Pelit

Devil May Cry

Kun kaavoihinsa kangistuneesta Resident Evilistä alkaa elinvoima jo hiipua, Capcom on viisaasti etsimässä tuoretta näkemystä eloonjäämiskauhuun. Loppukesästä ilmestynyt Onimusha oli jo tyylipuhdas yritys ohjata jähmeitä seikkailuja lennokkaampaan suuntaan. Evoluution viimeisin askel on Devil May Cry, jossa sukulaisuussuhteet ovat vielä nähtävissä, mutta pelin kutsuminen perinteiseksi eloonjäämisseikkailuksi onkin jo melkeinpä harhaanjohtavaa.Kyseessä on enemmänkin goottikauhua ja rock-meininkiä hölskyttelevä puhdasverinen toimintapeli mielettömällä tarinalla; Muutamat millennium- hulinat vankeudessa viettänyt Manalan hallitsija on muinaisten sinettien murruttua jälleen kokoamassa voimiaan, aikeenaan laajentaa hirmuvaltansa ihmisten maailmaan. Tyhjäksi suunnitelmat voi tehdä vain ruhtinaan viimeksi vanginneen demoniritarin Spardan vihoviimeinen jälkeläinen. Ronskein ottein Devil MayCry- kapakkansa isännöivän puolidemoni Danten nokka ei pitkään tuhise kun tilaisuus ottaa mittaa isukin arkkivihollisesta tarjoutuu.Elävät kuolleet ja hirmuliskot jo viihteeksi kierrättäneen peliguru Shinji Mikamin uutuustuotanto hörppii tuoretta verta salatieteiden, mustan magian ja mytologian aihepiiristä ja lyö teeman huoletta viihteelle. Valkohapsinen Dante räikeissä kuteissaan on kuin keikalta demonijahtiin kaapattu muusikko. Käkättävät noidat ja näykkivät pääkallot ovat muutamia esimerkkejä paholaisen majesteettisen kotilinnan suojelijoista, joista vaikuttavimmat lannistavat taistelutahdon pelkällä läsnäolollaan. Kun pimeyden armeija silputaan ja räjäytetään kiirastulen korvennukseen, taistelutantereen jytinä tuntuu kotisohvalle asti. Tyylipisteissä Devil May Cry osuu suoraan häränsilmään. Eikä varsinaisen pelinkään kannalta eksytä harhaan. Synkät kammiot, tunkkaiset tyrmät ja tunnelit tulevat kolkon usvan verhoamia ulkotiloja unohtamatta tutuiksi, ennen kuin Manalan tyranni on lyöty valtaistuimeltaan. Esteitä jahdille muodostavat säännöllisesti ovien taikasinetit, asiaankuuluvan höperöt ongelmat ja kirotut taikakalut, mutta leijonanosan peliajasta mustanaan parveilevat paholaisen kätyrit. Useimmat kaatuvat muutamalla huitaisulla Danten miekasta ja varsinainen riesa onkin jatkuvasti tyhjästä sikiävien demonien ylivoima. Kertaluokkaa haastavammissa pomokohtaamisissa hakkaa päälle -asennoitumisen sijaan vaaditaan taktisempia otteita, tai Dante on pian entinen demoni.Tyyliä ei puutu myöskään aseistuksesta. Ukkosvoimia kanavoiva Alastor- miekka viuhuu kevyesti kuin hammastikku ja käsiaseet pumppaavat loputtomasti lyijyä demonien herkkään hipiään. Tuomiopäivää pimeyden armeijalle viedään myös Ifrit-tulihansikkailla ja loppupeleissä itsensä Spardan taikamiekalla. Aseistusta kertyy pelin edetessä hirmuisella tahdilla papattavista kaksoispistooleista jämerään kranaatinheittimeen. Eri aseiden yhdistelmiä pitää soveltaa tilannekohtaisesti, joten kaikille löytyy käyttöä jossakin vaiheessa. Sparda- isukilta peritty demoniveri auttaa sankaria ottamaan hetkittäin kotvan kestävän paholaishahmon, jolloin tulilinjalle jäävät viholliset saavat vitsauksekseen siivekkään pirun kynsistä syöksyvät energianpurkaukset ja pykälää tuhoisammat taistelutaidot. Demonivoimien oikeaoppinen hyödyntäminen on avain moneen tukalaan tilanteeseen.Resident Evilin ruostuneet sankarit ovat muisto vain, kun epäinhimillisen ketterän Danten saa ohjattavakseen. Painovoimaa uhmaava akrobatia tuo paremminkin mieleen Matrixin kung fu- tanssahtelut tai Hong Kongin vauhdikkaat toimintakimarat. Toimintanapin vinha naputus tuottaa mitä vaikuttavimpia iskusarjoja vaivattomasti. Eritoten käsiaseiden lippaita tyhjennettäessä peliohjain joutuu melkoiseen stressitestiin. Vihollisiin automaattisesti kohdistuvat taisteluliikkeet lähtevät suoraan selkäytimestä ja kangertelua ilmenee vain kuvakulmissa, jotka hämmentävät