi tallennus tehtävää kohden, on tallennuksen ajankohta valittava todella tarkasti. Muutenkaan peli ei ole muuttunut yhtään edeltäjäänsä helpommaksi, pikemminkin päin vastoin. Muutaman tehtävän kohdalla saa puskea oikein tosissaan ja monia tehtäviä tulee yritettyä useammin kuin viisi kertaa. Tämä johtuu lähinnä pelin realismista, jonka ansiosta sotilaat saattavat heittää henkensä yhdestäkin osumasta. Myös osumakohta vaikuttaa siihen, miten sotilaan käy. Jalkaan ammuttu laukaus saattaa viedä jalat alta ja käteen osunut luoti heikentää tähtäystä. Siinähän sitten yrität räiskiä parin sadan metrin päähän kun tähtäin heiluu puolelta toiselle.Vaikeustasoa nostaviin tekijöihin kuuluu myös tietokoneen valtaisa tarkkuus. Tekoälystä lienee turha puhua, sillä tietokoneen ohjaamat ukkelit eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Nato-sotilaiden tarkkuus on kuitenkin yli-inhimillistä, sillä allekirjoittanut on pahimmillaan ammuttu noin parin sadan metrin päästä ja minä kun kyykin vielä puskan takana. Onneksi omatkin sotilaat ovat samalla tasolla vihollismosureiden kanssa. Yksinäinen Ramboilu ei tuota tulosta myöskään Red Hammerissa, vaan hullun raivolla ryntäävä yksinäinen sotilas pääsee hyvin nopeasti haudan lepoon.Pelaajan puolen vaihdon seurauksena pääsee myös neuvostojoukkojen aseisiin tutustumaan hieman lähemmin. Rivimiehen perusaseena on AK-47 -rynnäkkökivääri, mutta tarpeen vaatiessa pelaajan aseistus vaihtelee konekivääristä kiikarikivääriin ja sinkoon. Mikäli omat aseet alkavat tuntumaan tilanteeseen sopimattomilta tai ammukset ovat vaarassa loppua, voi pelaaja pölliä kuolleilta sotilailta aseistusta, jolloin pelaaja pääsee käyttämään NATO-joukkojen aseistusta. Käytännössä miltei kaikkia aseita on kyllä tullut kokeiltua jo alkuperäisessä Flashpointissa, mutta päivitysten myötä mukaan on tullut muutamia uusiakin aseita. Peliin on ahdettu uusia ajoneuvojakin, joskaan tällä kertaa ajoneuvot eivät ole niin suuressa osassa kuin edeltäjässään. Parasta on kuitenkin se, että jokaista kunnossa olevaa ajoneuvoa pääsee ohjastamaan ja vaikkei tämä mikään autoilupeli tai vastaava olekaan, on ajaminen toteutettu ihan mallikkaasti ja matka taittuu huomattavasti nopeammin kuin jalkaisin. Red Hammerin grafiikka ja suuret pelialueet vaativat koneelta melkoisesti potkua. Pelin minimivaatimukset ovat lähinnä suuren luokan vitsi, sillä kunnon pelattavuuteen tarvitaan vähintään 600MHz prosessori, 128Mt muistia sekä 32Mt 3D-kortti. Äänimaailma on edelleen tiukkaa tavaraa, joskaan ääninäyttelijöiden työskentely ei vieläkään vakuuta. Neuvostojoukon sotilaat kun puhuvat aika tyylipuhdasta englantia, vain paikoin puheesta voi havaita pientä korostuksen poikasta. Toisaalta, jatkuva itä-aksentilla puhuminen olisi voinut mennä vähän överiksi, jolloin hahmojen puheista olisi tullut tarkoituksettoman koomisia, joka olisi saattanut pilata pelitunnelman. Lisälevynä Red Hammer on erittäin hyvä, sillä se tuo loistavaan peliin lisää pelattavaa ja vieläpä eri näkökulmasta. Periaatteessa Red Hammeria voisi kutsua jopa jatko-osaksi, sillä sen verran tuoreelta se tuntuu. Alkuperäisen Flashpointin tunnelma oli kerta kaikkiaan loistava eikä omena ole kauas puusta pudonnut. Red Hammerinkin tunnelmaa voi leikata veitsellä ja siellä olemisen tuntu on melkoinen. Aloittelevan Flashpointin pelaajan kannattaa ensin tutustua alkuperäiseen peliin, sillä Red Hammerin ensimmäisessäkin tehtävässä on jo osattava miltei kaikki jipot mikäli sen haluaa selvittää kunnialla läpi. Alkuperäisen Operation Flashpointin omistavalle Red Hammer on pakko-ostos, sillä uutta pelattavaa on paljon. Lisälevyn hintakaan ei päätä huimaa, Red Hammerin kun saa omakseen hieman yli satasella. Jos Operation Flashpointtia ei syystä tai toisesta pelihyllystä löydy, kannattaa kaupasta hakea pelin Gold-painos, sillä se sisältää kaiken mitä aloitteleva kotisotilas tarvitsee sekä tietysti Red Hammer -lisälevyn.

    NHL Hitz 2002

    Jääkiekkopelien suvereeni valtias on aina ollut EA:n NHL-pelisarja. Vaikka ihmiset nurisevat rahastamisesta, peliä ostetaan kuin leipää. Myöskään mikään jääkiekkopeli ei ole onnistunut edes huojuttamaan EA:n valta-asemaa NHL-pelien kuninkaana. Ainahan saa kuitenkin yrittää ja Midway onkin julkaissut uuden NHL Hitz 2002 -pelin, joka ei edes yritä kilpailla ”realististen” jääkiekkopelien kanssa. NHL Hitz 2002:n ei edes yritä olla jääkiekkosimulaatio, vaan koko peli on toteutettu vahvalla arcade-hengellä. Molemmilla joukkueilla on kentällä vain kolme pelaajaa ja maalivahti. Ennen pelin aloittamista kenttäpelaajat valitaan muutaman pelaajan keskuudesta ja halutessaan kenttäpelaajat, joita voi halutessaan vaihtaa pelin edetessä. Mikäli muutoksia ei tehdä, luistelevat pelaajat väsymättä koko ottelun ajan. Pelitempo on äärimmäisen nopeaa, tästä pitää huolen julmetun kapea kaukalo ja todella löysät säännöt, joita ei sen kummemmin ole. Midway on päättänyt tehdä NHL Hitz -pelistä todella väkivaltaisen, joka saattaa miellyttää joitain jääkiekkofaneja. Aloituksessa voi lyödä vastapuolen aloittajaa, taklaukset ovat paikoitellen todella kivuliaan näköisiä ja tappeluissa voi potkaista vastustajaa polvella päähän, nämä näin esimerkkeinä. NHL Hitz 2002:n tappelut ovatkin toteutettu hienosti. Erilaiset iskusarjat, väistöt ja torjunnat tuovat tappeluihin jopa pientä taktikointia. Muutkin lätkäpelien tekijät saisivat ottaa NHL Hitzin tappeluista hieman esimerkkiä.NHL Hitz on hyvin nopeatempoinen, joka on periaatteessa hyvä asia, mutta korkea tempo tekee mahdottomaksi luoda erilaisia kuvioita ja organisoituja hyökkäyksiä. Armoton kaukalon päästä toiseen luistelu käy nopeasti puuduttavaksi ja päässä alkaa kummittelemaan ajatus, oliko tämän pelin hankkiminen sittenkään tämän arvoista? Tietokoneen tekoäly on toteutettu aivan käsittämättömällä tavalla. Tietokone tuntuu päättävän jo valmiiksi, miten peli päättyy. Aluksi pelaaja voi päästä vaikka neljän maalin johtoon ja yllättäen viimeisessä erässä maalivahti imaisee viisi, puolesta kentästä ammuttua vetoa, kun toisessa päässä heiluva tietokoneen maalivahti torjuu kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Siinähän yrität pitää peli-ilon yllä, kun huomaat, että itselläsi ei ole mitään toivoa vaikuttaa pelin lopputulokseen.Maalivahdit ovatkin paikoitellen todellisia imureita, mutta paikoitellen heidän ohi ei saa vetoakaan. Suurin osa otteluista on todellisia maalikarkeloita, sillä yhden ottelun kokonaismaalimäärät ovat yleensä siellä kymmenen maalin paremmalla puolella. Arcade-hengen mukaisesti useita maaleja tehneet pelaajat saavat itselleen lisää potkua, tässä tapauksessa he niin sanotusti syttyvät tuleen. ”Tulessa” olevien pelaajien ominaisuudet kasvavat jonkin verran tehden heistä entistäkin parempia. Aivan järkyttävää etua ”tulessa” oleva pelaaja ei kuitenkaan saa. Pelissä voi kerätä pisteitä, joilla pelaaja voi ”ostaa” itselleen erilaisia bonus-jippoja, kuten uusia peliasuja ja muuta pikkukivaa. Myös omien pelaajien sekä joukkueiden luominen onnistuu melko kattavien editoreiden avulla. Peli on graafisesti PS2-pelien keskikastissa oleva tapaus. Kentän ulkopuoliseen toimintaan ei ole panostettu juuri ollenkaan ja hallitkin ovat todella pieniä. Mistäköhän asti NHL-joukkueiden jäähallit ovat olleet pienempiä kuin Porvoon jäähalli. Pelin äänimaailma, no sekin kulkee kultaisella keskitiellä. Valitettavasti äänimaailman pahin ongelma on selostaja, jonka kommentit alkavat toistaa itseään jo toisella pelikerralla. Selostajasta tuleekin pitkä miinus muuten ihan kohtalaiseen äänimaailmaan. Pelin Sound Trackillä soittavat monet kuuluista nimet aina Limp Bizkitistä alkaen, joten musiikkipuolella ei olla säästelty. Sääli vain, että musiikitNHL Hitz 2002 on aluksi hieman sekavan oloinen peli, mutta pienen totuttelun jälkeen peliä jaksaa pelailla pari päivää, muttei sen kauempaa. Arcade-kiekkoiluna peli on ihan suhteellisen menevää tavaraa nopean temponsa ansiosta, myös tappelut ovat hauskaa viihdettä pikkumustan perässä luistelemisen lisäksi. Pelin tekoäly, liian yksinkertaiset kontrollit sekä lyhyt elinikä ovat tekijöitä, jotka kääntävät katseen EA:n tuotteiden suuntaan. Aivan surkea tekele NHL Hitz 2002 ei ole, mutta parempaakin on tarjolla.