suuntavaistoa harvoin mutta silloin sitäkin kiusallisemmin. Myös muutamat tasohyppelyosuudet voivat olla työläitä, mutta eivät koskaan liian häiritsevästi. Pahimmillaankin harha-askeleet vain hidastavat naarmuitta surmansyöksyistä selviävän sankarin kostoretkeä.Kuokkavisiitti demoniruhtinaan linnaan on jaettu 23 tehtävään, joista välttämättömiä on kahdeksantoista. Tehtävät on puserrettu muutaman minuutin kiivaiksi toimintapaloiksi, eikä tuttuja paikkoja tampata sekuntiakaan pidempään kuin on tarvetta. Rautalangasta väännetyt pulmat antavat toiminnan taukohetkiksi ajattelemisen aihetta, joskin aivojumpan osuus on toiminnan eduksi karsittu minimiin. Suurimmat moitteet rapsahtavat rutikuivan puisevista puzzleista, sillä sinänsä kekseliäästi sieluiksi tai taikamaljoiksi naamioituinakin avaimet ovat vain avaimia.Toistuvat kahinat voivat helposti tukahduttaa peli-innon kuten hieman samanhenkisen Zone of Endersin tapauksessa. Devil May Cry ei jää junnaamaan samaan oravanpyörään, vaan heittelee pelaajalle jatkuvasti uusia porkkanoita. Danten demonikykyjen voimistuminen, astettain nouseva vaikeuskäyrä ja harvinaisen taistelutahtoiset demonijoukot huolehtivat siitä, ettei linnaretkeen ehdi tylsistyä. Muutamissa kentissä aikarajat pingottivat hermoja, mutta alueiden huolellisemmalla ennakkotutkimisella ongelmat oli nopeasti kierretty.Viisaana päätöksenä Capcom ei ole pyrkinyt pitkittämään seikkailua vippaskonsteilla. Devil May Cry tulee ahmittua vauhdilla, mutta tyhjäkäyntiä turboahdetusta toimintapaketista ei löydy. Lisähaastetta kaipaavat voivat kuitenkin palata Danten seikkailujen pariin vielä kahden hankalamman (ei sillä, etteikö oletuksessakin riittäisi haastetta) vaikeustason merkeissä ja lopulta pelata seikkailun itsensä demoni-isukki Spardan roolissa. Lisää askarreltavaa tarjoavat kourallinen piilotehtäviä ja kenttien pienet salaisuudet. Ensimmäisen pelikerran jälkeen Devil May Crylla on silti hyvin niukasti annettavaa, ellei todella nauti nuohota pelejään läpikotaisin. Suhteellisen lyhyt elinkaari ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että suoraviivaisen aivot nollille -mäiskeen saralla Devil May Cry on Playstation2:lla lyömätön pelitapaus.

    Megarace 3

    Silloin tällöin pelikaupoissa on vilissyt pelejä, joissa futuristiset ajokit kilpailevat toisiaan vastaan mitä ihmeellisimmillä radoilla. PC-puolella näitä pelejä ei suuremmin ole ollut, mutta nyt futurististen ajopelien joukkoon porhaltaa Megarace-sarjan kolmas osa. Aiemmat Megaracet ovat olleet niitä pelejä, joita ei välttämättä olisi tarvinnut julkaista ollenkaan. Ensimmäinen osa oli vielä joten kuten kasassa, mutta Megarace 2 kynti pohjamudissa. Nyt Cryo Interactive pyrkii nostamaan Megaracen pelimaailman kuumimmaksi nimeksi, mutta miten hommassa loppujen lopuksi kävi? Me selvitimme asian.Megarace 3 jatkaa samalla linjalla edeltäjiensä kanssa muuttamalla aiempien pelien ideaa vain nimellisesti. Megarace on tulevaisuuden kansanhuvi, jossa taitavat pilotit mittelevät toisiaan vastaan mitä eriskummallisimmilla radoilla. Kyseessä ei ole mikään rehti ja reilu kilpa-ajo, vaan radan varrelta voi napata mukaansa useita erilaisia aseita, joilla vastustajien menoa voi jarrutella. Lisäksi radalta löytyy suojia, turboa sekä muita jippoja, jotka edesauttavat pelaajan menestystä. Tämän kaiken teille selostaa Lance Boyle, kyyninen selostaja, jonka seurassa Matti Kyllönenkin jäisi toiseksi. Pelistä löytyy parisen kymmentä rataa sekä 12 erilaista alusta. Radoilta löytyy paljon vaihtelua ja ne ovat täynnä looppeja ja sen sellaisia. Koska kyseessä on tulevaisuuteen sijoittuva peli, kulkevat myös alukset melkoista haipakkaa. Valitettavasti vauhdin tunne ei ole aivan huippuluokkaa ja todella kovan vauhdintunteen saa aikaiseksi vain käyttämällä turboa. Aluksissa on myös kolme erilaista moodia, hyökkäys-, puolustus- sekä turbo-moodit. Hyökkäysmoodissa pelaaja voi käyttää radalta löytyviä aseita, puolustusmoodissa voi suojautua vastustajan hyökkäyksiltä ja turbo-moodissa alus kulkee normaalia kovempaa. Pääsääntöisesti valtaosa kisasta tulee kuitenkin vietettyä turbo-moodissa, sillä mikäli vastustajat pysyvät tarpeeksi kaukana, eivät he myöskään osu pelaajaan. Mikäli pelaaja kuitenkin sattuu jämähtämään joukon hännille, voi hyökkäysmoodista tulla varteenotettava vaihtoehto. Moodien lisäksi alusten ominaisuudet on jaettu huippunopeuteen, kiihtyvyyteen, jarrutukseen, ohjattavuuteen, kestävyyteen sekä energiaan, jota alus käyttää eri aktivoidessaan eri moodeja. Alusten väliset erot ovat ihan tarpeeksi suuret vaikuttaakseen pelaajan valintoihin eikä joukosta löydy yhtään super-alusta, joka kuoppaisi kaikki muut alleen. Pelimoodeja Megaracesta löytyy neljä. Mukana on Arcade-, Catastrophe-, harjoittelu- sekä uramoodi. Arcadessa pelaajan on sijoituttava kolmen parhaan joukkoon päästäkseen seuraavaan kenttään. Mikäli pelaaja epäonnistuu kolmesti, on koko roska aloitettava jälleen alusta. Catastrophe on puolestaan hieman mielenkiintoisempaa hupia. Siinä pelaaja kaahaa maastossa, joka on täynnä esteitä ja ansoja, joita pelaajan pitäisi vältellä. Catastrophe-moodissa on tiettyjä tavoitteitakin, mutta pääasia on kovaa ajaminen ja radan selvittäminen ilman aluksen hajoamista. Tässä pelimoodissa joutuu hieman taktikoimaankin, sillä aluksen puolustusmoodi saattaa osoittautua hyvinkin tärkeäksi, kun valtavat kivenlohkareet uhkaavat murskata pelaajan aluksen. Harjoittelumoodista tuskin tarvitsee kovin paljoa kertoa, siinä pelaaja pääsee yllättäen kehittämään omia kilpailutaitojaan. Uramoodissa pelaaja kilpailee seitsemässä kilpailussa keräten mahdollisimman paljon pisteitä. Lisäksi omaa kilpuriaan voi kehittää ja parannella, niin kuin uramoodeissa niin usein on tapana. Uramoodi on periaatteessa pelin mielenkiintoisinta antia, mutta tämänkin kohdalla sen mielenkiinnon kanssa on vähän niin ja näin.Graafisesti Mega Race 3 on ihan näyttävä, mutta kuten edellä aihetta sivusin, olisi vauhdin tunnetta voinut olla enemmän. Joka tapauksessa erilaisia efektejä löytyy yllin kyllin ja ne ovat ihan näyttävästi toteutettujakin. Ratadesign on ihan kelvollista. Osa radoista on todella psykedeelisen oloisia kirkkaine väreineen ja outoine ympäristöineen. Muutamat radat ovat puolestaan huomattavasti hillitympiä ja värimaailmaltaan synkempiä. Megarace 3 on täynnä välivideoita, joissa Lance kertoo esimerkiksi seuraavan ajosession tehtävän. Välivideoiden laatu ei ole kovin hyvä, mutta kyllä niitä katselee jos unohtaa Lancen.Kuten niin monissa peleissä, myös tässä äänimaailma onnistuu vain välttävästi. Taustalla jytkyttävä teknohumppa on mitä on ja alusten äänet ovat epämääräisiä suhinoita. Pohjanoteerauksen vetää Megarace-tapahtumien selostaja Lance Boyle, jonka jutut ovat aivan järkyttäviä kuunneltavia. Wannabe-hauskat jutut seuraavat toisiaan ja Lancen kyynisyys vetää niin pahasti överiksi, että oikein hirvittää. Lancen jutut eivät rajoitu vain välivideoihin, vaan pelin aikana Lance heittelee omia kommenttejaan, jotka alkavat toistaa itseään noin viiden sekunnin pelin jälkeen. Toisaalta joku saattaa pitääkin tällaisista jutuista, joten muistakaa, että tämä on vain yhden ihmisen mielipide. Megarace 3 on todella väljä paketti, joka kyllä paljon pelattavaa, mutta peliin ehtii kyllästyä jo tutustumisvaiheessa. Pelissä ei vain ole mitään onnistunutta. Alusten ohjattavuus on melko huonoa ja vaikka radat ovatkin ihan kivoja, eivät alukset istu niille kovinkaan hyvin. Graafisesti homma on sentään hanskassa. Kaiken huonon kruunaa selostajamme Lance Boyle, jonka höpinät ja näyttelijänlahjat eivät kelpaisi edes ö-luokan elokuvaan. Yhteen lauseeseen tiivistettynä voisikin sanoa, että Megarace 3 tarjoaa hintansa verran roskaa.