      Championship Manager – Season 01/02

      Kenellekään pelimaailmaa vähänkään seuranneelle ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, mikä on nykyisten urheilupelien suurin ongelma. Vuosi toisensa jälkeen markkinoille työnnettävät hittipelien uudet versiot sisältävät vain harvoin mitään todellisia uudistuksia, vaan ovat kerta toisensa jälkeen lähinnä grafiikkapäivityksiä. Etenkin EA:n markkinointiosasto on jo useamman vuoden ajan joutunut taiteilemaan tuskallisen kapealla viivalla yrittäessään keksiä jotakin uutta sanottavaa yhtiön itseääntoistavista urheilupeleistä.Sen sijaan Sports Interactiven legendaarinen Championship Manager -futismanagerointi on onnistunut taistelemaan tätä ongelmaa vastaan yllättävän hyvin. Pelkästään Championship Manager -sarjan kehittelyyn keskittynyt pelitiimi on joka vuosi kyennyt tuomaan peleihinsä sen verran paljon uutta, että vuosittaiset versiot ovat aina tuntuneet tuoreilta ja olleet kerta toisensa jälkeen pelottavan addiktiivisia. Tällä hetkellä Sports Interactive on jo suunnannut katseensa kohden tulevaisuutta ja ensi vuonna kauppoihin ilmestyvää Championship Manager 4:sta. Tämä ikävä kyllä näkyy hieman sarjan tuoreimmassa osassa, sillä Season 01-02 ei ole aivan yhtä luova paketti kuin edeltäjänsä. Sen suurimmat uudistukset eivät vaikuta pelaajan toimiin kovinkaan usein, joten monella tavalla peli muistuttaa hyvin paljon vuoden vanhaa veljeään. Turhaksi ei tätäkään vuosipäivitystä onneksi voi mennä sanomaan.Championship Manager -pelit ovat vuosikaudet pitäneet hallussaan parhaan manageripelin valtikkaa. Lukuisat kilpailijat eivät hyvistä yrityksistä huolimatta ole kyenneet tarjoamaan vastusta CM:n loistavalle ottelumoottorille, joka on ensimmäisestä pelistä lähtien ollut pelisarjan sielu. Otteluiden lopputulokset määrittyvät erittäin realistisen oloisesti, mutta niissä on kuitenkin tilaa yllätyksille, sisukkaalle taistelulle ja ihan puhtaalle onnelle. Managerilla on käytössään pelaajavaihtojen lisäksi erittäin monipuolinen valikoima taktisia vaihtoehtoja, joilla voi yrittää vaikuttaa pelin kulkuun. Ottelumoottorin ainoa huono puoli on sen hitaus. Peli käsittelee jokaisen ottelun tapahtumat sen verran tarkasti, että kilpailijoihinsa verrattuna Championship Manager etenee varsin hitaasti.Ottelumoottori ei kuitenkaan ole Championship Manager -sarjan ainoa vahvuus. Peli tarjoaa erittäin yksityiskohtaiset tiedot kunkin pelaajan taitotasosta ja ylläpitää tietoja pitkältä ajalta pelaajien saavutuksista, peliesityksistä, siirroista ja loukkaantumisista. Pelaajien myyminen ja ostaminen sopimusneuvotteluineen toimii erittäin uskottavasti. Heikompia pelaajia ei juurikaan osteta, mutta joukkueen tähtihyökkääjän laittaminen myyntiin saa aikaan paitsi vihaisia kommentteja johtokunnalta, myös ison nipun tarjouksia kiinnostuneilta seuroilta. Manageri joutuukin tasapainottelemaan toimivan pelaajavalikoiman ja ajoittain hyvinkin tiukan budjetin välisellä kapealla aidalla.Championship Manager on myös poikkeuksellisen armoton peli. Se ei anna pelaajalle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaan usein saa tärkeän pelin alla huomata keskuspuolustuksen kulmakiven olevan loukkaantunut tai pelikiellossa. Suuri osa pelin viehätyksestä riippuukin juuri tästä armottomuudesta. Manageri joutuu todella tekemään töitä saadakseen joukkueensa menestymään. Itse olen huomannut tiukkojen otteluiden aikana vaeltavani hermostuneesti ympäri huonetta ja välillä jopa huutavani ohjeita monitorille katsellessani vihollisen päälle käyvää hyökkäystä. Toisaalta tiukan vastuksen vuoksi myös menestys maistuu makeammalta. Harva peli tarjoaa Championship Managerin kaltaista tunnelmaa, kun on onnistunut pitkällä työllä nostamaan divarista aloittaneen joukkueen maansa mestariksi.Season 01-02 tuo PC:n edessä istuvalle manageri-lupaukselle neljä täysin uutta työkalua joukkueen hallitsemiseen. Näistä ehdottomasti tärkein on mahdollisuus vertailla kahden pelaajan ominaisuuksia ja pelistatistiikkaa toisiinsa. Peli esittää kummankin pelaajan vahvuudet ja heikkoudet erittäin selkeässä taulukossa, jossa pelaajien taitotasoa on helppo vertailla. Samalla peli esittää myös oman arvionsa siitä, kumpi pelaajista soveltuu paremmin pelaamaan tiettyä pelipaikkaa kentällä. Vertailumahdollisuus on toteutettu erittäin hyvin ja varsinkin avauskentällistä koottaessa siihen kannattaakin turvautua usein. Samalla se myös helpottaa joukkueen nuorten lupausten kehityksen seuraamista vanhoihin veteraaneihin verrattuna. Tätä ominaisuutta fanit ovat toivoneet Championship Manageriin jo kauan, joten on oikeastaan hieman outoa, että se löytää tiensä peliin vasta nyt.Pelaajatarkkailijoiden merkitystä joukkueelle on korostettu entisestään. Tarkkailijat on nyt mahdollistaa lähettää tekemään lyhyt raportti seuraavan vastustajan pelityylistä ennen jokaista ottelua. Raportissaan tarkkailijat esittelevät vastapuolen suosiman pelityylin, avainpelaajat ja sen, kuinka vaikean vastuksen joukkue luultavasti tarjoaa. Itse olisin kaivannut raportteihin hieman tarkempia yksityiskohtia varsinkin vastapuolen pelaajista, sillä tällä hetkellä niiden sisällöstä on lähinnä marginaalista hyötyä. Raportit auttavat lähinnä tärkeimpien hyökkääjien tai pelinrakentajien merkkaamisessa, mutta muuten niiden merkitys on vähäinen.Tarkkailijoille on tullut lisätöitä myös uusien kykyjen etsimisessä. Season 01-02 ei nimittäin enää näytä automaattisesti tuntemattomien tai nuorten pelaajien kaikkia ominaisuuksia, vaan ne saa selville vasta tarkkailijoiden tai harjoitusleirin avulla. Tämä tekee nuorten nousevien lahjakkuuksien etsimisestä entistä mielenkiintoisempaa, sillä prosessiin täytyy paneutua aiempaa tarkemmin. Näiden uusien ominaisuuksien lisäksi kotimanageri voi nyt liittää jokaiseen pelaajaan muistilapun, jonka ansiosta peli muistuttaa viikon tai kuukauden kuluttua jostakin pelaajaan liittyvästä asiasta. Muistilaput ovat kätevä lisäominaisuus, mutta erityisen merkittävänä uutuutena niitä ei voi pitää.Monet Season 01-02:n uudistukset liittyvät itse pelirunkoon. Mukaan on saatu jälleen pari uutta sarjaa ja kotoinen Veikkausliigakin on edelleen mukana. Peli sisältää myös syyskuun alussa voimaan tulleet FIFA:n uudet säännökset pelaajakauppoihin liittyen. Tällä sääntöuudistuksellahan pyritään mm. parantamaan kasvattajaseuran asemaa pelaajamarkkinoilla ja hillitsemään hieman siirtosummien järjetöntä kasvua. Managerille tarjotaan yksityiskohtainen katsaus uusien sääntöjen aiheuttamiin muutoksiin, joten asiaan perehtymättömätkään eivät joudu ongelmiin.Sports Interactive tuntuu myös pitkästä aikaa hioneen kunnolla itse otteluita käsittelevää moottoria. Mitään suuria muutoksia siihen ei ole tehty, mutta manageri saa aiempaa enemmän tietoa pelin tapahtumista. Erilaiset painostusjaksot näkyvät nyt peliteksteissä entistä selvemmin ja varsinkin otteluiden loppuminuutit ovat muuttuneet entistä jännittävämmiksi. Liekö tasapelien suureen määrään syynä vain oman joukkueeni kehno maalinteko-taito tai omituinen tuuri, mutta jotenkin vastustajien puolustus tuntuu edelleen pelaavan poikkeuksellisen tehokkaasti.Viime vuosina Championship Manager -sarjan pelit ovat pyrkineet muuttamaan pelin sisäisen maailman entistä elävämmäksi ja samaa kehitystä jatkaa myös Season 01-02. Pelaajat kertovat nyt entistä avoimemmin omista mielipiteistään ja suosikkipelaajistaan ja lehdistöltä tulee entistä enemmän kommentteja mahdollisista vaikeuksista ja vahvuuksista. Apulaismanageri ja valmentajat antavat myös entistä kärkkäämmin omia mielipiteitään eri pelaajien peliesityksistä. Esimerkiski huonosti menneen pelin jälkeen apulaismanageri saattaa käydä kertomassa, että tappion syynä oli tietyn pelaajan kelvoton pelimoraali. Kotimanagerin vastuulle jää sitten päättää, kuinka hän reagoi entistä aktiivisemman pelimaailman jakelemaa
      n palautteeseen.Championship Manager Season 01-02 on jälleen entistä hiotumpi versio tästä legendaarisesta managerointipelistä. Muutokset edellisvuoden versioon verrattuina ovat kuitenkin suhteellisen pieniä, joten sen omistajien kannattaa miettiä ennen kuin ostavat Season 01-02. Toistaalta ainakin itseni kaltaiselle CM-narkkarille pienetkin parannukset ja tämän vuoden tasalle päivitetty pelaajarekisteri ovat jo riittävän suuri syy jälleen uuden version hankkimiselle. Muille manageripeleistä kiinnostuneille Championship Manager Season 01-02 sen sijaan taitaa olla pakko-ostos. Se on edelleen pelityyppinsä kuningas ja yksi kaikkien aikojen addiktiivisimmista peleistä.