      One Piece Mansion

      Japanissa kiinteistöalallakin pelataan kovat piipussa. Ainakin sellaisen kuvan antaa Capcomin höyryävän tuore puzzlepeli One Piece Mansion, jossa vuokratalon teräshermoinen hallitsija saa vitsauksekseen niin kidnappaajat, rikollissyndikaatin kuin stressin alla räjähtävät vuokralaisetkin. Kiristäjien uhriksi joutuva talonmies Polpo joutuu pelastamaan sisarensa kaapparien kynsistä. Mikäli miekkonen ei selviä kaappaajien seitsemästä asteittain vaikeutuvasta vaatimuksesta, kaupungin arvostetuin asuntola saa uudeksi omistajakseen niljakkaan keinottelijan. Höperön taustatarinan takaa paljastuu taktisen tason puzzlerakentelupeli, jossa laajennetaan asuntolaa ja varjellaan stressialttiita asukkeja häiriötekijöiltä, eli tässä tapauksessa möykkääviltä naapureilta. One Piece Mansionin kantava teema on eripuraisten vuokralaisten naapurisuhteiden järjestely siten, että rakennuksen olot ovat leppoisat. Naapurisuhteiden vyyhti kuvataan simppelisti sarjana eri vahvuisia vastavoimia: Asukilla on joko stressaavia tai rauhoittava vaikutuksia lähinaapureihinsa. Esimerkiksi käynnykäänsä kiintynyt koulutyttö ja rumpujaan huudattava rokkari laukaisevat naapurien stressireaktiot, mutta lauhkea kukkaishippi luo lähiympäristöönsä rentouttavan ilmapiirin. Mikäli asukit viihtyvät kartanon katon alla täydet kaksi vuotta liikaa stressaamatta, isäntää muistetaan tuhdilla läksiäispalkkiolla. Kestävän harmonian ylläpito onkin kinkkisempi askare ja helpommin sanottu kuin tehty. Vuokraisännän asuntolan rauhaa nimittäin häiritsevät ongelma-asukkaiden lisäksi jatkuvasti kuokkivat mafiosot ja kilpailevan asuntolan kätyrit, jotka terrorisoivat lainkuuliaisia asukkaita hermoromahduksen partaalle. Huligaanien häätämisen ja tuhopolttojen torjunnan sivussa pitäisi huolehtia bisneksen laajentamisesta ja rahakirstusta vanhojen asukkien tarpeita unohtamatta. Ensisäikähdyksellä pelottava käyttöliittymä osoittautuu nopean tunnustelun jälkeen hyvin selkeäksi ja johdonmukaisksi. Rakennusta laajennetaan kuin tetris- tornia palikoita (huoneita) kasaamalla. Huoneiden ja Polpoa kuljettavien hissien rakentelu ja muut toiminnot on keskitetty muutaman simppelin valikon alle, lisäksi urakkaa helpotetaan vielä parilla pikanäppäimellä. Vuokralaistarjokkaista saa seuloa mieleisensä, paitsi taivaalta rojahtavat kuokkavieraat. Suurimmat napinan aiheet löytyvät pelikontrolleista, jotka ovat aivan liian lepsut häiriköiden takaa-ajoon. Perijapanilaiseen tapaan One Piece Mansion on toteutukseltaan hillittömän räiskähtelevä karkkivärien ilotulitus. Tilanteen mukaan Polpon ja persoonallisten 2D-asukkien puuhailua säestää hilpeästi vonkuva ja piipittävä musiikki. One Piece Mansion ei ole toteutukseltaan uraauurtavan jämäkkä paketti, mutta perustarpeet tulevat täytetyksi, ja puzzlepelissä sekin riittää. Rakennustaan soisi korkeuden karttuessa nähtävän hieman laajemmalti, mutta kun nykyiselläänkin asukkien stressistatuksen nähdäkseen saa ilman zoomaamista siristellä, Capcom näyttää tehneen parhaansa. Pulmapeliksi One Piece Mansion ikävän lyhytikäinen. Seitsemän tehtävän yksinpelikampanja tulee pyyhällettyä läpi verkkaisellakin pelaamisella viikonlopussa, jonka jälkeen koko pelin paino lepää rajoittamatonta rakentelua tarjoavan endless- pelimoodin varassa. Jos kartanon laajentamisen kohti vääjäämätöntä sekasortoa ei usko lietsovan peliaddiktiota, kannattaa peliostosta pysähtyä miettimään. Pelkän tarinamoodin takia One Piece Mansion kun on luvattoman kallis pakkaus. Pulmapelien tosiystävät saattavat innostua, kunhan simppelille puzzlerakentelulle ei odota mahdotonta elinkaarta.

        XG3 – Extreme G Racing

        Futuristisia kaahauspelejä on konsoleille vuosien saatossa ilmestynyt tasaisella tahdilla. Pelityypin peruskaava on aina ollut selkeä: valtavaa vauhtia kiitävät krominkiiltoiset ajoneuvot kilpailemassa toisiaan vastaan niin nopeuden kuin aseistuksenkin avulla. Poikkeuksia tästä kaavasta ei ole juuri nähty, mutta eri pelien toteutuksen tasossa on kautta vuosien ollut huimia eroja. Acclaimin tuore XG3 – Extreme G Racing on teknisesti erinomainen kaahailu, josta kuitenkin puuttuu persoonallisuuden mukanaan tuoma loppusilaus.Ihmiskunnan rappion edetessä kansanjoukoille täytyy tarjota aina vain vaarallisempaa ja vauhdikkaampaa viihdettä. Acclaimin vision mukaan tämän kehityksen huipentuma ovat Extreme G Racing -ajot, joissa kilpailijat kaahaavat huippunopeilla moottoripyörillä pitkin painovoimaa uhmaavia ratoja. XG3 heittää pelaajan tällaisen ajoneuvon ohjaimiin ja tarkoituksena olisi kerätä mahdollisimman paljon rahaa kilpailuja ajamalla.Ura-moodin alussa pelaaja liittyy yhteen kuudesta mahdollisesta tallista päästäkseen ajamaan Extreme G Racing -kilpailuiden alimmassa sarjassa. Ajajan valitsemisen jälkeen silmien eteen aukeaa tutun näköinen valikko. Tarjolla olisi pyörään viritysosia myyvä kauppa, yksinkertainen arcade-kilpailu, aika-ajo kelloa vastaan sekä pääporkkana varsinainen sarja.Päästäkseen pelissä eteenpäin pelaajan on ennemmin tai myöhemmin uskaltauduttava kilpasarjan pariin. Yhdessä sarjassa ajetaan kolme kilpailua, joista maksetaan rahapalkintoja sijoituksen mukaan. Pelaajan tavoitteena on kerätä kolmen kilpailun aikana tietty määrä rahaa päästäkseen mukaan seuraavaan sarjaan. Mikäli tavoitteeseen ei yllä, sarja täytyy aloittaa alusta. Kerätyt rahat tallentuvat tilille, josta niitä voi käyttää pyörän varusteiden parantelemiseen. Kaupasta löytyy tuttuun tapaan parempia moottoreita ja erilaista aseistusta.Pelaajan menestymisen vaikeuttamiseksi kilpailuissa on mukana yksitoista muutakin ajokkia. Kisojen vaikeusastetta on lisätty keinotekoisesti pakottamalla pelaaja aloittamaan jokainen kilpailu viimeisestä lähtöruudusta. Käytännössä pelaajan on siis joka kerta ajettava selvästi muita kilpailijoita nopeammin selvitäkseen maaliin ensimmäisten joukossa.Urakkaa helpottamaan moottoripyörään on lisätty turbonopeus, hieman aseistusta vastustajien häiritsemiseksi sekä suojakilpi, joka pitää huolta siitä, että oma ajoneuvo ei räjähdä ensimmäisestä suorasta osumasta. Nämä lisäominaisuudet tuovat kilpailuihin hieman lisää taktisuutta, sillä turbonopeus ja suojakilpi kuluttavaa samaa energiavarastoa. Liiallinen turbon käyttäminen johtaa siis pian ongelmiin, kun suojakilpi pettää vastustajien tulittaessa. Toisaalta suoralle tulilinjalle joutumista kannattaa vältellä, jotta mahdollisimman paljon energiaa säästyisi turboa varten. Kisojen aikana energiaa saa kerättyä lisää ajamalla erityisten latausalueiden ylitse. Käytännössä nämä latausalueet ovat niin oleellinen osa peliä, että niiden ohittaminen tarkoittaa lähes varmasti kisan epäonnistumista.Uramoodin lisäksi XG3 sisältää myös varsin mielenkiintoisen kaksinpeli-moodin, jossa pelaajat ottavat yhteistyössä hoitaakseen yhden tallin molemmat ajokit. Tällöin kisat tavoitteineen ovat käytännössä samanlaisia kuin yksinpeli-moodissakin, mutta kaverin kanssa ratojen kiertämisessä on tavallista enemmän tunnelmaa. Peli tarjoaa mahdollisuuksia pienimuotoiseen yhteistyöhönkin esimerkiksi hankalien vastustajien eliminoimisessa.Futurististen kaahailupelien tärkeimpiä elementtejä on aina ollut tunne valtavasta vauhdista. Tämän tunteen luomisessa XG3 onnistuu varsin hyvin, mutta mitään mahan pohjaa kouraisevia tilanteita peli ei onnistu esittämään. Ongelma lienee pelin hieman kliinisessä ulkoasussa, sillä erinomaisesti suunnitellut radat hyödyntävät valtavan vauhdin tarjoamia mahdollisuuksia mukavasti. Jyrkkien mäkien ja laajojen käännösten lisäksi ratoja on maustettu erilaisilla hyppyreillä ja ylösalaisin kääntyvillä pätkillä.XG3:n