        Civilization III

        Sid Meierin suunnittelema Civilization oli melkoinen tapaus ilmestyessään vuonna 1991. Se yhdisti strategiapelien ja rakentelupelien mielenkiintoisimmat puolet ja onnistui luomaan täysin uuden pelityypin. Erittäin addiktiivinen peli sai osakseen koko pelimaailman jakamattoman huomion pitkäksi aikaa ja on sittemmin kerännyt melkoisen määrän erilaisia palkintoja ja tuhonnut siinä sivussa monet hyvät yöunet.Civilizationin menestyksen ja suosion huomioon ottaen erilaisten seuraajien ilmestyminen pelihyllyihin oli väistämätöntä. Vuosien saatossa pelien diplomatia on kehittynyt, teknologiapuu on muuttanut muotoaan ja käytettävissä olevat yksiköt ovat lisääntyneet. Kymmenen vuotta sitten luotu peruskonsepti on kuitenkin pysynyt varsin muuttumattomana ja nyt markkinoille ilmestynyt Civilization III on edelleen paljon velkaa maineikkaalle edeltäjälleen. Alkuperäinen Civilization ei tosin ole ainoa uuden tulokkaan kantaisistä, sillä monet Civ III:n uudistuksista on lähtöisin Sid Meierin edellisestä maailmanvalloitus-pelistä Alpha Centaurista. Laadukkaan geeniperimän huomioon ottaen ei olekaan yllätys, että käsissämme on jälleen kerran erittäin huolellisesti toteutettu ja pirullisen addiktiivinen pelikokemus.Pelin peruskaava on siis tuttuakin tutumpaa Civilizationia. Pelaaja ottaa kaitsettavakseen yhden kuudestatoista kansakunnasta ja päämääränä olisi johdattaa tämä valittu kansa läpi ihmiskunnan historian kohden kunniakasta kohtaloa. Suuruutta kohden voi pyrkiä niin sotimisen, tieteellisen tutkimuksen, diplomatian, kaupankäynnin kuin kulttuurinkin saralla.Ensimmäiset uudistukset tulevat vastaan heti peliä aloiteltaessa. Jokaiselle kuudestatoista kansakunnasta on nimittäin määritelty kaksi vahvuusaluetta, jotka kuvaavat kyseisen kansan mielenlaatua ja elämänasennetta. Esimerkiksi laajenemiseen ja tieteeseen suuntautuneet venäläiset pystyvät kehittämään erityisiä tiedustelijayksiköitä ja rakentamaan tieteeseen liittyviä rakennuksia tavallista nopeammin. Muut mahdolliset vahvuusalueet ovat anarkiaa hillitsevä uskonto, joukkojen taistelukykyä nostava sotaisuus, tehokkuuteen vaikuttava työteliäisyys ja vaurautta lisäävä kaupankäynti. Alpha Centauria pelanneille systeemi on varmasti tuttu, joskin Civilization III:ssa nämä erikoiskyvyt ovat hieman rajoittuneempia ja persoonattomia kuin scifistisessä edeltäjässään.Kansakuntien välisen kamppailun voittamiseen on tällä kertaa viisi eri mahdollisuutta. Yksinkertaisen valloitussodan lisäksi maailmanherruuden voi saavuttaa hallitsemalla kahta kolmasosaa kaikesta maapinta-alasta, lähettämällä ensimmäisen avaruusaluksen Alpha Centauriin, tulemalla valituksi Yhdistyneiden Kansakuntien todelliseksi johtajaksi tai tekemällä muihin kansoihin vaikutuksen oman kulttuuriperintönsä avulla.Itse pelissä erilaiset uudistukset ovat selvästi huomaamattomampia ja hienovaraisempia. Näistä ehkä tärkein rooli on Alpha Centaurista lainatulla ja edelleen kehitetyllä systeemillä, joka määrää eri kansojen hallitsemien alueiden rajat. Jokaisella kaupungilla on oma kulttuuriarvonsa, jonka avulla se sulkee tietyn alueen ympäriltään vaikutuspiirinsä sisään. Kaupungin kulttuuriarvo kasvaa esimerkiksi ihmeiden sekä uskonnollisten ja tieteellisten rakennusten avulla. Tiettyjen virstanpylväiden kohdalla kaupunkien vaikutuspiiri kasvaa ja se ulottuukin parhaimmillaan valtavien maa-alueiden poikki. Nämä kaupunkien vaikutusalueet muodostavat yhdessä kunkin valtakunnan rajat. Kulttuurisesti mahtavat kaupungit saattavat myös aiheuttaa lähellä olevien pienten viholliskaupunkien loikkaamiseen vaikuttavamman kansakunnan puolelle.Kartalta löytyvät raaka-aineet ovat nyt entistä olennaisempi osa menestyvän kansakunnan tuotantokoneistoa. Ne lisäävät edelleen tuttuun tapaan kyseisen karttaruudun arvoa, mutta sen lisäksi niille on tullut kaksi uutta roolia. Ensinnäkin tiettyjen yksiköiden valmistaminen on mahdotonta ilman tarvittavia raaka-aineita. Esimerkiksi sotavaunuja ei saa aikaiseksi ilman hevosia eikä parempien sotilaiden varustaminen onnistu ilman rautaa. Tämä lisää raaka-aineita tuottavien karttaruutujen strategista merkitystä entisestään. Sota on nimittäin harvinaisen helppo hävitä, mikäli vihollinen valtaa ensimmäiseksi sen ainoan kaupungin, jossa voi tuottaa tehokkaimpia yksiköitään. Luksustavaroiksi laskettavat raaka-aineet, kuten silkki ja suitsukkeet, puolestaan lisäävät lähimmän kaupungin asukkaiden tyytyväisyyttä elämäänsä. Sopivaan paikkaan sijoitetut kaupungit ovat siis pidemmän päälle hyödyksi, kun kansakunnan varoja ei tarvitse siellä kuluttaa temppeleiden ja katedraalien ylläpitoon.Myös sodankäynti on kokenut varsin suuria muutoksia, mikä herättää varmasti tyytyväistä murinaa edellisiä Civ-pelejä pelanneissa. Erityisen tervetullut on uudistus, jonka ansiosta yksiköiden kokoaminen yhteen ruutuun on lopultakin suhteellisen turvallista. Yhden sotajoukon tuhoutuminen ei nimittäin enää aiheuta kaikkien muiden samassa ruudussa olleiden yksiköiden tuhoutumista, vaan puolustajat taistelevat ja kaatuvat yksi kerrallaan. Poikkeuksen tähän tekevät erityiset komentajayksiköt, joiksi pieni osa eliittijoukoista voi pelin aikana kehittyä. Komentajat pystyvät yhdistämään useamman erityyppisen yksikön vahvuudet siten, että hyökkääjää vastaan asettuu taistelemaan aina tehokkain mahdollinen puolustaja. Nopeimmat yksiköt ovat oppineet myös vetäytymään taistelusta ennen tuhoutumistaan. Tämä tekee nopeista joukoille hieman entistä tehokkaampia, mikä on Civilizationin taistelut huomioon ottaen aina positiivista kehitystä.Lisäksi jokainen kansakunta on saanut omat erikoisyksikkönsä, joita se voi kehittää tietyssä historian vaiheessa. Esimerkiksi muinaiset babylonialaiset saavat tavallista tehokkaampia jousimiehiä, venäläiset ratsuväen korvaavia kasakoita ja amerikkalaiset stealth-hävittäjien sijaan F-15 -koneita. Erikoisyksiköt ovat mukava lisä, mutta pelin kulkuun ne eivät rajoitetun saatavuutensa vuoksi pääse kovin paljon vaikuttamaan.Politiikkakin on kokenut muutamia muutoksia ja ainakin omasta mielestäni parempaan suuntaan. Diplomaatti-, kauppias- ja vakoojayksiköt ovat kadonneet ja ne on korvattu uusilla valikkopohjaisilla toiminnoilla. Näiden käyttäminen vaatii melkoisen määrän kultaa, joten kaupungit eivät enää kärsi loputtomasta sabotöörien virrasta.Yleisesti ottaen Civ III:n politiikka seurailee kuitenkin vanhoja tuttuja latuja. Lähes kaikesta voi nyt käydä kauppaa, mutta useimmiten varsinkin voimakkaiden liittolaisten tuella on oma hintansa. Kansojen välisiin poliittisiin neuvotteluihin vaikuttavat nimittäin etenkin niiden keskinäiset voimasuhteet. Pienellä valtiolla ei ole paljon vastaan sanomista, kun kolme kertaa suurempi naapuri päättää kuljettaa puolet sotajoukoistaan tämän alueiden lävitse. Tekoälyn ohjaamat kansakunnat tuntuvat edelleen olevan suhteellisen aggressiivisia, mikä voi ajoittain johtaa ikäviin yllätyksiin. Esimerkiksi ensimmäinen pelini päättyi keskiajalla varsin nolosti siihen, kun neljä muuta kansakuntaa päätti spontaanisti julistaa sodan kansaani vastaan. Onneksi tekoäly ei sorsi pelkästään pelaajaa, vaan olen nähnyt vastaavien liittoutumien syntymisen myös muita tietokoneen ohjaamia kansoja vastaan.Civilization-pelien sarja on jostain syystä aina kärsinyt hieman kömpelöstä käyttöliittymästä, joka on vaatinut tarpeettoman paljon naksuttelua. Tuoreimman osan piti ennakkotietojen perusteella yhdistää aiempien pelien parhaat puolet, mutta syystä tai toisesta homma ontuu edelleen. Valikoissa hiirtä joutuu aina naksuttelemaan kahteen kertaan, sillä ensimmäinen klikkaus vain valitsee halutun kohdan ja vasta seuraava aktivoi sen. Neuvonantajien ikkunat ja niihin vaikuttaminen eivät ole erityisen selkeitä ja esimerkiksi diplomatia ja vakoilu on kätketty ruudun oikeaan alalai
        taan häviävän pienien nappien taakse.Pelin edetessä omien kierrosten välinen aika tuppaa myös kasvamaan kohtuuttoman suureksi, sillä tietokoneella näyttää olevan kummallinen tarve liikutella jatkuvasti suurinta osaa joukko-osastoistaan ja useimmiten vieläpä edestakaisin. Jokaisen kierroksen alussa käytävästä naksuttelurallista on sentään päästy eroon, sillä nyt eri kaupunkien tapahtumat esitellään automaattisesti etenevänä sarjana.Graafisesti Civilization III on päivitetty vastaamaan varsin hyvin nykypäivän vaatimuksiin. Tarkan ja suhteellisen realistisen grafiikan myötä peliin on tosin tullut omat ongelmansa. Esimerkiksi tyytyväisten ja tyytymättömien kaupunkilaisten tunnistaminen kaupungin inforuudussa ei ole enää yhtä helppoa kuin ennen. Sama pätee jossain määrin myös maastossa liikkuviin joukkoihin, sillä etenkin ennen ruutiaseiden keksimistä ympäriinsä saapastelevia yksiköitä on hieman vaikea erottaa toisistaan. Uusiin hahmoihin tosin tottuu ajan kuluessa eivätkä ne muutaman pelitunnin jälkeen aiheuta enää samanlaista ihmetystä, mutta alkuperäisen Civilizationin selkeitä ikoneita ehtii pelin alkuvaiheessa tulla ikävä.Kokonaisuutena Civilization III on kuitenkin erittäin hyvä peli ja jälleen yksi askel kohden entistä addiktiivisempaa pelikokemusta. Mukaan on ahdettu enemmän uudistuksia kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa ja oikeastaan kaikki niistä ovat kehittäneet peliä parempaan suuntaan. Edelleen hieman kömpelön oloisen käyttöliittymän lisäksi pelistä voi poimia pikkuvirheitä sieltä täältä, mutta mitään todellista valittamisen aihetta paketista on mahdotonta löytää. Ja mikä tärkeintä, vanha tuttu ”vielä yksi kierros” -tunnelma on edelleen mukana, minkä vuoksi tämäkin arvostelu on kirjoitettu pahojen univelkojen rasittamana. Eli lähtekäähän kipin kapin lähimmän pelikaupan suuntaan, minä jatkan pelaamista.

          Capitalism II

          Raha ei haise. Vaikka tämä kaikkien pienten kapitalistien tunnuslause ei pidäkään täysin paikkaansa (kokeilkaapa huviksenne), se ei ole estänyt ihmiskuntaa kehittämästä melkoisen monimutkaista talousjärjestelmää, jossa raha tulee rahan luo ja vain huipulla on hyvä olla. Keskiverto-peliharrastaja tuskin pääsee elämässään kovin usein osalliseksi tästä marxilaisesta painajaisesta, joten meidän iloksemme on kehitetty melkoinen valikoima erilaisia tietokonepelejä.Yksi suosionsa vuodesta toiseen säilyttänyt pelityyppi ovat olleet erilaiset taloussimulaattorit, joissa pieni kotikapitalisti on istutettu vuoron perään niin huvipuistojen ja eläintarhojen kuin rautatie-yhtiöidenkin johtajan paikalle. Tällä kertaa pelaajaparan rahojen perässä on Ubisoft, joka on nimennyt talouselämän ytimeen pureutuvan pelinsä osuvasti Capitalism II:ksi. Sen vuonna 1995 ilmestynyttä edeltäjää on kutsuttu jopa kaikkien aikojen parhaaksi taloussimulaattoriksi eikä tähän jatko-osaankaan tarvitse pettyä. Antiikkisesta ulkoasustaan ja hieman kömpelöstä käyttöliittymästään huolimatta Capitalism II jatkaa nimittäin pelisarjan kunniakkaita perinteitä ja tuo tietokoneen ruudulle erittäin yksityiskohtaisen simulaation oman yrityksen johtamisesta.Pelin alkaessa pelaajan eteen avautuu laaja kaupunkinäkymä, jota täplittävät asuinalueet ja erilaiset liikeyritykset. Aloittelevalla yrittäjällä on käytettävissään rajoitettu summa rahaa, joka pitäisi tietenkin panna poikimaan. Koska resurssit ovat alussa sangen rajoitetut, ensimmäiseksi on tehtävä vaikea valinta ja päätettävä, miltä alalta tuleva yritysimperiumi aloittaa taipaleensa kohden taivaita.Jo tässä vaiheessa Capitalism II iskee pöytään parhaan valttikorttinsa. Pelin laajuus ja monipuolisuus on nimittäin parilla ensimmäisellä pelikerralla suorastaan hämmentävä kokemus. Harjoitustehtävissä esitellyn pienen marketin perustamisen lisäksi pelaaja voi nimittäin keskittyä niin alkutuotantoon, jalostukseen, vähittäismyyntiin kuin osakekeinotteluunkin. Kun erilaisia rakennuksiakin löytyy suurin piirtein 60 kappaletta, sormi voi mennä suuhun pariinkin otteeseen ennen kuin peliin pääsee kunnolla sisälle.Pieni vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä suuren ja monipuolisen ulkokuoren takaa löytyy myös yhtä monivivahteinen taloussysteemi. Ehkä paras esimerkki pelin talousjärjestelmän toimivuudesta on se helppous, jolla se mahdollistaa loogisesti laajenevan ja yhtenäisen yritysimperiumin luomisen. Esimerkiksi karjankasvattajana aloittanut yrittäjä voi myöhemmin laajentaa toimintaansa vaikkapa nahkatuotteisiin ja perustaa tehtaita, joissa tiloilla kasvatettujen eläinten nahkasta valmistetaan tuoleja tai salkkuja. Näiden myyminen kuluttajille voidaan puolestaan uskoa suuren tavaratalon tai pienempien erikoisliikkeiden tehtäväksi, jolloin mahdollisimman suuri osa tuloista tippuu suoraan oman yhtiön pussiin.Pelin edetessä ja yrityksen kehittyessä johtaja saa käyttöönsä uusia mahdollisuuksia. Eteen avautuvat osakemarkkinat, joiden avulla taitava sijoittaja voi tehdä nopeita voittoja, kaapata haltuunsa kilpailevia yrityksiä tai nostaa oman yrityksensä pääomaa osakeanneilla. Hankittavaksi löytyy myös monenlaisia mediayrityksiä, joiden avulla mainoskulut saa halutessaan pudotettua minimiin. Eikä oman luksushuvilan rakenteluakaan sovi unohtaa. Lisäksi johtajan on pohdittava kaikkea liikkeiden sijoittelua, niiden tuotevalikoimia, mainostusta, tuotekehittelyä ja työntekijöiden koulutusta myöten.Tämän tehtävänkentän huomioon ottaen ei olekaan ihme, että Capitalism II ei ole aina mikään helppo peli. Yhdelle alalle erikoistuneen yrityksen pitäminen pystyssä on vielä suhteellisen helppoa, mutta useisiin kaupunkeihin levittäytyvän yrityskonsernin luominen ja hallitseminen vaatii jo melkoisesti hikikarpaloita ja aikaa. Toisaalta lopputuloskin voi olla yllättävän tyydyttävä, kun oman yhtiön logo komeilee lähes kaikkien kaupungin liikerakennusten katolla.Capitalism II:n kehittänyt Enlight Software on tehnyt pelin käyttöliittymän kanssa suhteellisen hyvää jälkeä. Toisiinsa liittyvien elementtien välillä liikkuminen on helppoa ja suurin osa tarvittavasta tiedosta on kohtuullisen hyvin saatavilla. Erilaiset käskyt on tavallisesti erittäin helppo antaa ja lähes kaikkea tarpeellista numerotietoa havainnollistetaan erilaisilla käyrillä ja pallodiagrammeilla. Ajoittain eri ikkunoiden selaaminen vaatii kuitenkin liikaa naksuttelua, jotta pelaaminen olisi tiukan paikan tullen täysin sujuvaa. Varsinkin isompien pudotusvalikoiden käsitteleminen tuntuu olevan jotenkin hankalaa ja yritysimperiumin kasvaessa kunnon yleiskuvan saaminen muuttuu melkoisen vaikeaksi.Graafisesti peli on hieman vaisu kokemus. Jälki ei nimittäin yksinkertaisesti vastaa nykypeleille asetettavia laatuvaatimuksia, vaan esimerkiksi kaupunkinäkymä muistuttaa kolme-neljä vuotta sitten ilmestyneen Simcityn vastaavaa. Grafiikan selkeydestä ei onneksi ole mitään todellista valittamista. Kartalla liikuskelevat ihmiset ja valikkojen ulkoasu noudattelevat kuitenkin erittäin karkeaa ja aika tyylitöntä linjaa. Grafiikka ei onneksi ole erityisen merkittävässä osassa tämän tyyppisissä peleissä, mutta hieman paremmalla maulla tehty toteutus olisi silti jättänyt jälkeensä paremman tunnelman. Oman lisänsä tähän epämääräiseen kokonaisuuteen tuo myös pelin omituinen lounge-rock -taustamusiikki, joka sopisi lähinnä jonkin Leisure Suit Larry -pelin rantabaari-kohtauksen taustalle. Omien suosikkien soittaminen pelin taustalla onkin erittäin suositeltavaa.Tästä pienestä purnauksesta huolimatta on kuitenkin todettava, että Capitalism II on hyvä peli. Se tarjoaa pelattavaksi uskomattoman laajan taloussimulaattorin, jossa on mukana valtava määrä tekemistä ja erilaisia pelityylejä. Oman yritysimperiumin parissa vierähtää helposti tunteja ja pelistä riittää varmasti iloa useamman kuukauden ajaksi. Mikäli yritysmaailmaan sijoittuva mikronysväys vähänkin kiinnostaa, Capitalism II on ehdoton ostos.