kannalta varsin huono puoli on se, että näitä erinomaisia ratoja pelissä on suhteellisen vähän. Neljästä eri sarjasta ratoja löytyy yhteensä kymmenen. Vaikka peli onkin varsin haastava, vähänkään innokkaamman pelaajan käsissä se on pelattu nopeasti lävitse. Aika-ajot tarjoavat aika vähän lisäpelattavaa eikä arcade-kilpailuista jaksa innostua lainkaan. Niissä menestymistä ei nimittäin palkita mitenkään. Kaksinpeli-moodi onneksi lisää pelin elinikää selvästi, mutta senkin kanssa erilaisia ratoja olisi kaivannut hieman lisää.Teknisesti Acclaim on onnistunut hyödyntämään Playstation 2:n tarjoamia mahdollisuuksia suhteellisen hyvin. Vaihteleviin ympäristöihin sijoitetut radat sisältävät mukavasti erilaisia yksityiskohtia ja satunnaisista graafisista kikoista huolimatta ruudunpäivitys pysyy jatkuvasti sulavana. Eri radoille on myös pyritty luomaan hieman persoonallisuutta erilaisilla efekteillä, kuten ruutua pitkin valuvilla sadepisaroilla. Hieman ontuva yksityiskohta sen sijaan ovat ylimodernit valikot, joiden tyylikkäiksi suunnitellut symbolit eivät kerro lainkaan siitä, mitä niiden takaa löytyy. Onneksi näitä tyyliteltyjä symboleja sentään tuetaan myös tekstien avulla.XG3:n äänimaailmasta on onnistuttu tekemään varsin tyylikäs, vaikka itse moottoripyörien äänet ovatkin varsin olemattomat. Ratojen taustamusiikit ovat tavallisesti outoa teknotunnelmointia, mutta jotenkin kappaleet onnistuvat sopimaan pelin tunnelmaan erinomaisesti. Lisäksi äänimaailmaa on tehostettu mukavilla pienillä yksityiskohdilla, kuten ohitettavien pylväiden aiheuttamilla humahduksilla.Kokonaisuutena XG3 Extreme G Racingia on vaikea lähteä kritisoimaan. Peli on toteutettu erittäin tyylikkäästi eikä vastaan tullut mitään suurempia ongelmia. Kahden pelaajan uramoodi on mukava lisä ja vaikeustasoltaan peli on riittävän haasteellinen. Mukaan olisi kuitenkin kaivannut enemmän ratoja ja toteutukseen hieman enemmän persoonallisuutta. Nykyisessä muodossaan XG3 ei nimittäin oikein onnistu herättämään mitään todellista pelihimoa, vaan kokemus jää hieman vaisuksi. Tällaisenaan XG3 Extreme G Racing on toimiva futuristinen kaahailu, mutta parilla uudella idealla siihen olisi voitu saada huomattavasti enemmän potkua.

          World Rally Championship

          Colin McRae Rallyn menestys muutama vuosi sitten osoitti pelijulkaisijoille, että rallipeleillä saattaisi olla enemmänkin menekkiä. Sen jälkeen yrittäjiä on riittänyt markkinoilla niin paljon, että Tiltissäkin on kuluvan syksyn aikana käsitelty vähintään yksi rallipeli kuukautta kohden. Useimmat McRae’n kaatajat ovat olleet aika keskinkertaisia pelejä, joita on vaivannut ennen kaikkea paha mielikuvituksen puute. Kovin omaperäisiin suorituksiin ei Sony of Europen julkaisema ja Evolution Studiosin kehittämä World Rally Championshipkään yllä, mutta muuten pelissä on saatu kaikki kohdalleen. WRC onkin PC:n Rally Trophyn ohella loppuvuoden merkittävin rallijulkaisu.Lähtökohdat World Rally Championshipissä ovat tuttuakin tutummat. Kovalla rahalla tehtyyn peliin on luonnollisesti hankittu lisenssi, joka oikeuttaa kaikkien oikeiden kilpailuiden, autojen ja kuljettajien käyttöön. Eri pelimoodeina tarjolla on koko kauden kestävä mestaruuskilpailu, yksittäinen ralli, yhden erikoiskokeen mittainen kilpailu kelloa vastaan ja hieman ontuva kaksinpeli. Ainoa hieman erikoisempi viritelmä on haaste-moodi, jossa pelaaja asettaa netissä omat tuloksensa muiden ajamia aikoja vastaan.Eri kilpailuita WRC:stä löytyy täydet 14 kappaletta, aina Monte Carlon vuoristoetapeilta Iso-Britannian sateisille metsätaipaleille saakka. Jokainen ralli on jaettu viiteen erikoiskokeeseen, jotka kuvaavat ainakin suurin piirtein itse kilpailuiden etenemistä eri tyyppisissä ympäristöissä. Esimerkiksi Ranskassa noustaan ensin ylös tiukkoja, mutkittelevia vuoristoteitä ja tullaan myöhemmillä erikoiskokeilla vauhdikkaasti alaspäin lähes yhtä pirullista reittiä. Jokaisella erikoiskokeella on puolestaan viisi väliaikapistettä, joiden