            Bloody Roar 3

            Erilaisia tappelupelejä on konsolimaailmassa riittänyt vuosien ajan jo kyllästymiseen saakka. Markkinoita ovat pääsääntöisesti hallinneet vanhat tutut nimet yhä uusina versioina. Viime vuosina vain Dreamcastin Powerstone-pelit ovat kyenneet tuomaan jotakin uutta Tekkenien ja Street Fightereiden hallitsemaan pelityyppiin. Playstationilla jonkinlaisia uusia tuulia on yrittänyt loihtia esille Bloody Roar -sarja, jonka uusin osa on nyt ilmestynyt PS2:lle.Bloody Roar 3 jatkaa pelisarjan aiempien osien viitoittamalla polulla. Se pyrkii erottumaan tunnetummista kilpailijoistaan verisemmällä toteutuksellaan ja tappelupeliin erinomaisesti sopivalla ideallaan. Tavallisten taisteluliikkeiden lisäksi jokainen Bloody Roar -hahmo pystyy nimittäin muuttumaan väliaikaisesti petomuotoon. Tällöin hahmon voimakkuus ja kestävyys nousevat huomattavasti ja pelaaja saa käyttöönsä lukuisia varsin verisiä erikoishyökkäyksiä.Hahmojen petomuoto on Bloody Roarin kantava idea, joten pelin kiinnostavuus lepää paljolti sen toimivuuden varassa. Onneksi pelintekijät ovat onnistuneet tekemään petosysteemistä erittäin toimivan ja samalla pitämään sen suhteellisen tasapainoisena pelielementtinä. Petomuotoiset taistelijat ovat selvästi ihmishahmoisia voimakkaampia, mutta eivät kuitenkaan pysty täysin dominoimaan taistelutannerta.Jokainen hahmo pystyy olemaan petomuodossaan vain rajoitetun ajan. Ihmishahmossaan taistelija kerää sisälleen raivoa onnistuneista hyökkäyksistä ja vastustajan tekemästä vauriosta. Kun ruudun alareunassa sijaitseva palkki on kertynyt täyteen, hahmo voi halutessaan muuttua petomuotoon. Voimakkaammassa muodossa otettu vaurio ja tiettyjen erikoisliikeiden käyttö puolestaan vähentää hahmon taisteluvoimaa, jonka loppuessa hahmo palaa jälleen ihmismuotoon. Petomuotoon muuttumisen lisäksi hahmon keräämä taisteluraivo vaikuttaa myös siihen, kuinka suuri osa hänen menettämästään energiasta voi taistelun aikana vielä palautua.Petomuotoisten taistelijoiden takana Bloody Roar 3:ssa piileskelee suhteellisen yksinkertainen tappelupeli. Käytettävissä on yksi nappi potkimista, toinen lyömistä ja kolmas peto-ominaisuuksia varten. Näiden yhdistelmillä voi loihtia esille näyttävämpiä erikoisliikkeitä, mutta varsin pitkälle pääsee jo pelkästään perusliikkeitä hakkaamalla. Pitkät hyökkäyssarjat ovat olennainen osa taisteluiden kulkua ja niiden eteen joutuessaan voi äkkiä huomata menettäneensä suurimman osan energiastaan. Puolustautuminen onnistuu sekä torjumalla että liikkumalla sivuttain pois hyökkäyksen edestä. Varsinkin jälkimmäinen toimii ihailtavan hyvin, antamatta kuitenkaan puolustautujalle liian suurta etua.Bloody Roar 3:n suoraviivaisen luonteen ansiosta aloittelijatkin pääsevät peliin helposti sisälle. Kokeneempien pelaajien käsissä peli alkaa kuitenkin vähitellen tuntua hieman rajoittuneelta, sillä erilaisia liikkeitä on loppujen lopuksi suhteellisen vähän ja pelin combo-systeemistä on vaikea saada kunnollista otetta. Bloody Roar 3 ei onnistukaan tuomaan taisteluihin samanlaisia taktisia mahdollisuuksia kuin esimerkiksi Soul Calibur tai Tekken 3. Toisaalta pelintekijät ovat ilmeisesti pyrkineetkin kilpailijoitaan vauhdikkaampaan pelikokemukseen. Tässä on onnistuttu hyvin, sillä Bloody Roarin selvästi anime-vaikutteiset taistelut ovat pienestä rajoittuneisuudestaan huolimatta sekä vauhdikkaita että näyttäviä.Tappelupeleille ominaiseen tyyliin Bloody Roarista löytyy myös paljon piilotettuja hahmoja ja pelimoodeja. Etenkin jälkimmäisten kehittelyyn on panostettu, sillä alussa valittavana olevien arcade-, versus- ja survival-moodien lisäksi pelistä löytyy ainakin kuusi piilotettua pelimoodia. Näistä useimmat ovat muista vastaavista peleistä tuttua vakiotavaraa, mutta pelintekijät ovat jaksaneet kehittää mukaan myös pari moodia, joissa käytetään mukavasti hyödyksi hahmojen petomuotoja.Graafisesti Bloody Roar 3 on hieman keskinkertainen esitys. Hahmot ovat pääsääntöisesti tyylikkään näköisiä, mutta osa petomuodoista näyttää jotenkin karkeilta. Nykytrendin mukaisesti kenttien taustoissa tapahtuu jatkuvasti jotakin, mutta kokonaisuutena pelin ulkoasu olisi kaivannut hieman enemmän yksityiskohtia. Sarjan tavallista verisemmän imagon huomioon ottaen myös veriroiskeet olisi voitu toteuttaa huomattavasti paremminkin.Kokonaisuutena Bloody Roar 3 on hyvä paketti hieman vauhdikkaampaa tappelupeliä kaipaaville. Perusidea petomuodoista toimii hyvin ja yksinkertaisen pelattavuutensa ansiosta peliin on helppo päästä mukaan. Pidemmän päälle taktisten mahdollisuuksien puuttuminen vähentää hieman pelin kiinnostavuutta, mutta runsaiden pelimoodien ja varsin tyylikkäiden petomuotojen ansiosta Bloody Roar 3 ansaitsee kuitenkin paikkansa tappelupelien ystävien pelihyllyissä.

              Art of Magic

              Peliarvostelijat ovat pohjimmiltaan laiskaa porukkaa. Niinpä useimmat pelit tuleekin luokiteltua suoraan johonkin pelityyppiin, jotta niiden käsitteleminen olisi helpompaa. Ajoittain vastaan tulee kuitenkin pelejä, jotka eivät suostu asettumaan siististi mihinkään perinteisiin kategorioihin. Yksi tällainen kummajainen on Climaxin kehittämä Magic & Mayhem 2: The Art of Magic, joka on outo hybridi seikkailupeliä, reaaliaika-strategiaa ja roolipeliä. Lopputuloksena on mielenkiintoiseen ideaan pohjautuva ja viihdyttävä peli, jossa mikään ei kuitenkaan tunnu loksahtavan oikein kohdalleen.Kuten monet ovat jo varmasti ehtineet arvatakin, Art of Magic on fantasiamaailmaan sijoittuva peli, jossa taikuus on keskeisessä asemassa. Peli kertoo tarinaa Aurax-nimisestä nuorukaisesta, joka saa tietää kantavansa sisällään maagin voimia. Vain hetkeä myöhemmin paikalle ilmestyy pahansuopa kaaosmaagi, joka kaappaa Auraxin rakkaan sisaren ja hautoo epämiellyttäviä suunnitelmia tämän kotimaan varalle. Siispä intoa puhkuva nuorukainen lähtee uuden vihollisensa perään, vannoen vapauttavansa sisarensa ja auttavansa siinä sivussa kotimaataan. Tästä seuraa noin kolmeenkymmeneen eri tehtävään jakautuva seikkailu.Jokaisen tehtävän alkaessa Aurax mahdollisine kumppaneineen ilmestyy uuden kartan reunamille ja ryhtyy ihmettelemään, mitä paikan päällä pitäisi oikeastaan tehdä. Tavallisesti luvassa on vihamielisiä olentoja, joita vastaan Auraxin pitäisi loitsujensa avulla taistella. Lisäksi monissa tehtävissä on keskusteltava tiettyjen henkilöiden kanssa, etsittävä maagisia esineitä ja suojeltava tärkeitä paikkoja. Kun Aurax taisteluiden jälkeen poistuu pelikartalta, pelaajan silmien eteen aukeaa ruutu, jossa kerrataan hänen saavutuksensa tehtävän aikana. Tiettyjen tavoitteiden täyttämisestä Aurax saa kokemuspisteitä, joiden avulla voi parantaa sankarin kestävyyttä ja taikavoimia.Käytännössä tehtävät ovat eräänlainen yhdistelmä Diablon kaltaista toiminta-roolipeliä ja perinteistä reaaliaika-naksuttelua. Pelaaja ohjaa hiiren ja näppäimistön voimin Auraxia, jolla on käytössään jatkuvasti kasvava valikoima erilaisia loitsuja. Kutsuloitsujen avulla paikalle voi manata erilaisia olentoja auttamaan taistelussa. Näiden olentojen käskyttäminen hoidetaan klassisella osoita ja naksauta -periaatteella, joskin otukset osaavat taistella myös oma-aloitteisesti lähelle eksyvien vihollisten kanssa.Useimmissa kentissä Auraxilla on vastassaan toinen velho, joka pitäisi hyökkäysloitsujen ja paikalle manattujen olentojen kanssa kukistaa. Näissä taisteluissa avainasemassa ovat paikat, jotka palauttavat velhoille loitsujen käyttövoimana toimivaa manaa. Tällaisen manalähteen saa haltuunsa joko seisomalla itse sen päällä tai passittamalla yhden olennoistaan paikalle. Koska useamman lähteen hallitseminen tarkoittaa manavaraston nopeampaa täydentymistä, avain monien vihollismaagien voittamiseen on heidän manantuotantonsa katkaiseminen. Viimeisten manahuurujensa varassa sinnittelevä velho on yllättävän helppo saalis.Art of Magicin taikasysteemi on varsin mielenkiintoinen. Auraxille kertyy seikkailuiden aikana kaaoksen, neutraalin ja lain amuletteja sekä erilaisia loitsuaineita, kuten belladonna-kasvia tai tulikiveä. Jokainen loitsuaine pystyy luomaan kolme erilaista loitsuefektiä, riippuen siitä, millaiseen amulettiin se liitetään. Esimerkiksi virmajuuri antaa kaaos-amulettiin liitettynä Raise Dead -loitsun, neutraalissa amuletissa suden manauksen ja lain amuletissa parannusloitsun. Systeemi on siis varsin monipuolinen ja se antaa pelaajalle mahdollisuuden valita, mitä loitsuja hän haluaa käyttää. Myös loitsuvalikoima on mukavan laaja: hyökkäys- ja manausloitsujen lisäksi tarjolla on erilaisia suoja- ja tiedustelutaikoja.Climax on keskittynyt yllättävän huolellisesti pelin tarinan ja maailman kehittelemiseen. Vaikka tarina onkin suhteellisen kliseinen, sitä on maustettu monilla mielenkiintoisilla yksityiskohdilla ja hahmoilla. Esimerkiksi ihmisiin pettynyt peikkokuningas on periaatteessa Auraxin liittolainen, joten aggressiivisesta käytöksestä huolimatta otuksen kimppuun ei pidä suoraan hyökätä. Monet hahmot ja maagiset esineet on löydetty suoraan kelttimyyteistä. Ainakin allekirjoittaneen mieltä lämmitti huomata, että pelinkehittäjien yleisestä periaatteesta poiketen Climax ei ole juurikaan vääristellyt näitä myyttisiä elementtejä, vaan pelin maailma on pikemminkin rakennettu osittain niiden varaan.Tämän vuodatuksen jälkeen äkkipikaisempi lukija saattaisi jo erehtyä ajattelemaan, että Art of Magic olisi erittäin onnistunut peli. Valitettavasti erinomaiset ideat ja hauska pelimaailma on rakennettu pahasti horjuvan pelimoottorin päälle.Pelaajan tärkein työväline on jälleen kerran hiiri. Sen vasemmalla napilla valitaan halutut yksiköt ja käytössä oleva loitsu. Kaikki muu hoidetaan hiiren oikeaa korvaa kiusaamalla: loitsujen heittäminen, esineiden poimiminen ja käyttäminen sekä omien olentojen liikutteleminen. Siirtyminen yksiköstä ja komennosta toiseen ei kuitenkaan ole aivan mutkatonta. Esimerkiksi Auraxilla tulee turhan usein heitettyä edellinen loitsu uudestaan, vaikka tarkoituksena olikin liikuttaa maagin planttua toiseen paikkaan. Manattujen olentojen komentaminen on paria astetta yksinkertaisempaa, mutta kokonaisuutena pelituntuma on kankea ja pelaaja tuntuu koko ajan olevan hiukan jäljessä tapahtumista. Tämä on outo tunne, sillä pelin tempo on itse asiassa erittäin hidas. Esimerkiksi Aurax liikkuu jatkuvasti paikasta toiseen samalla rauhallisella kävelytyylillä, vaikka hänen perässään juoksisikin kymmenkunta vihamielistä luurankoa. Päähenkilön opettaminen juoksemaan olisi ollut merkittävä parannus.Myös graafisesti Art of Magic on aika ponneton esitys. 3d-moottori skaalautuu ja pyörii joustavasti pelaajan toiveiden mukaisesti ja useimmat loitsuefektit ovat varsin näyttävän näköisiä, mutta muuta silmäniloa pelistä on vaikea löytää. Hahmot on toteutettu aika pienellä polygoni-määrällä eikä niiden animaatiossakaan ole kehumista. Esimerkiksi sudet muistuttavat lähinnä suurikokoisia ja vihamielisiä rottia, mikä tosin vastaa aika hyvin niiden käyttökelpoisuutta taistelutilanteessa. Kun kartatkin on puita, kiviä ja muita yksityiskohtia myöten toteutettu samalla muutaman vuoden takaisella grafiikalla, pelin uskottavuus kärsii pahasti. Vaikutelmaa täydentää vielä äänimaailma, jossa ei paria hyvää musiikkikappaletta lukuun ottamatta ole paljon kehumista. Etenkin tunteettoman oloiset ääninäyttelijät ovat useimmiten aika masentavaa kuunneltavaa.Kohtuullisen pitkän seikkailuosuuden lisäksi Art of Magicin elinikää on pyritty parantamaan taistelumoodilla, jossa asettuu vastakkain kahdesta kahdeksaan eri maagia. Taisteleminen onnistuu niin verkossa kuin yksin kotonakin tietokoneen ohjastamia velhoja vastaan. Monipuolisten säätömahdollisuuksien ansiosta taistelumoodin parissa voi viihtyä pitkäänkin, etenkin kun siinä pääsee toteuttamaan itseään pelin näyttävimpien loitsujen parissa. Nettikoodin toimivuutta ei arvosteluvaiheessa valitettavasti päästy testaamaan, sillä yrityksistä huolimatta peliseuraa ei netistä löytynyt.Kokonaisuutena Art of Magicista jää käteen erittäin ristiriitainen tunnelma. Sen pelaaminen on varsin hauskaa ja hyvin rakennetussa maailmassa seikkailee mielellään. Ontuva tekninen toteutus syö kuitenkin parhaan terän lähes kaikista pelin hyvistä ideoista. Lopputuloksena on paketti, jota ei voi oikein haukkua eikä kehua. Art of Magic on hankkimisen arvoinen peli, mikäli sen idea kiinnostaa eikä kankea tekninen toteutus pelota. Muussa tapauksessa kannattanee odotella pelipaketin ilmestymistä alehyllyyn.

                Arcanum

                Baldur’s Gaten ilmestymisen jälkeen roolipelit ovat kokeneet PC-puolella hitaan, mutta onneksi erittäin laadukkaan renessanssin. Etenkin Planescape: Torment ja Baldur’s Gate II ovat nostaneet laatuvaatimusten rimaa jatkuvasti ylöspäin eivätkä uudet yrittäjät voi välttyä vertailulta Black Islen mestarituotoksiin.Troika Gamesin Arcanum: Of Steamworks & Magick Obscura on ollut varmasti tämän vuoden odotetuin roolipeli eikä vähiten siksi, että osa Troika Gamesin perustajista oli mukana suunnittelemassa alkuperäistä Falloutia. Erittäin mielenkiintoisella pelimaailmalla ja näyttävillä ruudunkaappauksilla innostusta herättänyt Arcanum on lopultakin pitkän odotuksen jälkeen ilmestynyt pelikauppojen hyllyille. Monien peliharrastajien himoitsemasta paketista löytyy lopulta viihdyttävä roolipeli, josta löytyy monia mielenkiintoisia ideoita, mutta myös valitettavan paljon epäonnistuneita ratkaisuita.Arcanum sijoittuu Troika Gamesin omaan pelimaailmaan, joka yhdistelee fantasiaympäristöstä tuttuja elementtejä viktoriaaniseen höyryteknologiaan. Kääpiöt, haltiat ja taikuus elävät maailmassa rinnakkain tuliaseiden, sähkövalojen ja erilaisten hammasratas-laitteiden kanssa. PC-roolipelien puolella ajatus on uusi, mutta pelin katunäkymät tuovat usein väistämättä mieleen monet konsoli-roolipelit. Japanilaisten pelisuunnittelijoiden mielessä fantasia ja science fiction kun tuntuvat sulautuvan yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.Arcanumin maailmassa taikuus ja teknologia ovat kuitenkin toisilleen vastakkaisia voimia. Ne voivat olla olemassa rinnakkain eräänlaisessa tasapaino-tilassa, mutta useimmiten jompi kumpi on saanut selvän yliotteen toisesta. Pelin aikana päädytäänkin käymään niin luhistuvassa fantasiahenkisessä valtakunnassa kuin 1800-luvun lopun Lontoota muistuttavassa hienostokaupungissakin. Tämä johtaa väistämättä sirpaleiselta tuntuvaan pelimaailmaan, josta puuttuu yhtenäinen koossapitävä voima.Useimpien PC-roolipelien tapaan Arcanum alkaa hahmonluonnilla. Aluksi pelaaja valitsee hahmolleen rodun, sukupuolen, ulkonäön ja mahdollisen erikoisen taustan. Erilaisia taustavaihtoehtoja on valittavana kymmeniä, aina hienostoperheestä sirkusympäristössä kasvamiseen ja sielunsa myymiseen saakka. Jokainen vaihtoehto sisältää niin hyviä kuin huonojakin piirteitä, jotka muokkaavat hahmon aloitusominaisuuksia. Esimerkiksi ”Supermodel” -tausta nostaa hahmon Beauty-ominaisuutta selvästi, mutta samalla vie lähes yhtä paljon pois hahmon älykkyydestä. Varsin kyyninen käsitys malleista Troika Gamesin pojilla.Tämän jälkeen pelaaja saa käyttöönsä viisi kehityspistettä, joilla voi parantaa hahmon aloitusominaisuuksia, ostaa aloitustaitoja sekä hankkia teknologiaan liittyviä taitoja tai taikuutta. Kovin suurisuuntaisiin hankintoihin Arcanum ei alkuvaiheessa siis anna mahdollisuuksia, mutta jatkuva hahmonkehitys onkin yksi pelin olennaisimpia elementtejä. Kehityspisteitä kertyy nimittäin lisää jokaisen tasonnousun yhteydessä ja niillä voi pelin edetessä kehittää hahmoaan jatkuvasti haluamaansa suuntaan. Kokonaisuutena Arcanumin hahmonluonti-järjestelmä on miellyttävän vapaamuotoinen ja se antaa runsaasti mahdollisuuksia hyvin erilaisten hahmojen luomiselle.Arcanumin tarina alkaa, kun pelaajan hahmo jää tuhotun ilmalaivan matkustajista ainoana henkiin. Kuoleva maahinen luovuttaa hänelle sormuksen, joka hänen pitäisi toimittaa maahisen jälkikasvulle. Tämän jälkeen paikalle saapuu järkyttyneen oloinen mies, joka vaikuttaa olevan vakuuttunut siitä, että päähenkilö on vanhan ennustuksen tarkoittama suuri soturi. Koska sen kummempaakaan tekemistä ei näytä olevan käsillä, aluksi lähdetään juoksemaan näiden kahden vihjeen perässä.Pelin tarina lähtee liikkeelle varsin kankeasti. Ensimmäisten vihjeiden jälkeen kestää kauan, ennen kuin mitään todellista alkaa tapahtua. Etenkin pelin alkupuolella koko hommasta tuntuu puuttuvan täysin sekä punainen lanka että motivaatio. Tapahtumat eivät tunnu koskettavan päähenkilöä millään tavalla ja lopulta pääjuonta lähtee seurailemaan ainoastaan siksi, että mitään muutakaan tekemistä ei tunnu aluksi olevan tarjolla. Tämä päämäärättömyys vaivaa Arcanumin tarinaa erittäin pitkälle.Tylsää Arcanumin parissa ei kuitenkaan pääse tulemaan. Suurin osa pelin tarjonnasta nimittäin koostuu sen omaperäisen maailman tutkimisesta ja erilaisten sivutehtävien ratkomisesta. Näiden suunnittelussa Troika Gamesin väki on onneksi onnistunut erinomaisesti. Tehtäviin on saatu mukavasti luonnetta ja useimmiten näiden pikkutehtävien tekemisellä tuntuu olevan merkitystäkin. Monet tehtävät voi hahmostaan riippuen ratkaista muutamalla erilaisella tavalla eikä kaikkiin ole edes pakko tarttua, mikäli tuntuu siltä ettei hahmon moraali salli esimerkiksi sabotointitehtäviä. Toisaalta sivujuonien ratkominen on lähes välttämätöntä, sillä pelin varsinaisen tarinan seuraaminen pysähtyy varsin nopeasti ilman lisätehtävistä saatavia kokemuspisteitä.Yksin tarinan päähenkilön ei kuitenkaan tarvitse Arcanumin haasteisiin tarttua, vaan seuraan voi pelin aikana liittyä laaja valikoima sekalaista seurakuntaa. Toisin kuin muissa roolipeleissä, Arcanumissa pelaaja ei kuitenkaan saa hallita mukaan liittyvien hahmojen puuhia. Sen sijaan nämä seurailevat päähenkilöä paikasta toiseen ja antavat oman lisäpanoksensa taisteluihin täysin omatoimisesta. Lisäksi moniin kumppaneihin liittyy jokin tarina tai tehtävä, jonka ratkomiseen kyseinen hahmo osallistuu aktiivisesti. Pelin aikana pelaaja voi esimerkiksi auttaa asemansa menettänyttä pappismiestä pääsemään takaisin valtion kirkon johtoon.Päähenkilöä seurailevat kumppanit ovat mukavan omatoimista väkeä. He osaavat automaattisesti ottaa käyttöönsä parhaan kantamistaan aseista ja käyttävät tuntemiaan loitsuja hyödyllisesti. Tormentiin tai Baldur’s Gate 2:een verrattuna kumppanit ovat kuitenkin suhteellisen persoonattomia hahmoja, jotka eivät liiemmälti osallistu pelaajan tekemisiin. Heidän roolinsa onkin useimmiten vain lisä-lihasta taisteluihin ja hieman kantoapua. Taisteluiden aikana hahmojen tekoälyyn olisi myös toivonut hieman lisää puhtia, sillä tavallisesti nämä vain hakkaavat porukalla yhden vastustajan kerrallaan pois pelistä.Arcanumin taistelusysteemi olisi myös kaivannut hieman lisää ajatusta. Taisteluita voidaan käydä joko reaaliajassa tai Falloutista tutussa vuoropohjaisessa järjestelmässä. Reaaliajassa käytävät taistelut ovat kuitenkin aivan liian nopeita ja ne muuttuvat helposti parissa hetkessä sekavaksi sähellykseksi, jossa tilanteen hallitseminen on lähes mahdotonta. Vuoropohjaiset taistelut ovat helpommin hallittavissa, mutta ne puolestaan etenevät toivottoman hitaasti. Pienellä totuttelulla taistelutilanteita oppii hallitsemaan reaaliaikaisen ja vuoropohjaisen taistelun vuorottelulla, mutta systeemi olisi kaivannut paljon viilailua. Oman ongelmansa aiheuttavat myös taistelutapahtumien seuraamisen kannalta oleelliset viestit, jotka eivät tule erilliseen ruutuun, vaan kaikki tiedot tippuvat pelinäkymään sekavana rykelmänä.Muutenkin Arcanumin käyttöliittymä on epämiellyttävän kankea. Eri tietojen selaaminen on hidasta ja etenkin inventaario-systeemi on liian hankala, sillä päähenkilön kumppaneiden kantamiin tavaroihin ei pääse riittävän helposti käsiksi. Etenkin oman hahmon päällä olevien varusteiden vaihtaminen ja kaupankäynti voi olla todella hidasta, kun muilla olevat tavarat saadakseen on erikseen puhuttava jollekin kumppaneista. Käytännössä eri ikkunoissa liikkuminen on tehty sen verran vaikeaksi, että näppäin-oikoteiden käyttäminen on lähes välttämätöntäItse pelinäkymän käyttäminen voisi myös olla paremmin toteutettu. Periaatteessa homma toimii osoita ja naksauta -periaatteella, mutta etenkin taistelutilanteissa viholliste
                n löytäminen hiirellä voi olla yllättävän vaikeaa. Allekirjoittanut joutuikin turvautumaan lataus-nappiin muutamaan otteeseen jo yksinkertaisesti sen vuoksi, että hahmoni hyökkäsi vahingossa jonkin kumppanini kimppuun. Myös ruudun vieritys on oudon nykivää, mikä tosin voi johtua testikoneestakin. Lisäksi käyttöliittymä-laatikko täyttää suuren osa kuvaruudusta, jolloin pelinäkymä jää liian pieneksi. Uuden päivityksen myötä käyttöliittymän voi sentään halutessaan piilottaa.Muuten Arcanumin toteutus on varsin onnistunut. Etenkin graafikot ovat tehneet pelin persoonallisen maailman parissa hyvää työtä ja etenkin kaupunkinäkymät ja hahmomallit ovat erittäin kauniita. Luontoympäristöjen uskottavuutta syö hieman korkeuserojen puute ja lievä monotonisuus, mutta pahemmin pelin ulkoasusta ei voi valittaa. Ainoastaan aseiden katoaminen kävelevien hahmojen kädestä on hieman outo ominaisuus, mutta tuo on helppo antaa pelintekijöille anteeksi. Sen verran miellyttävää katsottavaa Arcanum muuten on. Erityiset lisäkiitokset on annettava myös pelin loistavasta manuaalista, jollaisia taidettiin viimeksi tuottaa joskus 90-luvun puolivälin tienoillla.Myös äänityöskentelyyn on panostettu. Taustamusiikit vaihtelevat paikasta toiseen ja onnistuvat yleensä vahvistamaan eri kaupungeissa vallitsevaa tunnelmaa erinomaisesti. Kunnollisen taistelumusiikin puuttuminen jäi tosin häiritsemään aika pahasti. Oman mukavan mausteensa pelin tunnelmaan tuovat myös taustan pienet äänitehosteet kuten auringonnousun aikaan kaiuttimista kuuluva kukonlaulu.Kokonaisuutena Arcanumista jäi kurkkuun lievä pettymyksen maku, joka tosin johtunee pelille asettamistani odotuksista. Erinomainen maailma tuntuu väistämättä hieman sirpaleiselta, päätarinan seuraamiseen on vaikea motivoitua ja pelin käyttöliittymä on turhan kankea. Toisaalta Arcanumin maailman saloja on erittäin viihdyttävä tutkia ja monien sivutehtävien parissa viettää aikaansa erittäin mielellään. Erittäin vapaa hahmonkehitys ja mahdollisuus tarttua ongelmiin monella eri tavalla tuovat peliin myös oman mukavan lisänsä. Loppujen lopuksi Arcanum on hyvä paketti roolipelien ystäville, mutta kunnianhimoisesta luonteestaan huolimatta se jää hieman genren parhaiden pelien varjoon.