kohdalla pelaaja saa aina tietää oman sijoituksensa, aikaeronsa muihin kuskeihin verrattuna sekä sen, menikö erikoiskokeen edellinen viidennes hitaammin vai nopeammin kuin parhaalla tekoäly-kuljettajalla.Pelimoodien ja niiden toteutuksen puolesta World Rally Championship seurailee siis pitkälti samoja latuja kuin useimmat muutkin rallipelit. Se nousee kuitenkin selvästi monien kilpailijoidensa yläpuolelle muilla, hyvän pelikokemuksen kannalta paljon tärkeämmillä osa-alueilla.Erinomainen pelattavuus on yksi WRC:n ehdottomista vahvuuksista. Autot tottelevat DualShockia herkästi ja ohjaimen analogisia ominaisuuksia on hyödynnetty tehokkaasti. Tatin avulla sekä pienet suuntakorjaukset että auton heittäminen poikittain tiukemmissa mutkissa onnistuvat luontevasti. Parhaiten pelin loistavaa ajotuntumaa kuvannee se, että autojen ohjaamiseen ei tarvitse totutella, vaan se tuntuu heti ensimmäisestä kisasta lähtien luontevalta.Vaikka WRC ei mihinkään täysin realistiseen pelikokemukseen pyrikään, järjetön kaahailu ei riitä pelissä kovinkaan pitkälle. Liian lujaa tiukkaan mutkaan tuleva auto ajautuu lähes väistämättä maaston puolelle eikä ajokin kellahtaminen kyljelleen kivien ja kumpareiden vuoksi ole erityisen harvinaista. Liian aktiivinen kolarointi johtaa varsin nopeasti myös auton vaurioitumiseen, joka sekä näkyy että tuntuu. Ikkunoiden särkyminen ja peltien repsottaminen eivät vaikuta itse ajamiseen, mutta siinä vaiheessa kun konepellin alkaa tulvia valkoista savua, erikoiskokeella menestyminen jää pelkäksi haaveeksi. Täysin ajokelvottomaan kuntoon autoaan tosin tuntuu olevan mahdotonta saada.Liian holtiton ajaminen voi johtaa myös toisenlaisiin ongelmiin. Pelin radat eivät nimittäin ole suljettuja kokonaisuuksia, joita ympäröivät läpitunkemattomat seinämät. Sen sijaan auto voi päätyä pitkälle maiseman puolelle, mikä ei ole aina aivan yhtä harmitonta kuin miltä se kuulostaa. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan, näkökulmasta riippuen) tien ulkopuolella odottaa nimittäin viidenkymmenen metrin pudotus alas jyrkkää kallioseinämää. Pahimmistakin kolhuista selvitään kuitenkin vain muutaman sekunnin menetyksellä, sillä jokaisen ulosajon jälkeen auto palaa takaisin tielle kolmessa sekunnissa. Joka tapauksessa nämä rysähdykset ovat erittäin komeaa katseltavaa etenkin jokaista erikoiskoetta seuraavien uusintojen muodossa.Peli tarjoaa myös kohtuullisen määrän erilaisia vaihtoehtoja, joilla jokainen voi säätää tuntuman itselleen ja omille taidoilleen sopivaksi. Automaattivaihteilla ja tavallisella vaikeusasteella peli sopii hyvin hieman kevyemmästä huristelusta pitäville, kun taas käsivaihteet ja oman maun mukaan säädetty vaikeustaso tarjoavat haastetta myös realistisempaa otetta arvostaville kotikuskeille. Ajokkinsa virittelystä kiinnostuneiden kannattaa sen sijaan pysytellä muiden pelien parissa. WRC:ssa virittelymahdollisuudet jäävät nimittäin siihen, että ennen jokaista kisaa pelaajan on tehtävä muutama eri valinta kolmen eri vaihtoehdon välillä. Esimerkiksi rengaspuolella valittavana on tavalliset, sadekelin ja nastarenkaat. Lähes aina valinta on niin ilmeinen, että ihmeemmin tällä puuhalla ei joudu päätänsä vaivaamaan.Pelin ratasuunnittelu on erinomaista. Valitettavasti arvostelukappaleen mukana ei tullut pelin ohjekirjaa enkä tunne rallin maailmaa aivan niin hyvin, että osaisin sanoa, onko erikoiskokeilla jotakin tekemistä oikeiden rallien vastaavien kanssa. Oli miten oli, suurin osa kentistä on erittäin hyvin suunniteltuja ja hauskoja ajettavia. Vauhdikkaat osuudet ja tiukat mutkat vuorottelevat toisiaan taitavasti rytmitettyinä ja pelitiimi on panostanut kohtuullisen paljon myös korkeuserojen ja erilaisten yksityiskohtien hyödyntämiseen. Loppujen lopuksi ainoastaan Kenian rallin erikoiskokeista jäi jotenkin yksitoikkoinen tunnelma.Graafisesti Evolution Studios on tehnyt World Rally Championshipin kanssa erittäin vakuuttavaa jälkeä. Pelin maastot kumpuilevat kauniisti pitkälle kohden