                  Age of Empires – Age of Kings

                  Monille voi tulla pienoisena yllätyksenä, että Microsoftin Age of Empires: Age of Kings on nyt julkaistu myös Playstation 2:lle. Nykyäänhän sekä Microsoft että Sony ovat kumpikin hamuamassa omaa siivuaan konsolimarkkinoista eikä pelien julkaiseminen kilpailijoiden laitteille ole kovin tavallista. Age of Empiresin PS2-käännöksen takana onkin Konami, joka sai oikeudet peliin vaihtokaupassa Metal Gear Solidin PC-versiota vastaan. Microsoftin ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen Playstation 2 -peli ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen merkittävä tapaus. PC:llä mainetta ja mammonaa aikoinaan niittänyt Age of Kings ei nimittäin toimi suorana konsolikäännöksenä kovin hyvin.Lyhyesti sanottuna Age of Empires: Age of Kings on tyypillinen, joskin erittäin hyvin toteutettu reaaliaika-strategia. Keskiverto-tehtävän alkaessa pelaajan eteen aukeaa laaja mustan hunnun peittämä kartta ja ruudun keskellä seisoo yksi rakennus ja muutama virtuaali-ihminen. Tästä vaatimattomasta tilanteesta pelaajan pitäisi lähteä kasvattamaan valtakuntaansa ja lopulta kukistaa tekoälyn ohjaamat vastustajansa.Uusien työläisten hankkiminen, rakennusten pystyttäminen, sotilaiden palkkaaminen ja teknologian opiskeleminen vaativat kaikki resursseja. Niiden hankkiminen on siis tuoreen hallitsijan ensimmäinen tehtävä. Pienen tiedusteluretken jälkeen lähistöltä löytyy tavallisesti puuta, kultaa ja kiveä sekä ruokaa erilaisissa muodoissa. Kun uskolliset alamaiset on passitettu keräämään näitä, turvallisesti kotona istuva hallitsija voi siirtyä pohtimaan muita asioita.Aloitteleva kylä ei kehity kovin pitkälle ilman uusia rakennuksia, joten osa työläisistä on varsin pian määrättävä rakennuspuuhiin. Erilaista rakenneltavaa Age of Kingsissä löytyy melkoisen runsaasti aina uusia työläisiä tuottavista taloista seppiin, yliopistoihin ja kivimuureihin saakka. Tehtävästä riippuen hallitsijan prioriteetit saattavat hieman vaihdella, mutta käytännössä kaikista rakennuksista on kuitenkin niin paljon hyötyä, että tavallisesti kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot on syytä rakentaa. Sama pätee myös kaupunginkeskuksessa kehitettäviin erilaisiin keksintöihin, jotka parantavat kansalaisten tai sotilaiden ominaisuuksia.Pelattavaa Age of Kings tarjoaa niin viiden eri kampanjan kuin yksittäisten koitostenkin muodossa. Kampanjat asettavat pelaajan keskelle kuuluisia sotaretkiä, kuten William Wallacen johtamia taisteluita brittejä vastaan tai Orleansin neitsyen Joan D’Arkin ristiretkeä Ranskan vapauttamiseksi. Jokainen kampanja sisältää muutaman kartan, joissa tehtävät saattavat vaihdella kaupungin puolustamisesta tärkeän henkilön saattamiseen paikasta toiseen. Mitään erityisen kekseliästä nämä tehtävät eivät sisällä, mutta ainakin itse viihdyin paremmin kampanjoiden kuin yksittäisten koitosten parissa.Age of Kingsiä vaivasi PC:llä perinteinen reaaliaika-naksutteluiden ongelma, joka on siirtynyt suoraan myös Playstation 2 -versioon. Pelaaminen ei perustu niinkään strategiseen ajatteluun kuin tehokkaimman mahdollisimman rakennustavan oppimiseen. Tekoälyn ohjaamat joukot hyökkäävät useimmissa tehtävissä pelaajan kimppuun niin nopeasti, että omien sotajoukkojen tuotanto on ensiarvoisen tärkeää heti alusta lähtien. Hiukan tätä vaatimusta sentään helpottavat kaupungintalolla olevat hälytyskellot, joita soittamalla pelaaja saa kaikki työläisetkin auttamaan kaupungin puolustuksessa. Neuroottisen nopean rakentamisen tarve pelissä on kuitenkin mukana. Pelityypin suosiosta päätellen tällainen mahdollisimman optimoitu rakentelu on monien mieleen, mutta itse olen aina suhtautunut siihen hieman epäillen.Konsolimuotoon siirretyssä reaaliaika-naksuttelussa tämä optimoidun rakentamisen syndrooma tuntuu korostuvan entisestään. PC:n ruudulla vilistävien pikkuihmisten elämän kontrolloiminen on nimittäin hiiren avulla vielä suhteellisen helppoa, mutta DualShockin kanssa tarkkuutta ja nopeutta vaativa pelaaminen muuttuu lähinnä piinalliseksi kokemukseksi. Esimerkiksi pelinäkymää siirretään viemällä pelaajan maanpäällisenä vastineena toimiva kursori ruudun johonkin laitaan. Konsolin ohjaimella tämän liikkeen pysäyttäminen ei kuitenkaan onnistu yhtä tarkasti kuin hiirellä, joten ruutu harppaa yleensä huomattavasti pidemmälle kuin oli tarkoitus. Sama tarkkuuden puute vaikeuttaa myös yksittäisten alamaisten tai sotilaiden valitsemista, rakennettavien talojen määrittelemistä ja käytännössä kaikkea muutakin pelin kannalta oleellista aktiviteettia. USB-hiiren kytkeminen Playstation 2:een onkin mukavan pelikokemuksen ehdoton edellytys.Mutta oli käytti pelivälineenä sitten DualShockia tai hiirtä, on mahdotonta olla huomaamatta, että Age of Kings ei selvinnyt matkastaan konsoleiden ihmeelliseen maailmaan kovin hyvin. Graafisesti peli näyttää karkealta eikä oikein istu muiden PS2-pelien joukkoon. Pelattavuusongelmat eivät rajoitu pelkästään ohjaimeen, vaan esimerkiksi sotilaiden hallitseminen taistelutilanteissa on käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Kaikista ongelmista ei tosin voi syyttää pelkkää konsolikäännöstä, vaan osa niistä on suoraa perintöä pelin PC-versiosta.Loppujen lopuksi Age of Kings on ihan kelvollinen PS2-peli, joka kärsii pahojen kontrolliongelmien lisäksi yksinkertaisesti siitä, että reaaliaika-strategia ei pelityyppinä oikein sovi konsolille. Pelitapahtumien seuraaminen tv-ruudulta on vaikeaa ja esimerkiksi pelin graafinen taso on kärsinyt käännöksestä selvästi. Strategiapelejä halajaville Playstation 2 tarjoaa parempiakin vaihtoehtoja, joten Age of Empires: Age of Kings on tuomittu jäämään vain USB-hiiren omistavien kyseenalaiseksi ilon lähteeksi.

                    Advance Wars

                    Strategiapelit ovat aina olleet konsolipuolella harvassa ja käsikonsoleilla niitä on nähty vieläkin vähemmän. Game Boy Advancen kunniaksi Nintendo on kuitenkin päättänyt kokeilla onneaan myös tällä saralla ja tuoda markkinoille Advance Wars -nimeä kantavan vuoropohjaisen strategiapelin. Nintendolle tyypillisen söpöilygrafiikan ja vakavahenkisen strategian yhdistelmä voi ehkä tuntua hieman oudolta tapaukselta, mutta Advance Warsin suhteen moiset ennakkoluulot on syytä heittää nurkkaan. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista GBA-peleistä ja pelattavaa paketista löytyy viikkokausiksi.Pelin perusmekaniikka on yksinkertainen ja helppo oppia, mutta samalla se on yllättävänkin monipuolinen. Mukana on kahdeksantoista erilaista yksikköä, joista jokaiselle on määritelty kiitettävä määrä erilaisia ominaisuuksia. Puuhassa ei ole tingitty realismista, mutta erilaisten yksityiskohtien määrä on silti onnistuttu pitämään järkevänä. Niinpä systeemi tuntuukin mukavan loogiselta, mutta mitään strategia-ahdistusta ei pääse syntymään.Sodankäynnissä yksiköiden ominaisuuksista tärkeimmät ovat luonnollisesti liikkuminen ja tulivoima. Jokaiselle yksikölle on määritelty sekä liikepisteiden määrä että liikkumistapa. Eri maastotyypit kuluttavat yksiköiden liikepisteitä niiden liikkumistavasta riippuen. Niinpä esimerkiksi telaketjuilla liikkuvat tankit ovat periaatteessa selvästi pyörillä liikkuvia tiedustelu-ajoneuvoja hitaampia. Maastossa pyörillä liikkuvat ajoneuvot kuluttavat kuitenkin liikepisteitään huomattavasti telaketju-vehkeitä nopeammin ja todellisen liikkumisnopeuden suhteen osat saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti.Myös yksiköiden aseistus on toteutettu samalla tyylillä. Kaikilla taistelutehtäviin suunnitelluilla yksiköillä on yksi tai kaksi asetta. Valikoimaa löytyy singoista ja konekivääreistä aina tankkien raskaisiin tykkeihin saakka. Erilaiset aseet vaikuttavat eri tyyppisiin vastustajiin hyvinkin vaihtelevasti, joten jalkaväen konekivääreillä ei ole juurikaan vaikutusta tankkien panssarikuoreen, mutta muita puskajusseja niiden luodeilla voi rankaista hyvinkin tehokkaasti. Jokaisella yksiköllä on maksimissaan kymmenen kestopistettä, joten aseiden kohteesta riippuvainen teho on erittäin oleellinen osa taisteluiden kulkua.Advance Warsissa on otettu huomioon myös kaikki muut sodankäyntiin olennaisesti liittyvät yksityiskohdat. Mukana on niin maa-, meri- kuin ilmavoimiakin eikä tykistöä tai ilmatorjuntaakaan ole unohdettu. Yksiköt tarvitsevat säännöllisin väliajoin myös huoltoa, sillä polttoaineen tai ammuksien loputtua raskaskin tankki on helppo maalitaulu vihollisen joukoille. Korjaustakaan ei ole syytä unohtaa, sillä kestopisteiden laskiessa yksikön taistelutehokin putoaa nopeasti. Myös yksiköiden näkyvyys ja etenkin metsäalueiden tarjoama näkösuoja näyttelevät hyvin merkittävää osaa niissä taisteluissa, joissa näkyvyyttä on rajoitettu. Fiksu komentaja osaa varmasti hyödyntää sitä tosiseikkaa, että vihollinen ei voi hyökätä sellaisten yksiköiden kimppuun, joita se ei näe.Varsinaiset yhteenotot pelissä on toteutettu suhteellisen suoraviivaisella periaatteella. Konfliktin alkaessa kumpikin osapuoli (tai jokainen, mikäli kyseessä sattuu olemaan moninpeli) pitää hallussaan päämajansa lisäksi muutamia yksiköitä. Edessä on kartta, joka on pienimmillään juuri GBA:n ruudun kokoinen ja suurimmillaan noin neljä kertaa sitä kookkaampi. Voittajaksi selviää joko valtaamalla vastustajan päämajan tai puhdistamalla kartan kokonaan vihamielisistä yksiköistä.Taistelut etenevät vuoropohjaisesti ja tekoäly-vastustajia vastaan käydyissä otteluissa pelaajaa pääsee tavallisesti aloittamaan. Vuorollaan pelaaja saa liikuttaa jokaista yksikköä haluamansa matkan sen liikemäärän sallimissa rajoissa. Mikäli aseistettu joukko-osasto päättää liikkeensä vihollisyksikön viereen, se saa hyökätä tämän kimppuun. Tällöin hyökkääjät tyhjentävät ensin aseensa yllätetyksi joutuneiden puolustajien niskaan, jonka jälkeen henkiin jääneet puolustajan saavat ampua takaisin. Aktiivisuus siis kannattaa, sillä hyökkääjällä on aina etu puolellaan. Taistelukentän tunteminen kannattaa tosin tässäkin, sillä puolustajien ympärillä oleva maasto vaikuttaa huomattavasti yksiköiden ottamaan vaurioon. Keskellä tietä seisova joukko-osasto on varsin suojaton kaikkea tulitusta vastaan, mutta vuoren rinteillä tai metsässä piileskeleviä joukkoja on jo huomattavasti vaikeampi vahingoittaa.Aseellisten yhteenottojen lisäksi kentissä kamppaillaan myös siellä täällä sijaitsevien kaupunkien hallinnasta. Tässä taistelussa jalkaväki ja erilaiset nopeat kuljetusjoukot näyttelevät tärkeää osaa, sillä ainoastaan jalkaväki- ja mech-yksiköt voivat vallata kaupunkeja. Omiin riveihin liitetty asutuskeskus tarjoaa siellä pysähtyville yksiköille sekä korjaus- että huoltoapua ja maksavatpa paikalliset vielä verojakin. Näistä rahavaroista on hyötyä kartoilla, joissa osapuolilla on käytettävissään tehtaita uusien joukkojen tuottamista varten.Pelimoodeista Advance Warsin sydämenä toimii 21 tehtävän mittainen kampanja, jossa kuvitteellisen saaren herruudesta taistelevat oranssi, sininen, vihreä ja keltainen armeija. Jokaisen armeijan sotatoimia johtaa kaksi tai kolme komentoupseeria, joista jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Esimerkiksi yksi pelaajan käytössä olevista komentajista saa lähitaisteluyksiköt hyökkäämään kovempaa, mutta ei osaa oikein komentaa tykistöä. Nämä erikoisominaisuudet ovat mukava pieni lisä, mutta niiden vaikutus itse taistelun kulkuun tuntuu usein aika vähäiseltä. Tavallisemmin esiin nousevatkin komentajien erilaiset persoonallisuudet ja näiden varaan rakennettu taustatarina.Kampanjan lisäksi Advance Warsissa pääsee kurittamaan vihollisia myös yksittäisten tehtävien ja moninpelin muodossa. Näistä etenkin jälkimmäinen on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen, sillä pelin vuoropohjaisuuden ansiosta kavereiden kanssa sotimiseen riittää yksi GBA ja pelikasetti. Pelaajan tehtyä vuoronsa hän yksinkertaisesti siirtää laitteen seuraavalle, joka saa vuorostaan komentaa omia yksiköitään. Kun mukaan pääsee parhaimmillaan jopa neljä pelaajaa, tiedossa on pitkäikäistä hupia suuremmallekin joukolle. Muidenkin karttojen kohdalla kilpailuelementti on selvästi mukana, sillä pelaajien suoritukset pisteytetään ja jokaisen kartan parhaat tulokset kirjautuvat pelin muistiin.Advance Warsin pelaaminen on yksinkertaisesti hauskaa. Sen pelattavuus on hiottu kohdalleen ja kaikki mahdolliset toiminnot onnistuvat yleensä parilla napinpainalluksella. Pientä kritiikkiä herättää oikeastaan vain suhteellisen suorasukainen tekoäly, joka olisi kaivannut hieman enemmän luovuutta. Nykyisellään esimerkiksi sen hanakkuutta hyökätä kuljetus-ajoneuvojen kimppuun on hieman turhan helppo käyttää hyväkseen.Lyhyesti sanottuna Advance Wars on loistava peli. Se vaatii strategista ajattelua, mutta on kuitenkin toteutettu sen verran pienessä mittakaavassa, että myös vähemmän strategiapelejä harrastavat voivat siitä nauttia. Pelisysteemi on monipuolinen, mutta luontevan ja loogisen toteutuksensa ansiosta erittäin helppo oppia. Yli sata erilaista karttaa, erittäin hauska moninpeli ja mahdollisuus luoda omia taistelutantereita takaavat peli-ilon erittäin pitkäksi aikaa.Jos pelin tekoäly olisi ollut hiukan luovempi, Advance Wars olisi ollut täyden kympin peli. Tällaisenaan se on vain yksi GBA:n parhaista peleistä ja ehdoton ostos niin strategiapelien ystäville kuin niitä hieman kammoksuvillekin.