horisonttia ja ne ilmestyvät näkyviin luontevasti. Mutkasta tultaessa edessä näkyvä maasto on piirretty valmiiksi kaukaisimpia vuoria myöten ja vain muutamassa kentässä oli havaittavissa minkäänlaista pop-up -ilmiötä. Samalla huolellisuudella on toteutettu myös pelin pääosassa olevat ajoneuvot, jotka pölyyntyvät, likaantuvat ja hajoavat kenttien aikana erittäin autenttisen näköisesti.Efektipuolelta vaikutuksen tekevät erityisesti öiset erikoiskokeet, joiden aikana auton ajovalot halkovat pimeyttä upean näköisesti. Onkin hieman sääli, että efektiä on käytetty vain muutamassa erikoiskokeessa koko pelin aikana. Toisaalta sen liika toistaminen olisi voinut viedä sen parhaan terän mennessään.Ainoastaan muutama pieni yksityiskohta estää grafiikan saamien pisteiden nousemisen täyteen kymppiin. Ensinnäkin Iso-Britannian rallin parin ensimmäisen erikoiskokeen laitamia verhoaa pelin muuhun ulkoasuun nähden tökerön näköinen puurivistö. Toisaalta pelin maisemia vaivaa lievä elottomuus. Tämä näkyy etenkin teiden varsilla olevissa ihmisissä, jotka ovat karuja, liikkumattomia patsaita, jotka eivät reagoi auton törmäyksiin mitenkään. Taivaalla lentelevä helikopteri ei riitä täydentämään grafiikan luomaa illuusiota samalla tavalla, kun pienet yksityiskohdat esimerkiksi eläinten ja hieman elävämpien katsojien muodossa olisivat tehneet.Pelin äänimaailmasta on syytä mainita etenkin erinomaiset, rock-henkiset taustamusiikit, jotka soivat uusintojen taustalla. Muuten äänet hoitavat hommansa kartanlukijoita myöten hyvin. Oikeastaan ainoa todellinen valittamisen aihe tosin löytyy kartanlukijoista, sillä näiden nuotitukset tulevat ajoittain pahasti myöhässä. Ei ole kovinkaan antoisaa tulla kaasu pohjassa jyrkkään mutkaan ja kuulla siitä kartanlukijaltaan vasta itse mutkan kohdalla.Kokonaisuutena World Rally Championship on erinomaisesti koottu paketti. Se on toteutettu alusta loppuun saakka tyylikkäästi ja mitään vakavasti otettavaa valittamista siitä on vaikea löytää. Auton viilaamisesta kiinnostuneille tämä ei ehkä ole aivan oikea valinta, mut
          ta muiden rallipelien ystävien kannattaa suunnistaa lähimpään pelikauppaan. World Rally Championshipissä on nimittäin todellista potentiaalia olla se pitkään odotettu McRaen tappaja.

            Tony Hawk's Pro Skater 3

            Yksi tämän syksyn ehdottomasti odotetuimpia peliuutuuksia on ollut Tony Hawk’s Pro Skater 3. Näin on voinut päätellä ainakin Tiltin palautteissa ja foorumeilla lähes päivittäin esitetyistä kysymyksistä, joissa on haluttu tietää pelin ilmestymispäivä. Pelimarkkinoita viime vuosien aikana seuranneet suhtautuvat usein väistämättä pienoisella varauksella peleihin, jotka saapuvat markkinoille näin suuren ennakkokohun ja innostuksen saattelemana. Liian moni ennalta hehkutettu ja suitsutettu peli on ilmestyttyään osoittautunut melkoiseksi pettymykseksi. Playstation 2:n ensimmäisen Tony Hawk -pelin kohdalla skeptisyys osoittautuu kuitenkin varsin pian turhaksi. Vaikka sarjan kolmannella osalla ei pelillisesti olekaan kovin paljoa lisättävää edeltäjiinsä verrattuna, siihen on tungettu mahtava määrä pelattavaa ja Neversoftin ote pelituntumaan ja kenttäsuunnitteluun hakee edelleen vertaistaan.Pohjimmiltaan Tony Hawk’s Pro Skater 3 edustaa samaa vanhaa linjaa kuin sarjan ensimmäiset osatkin. Pelaaja nappaa yhden tarjolla olevista skeittaajista alter egokseen ja suuntaa jollekin uusista areenoista vääntämään grabeja, flippejä, grindeja ja manualeja toisensa perään. Hauskanpidon lisäksi puuhan pääasiallisena tavoitteena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä järjettömän pitkien temppusarjojen avulla ja suorittaa siinä sivussa erilaisia pikkutehtäviä.Pelin kontrollisysteemi on suoraa perintöä edellisestä Tony Hawk’ista, joten sarjan veteraanit tuntevat olonsa heti kotoisaksi. Perustemppujen lisäksi mukana on edelleen lähes loputtomat sarjat mahdollistava manual, joka on combo-mestareiden suureksi riemuksi saanut rinnalleen myös uuden virkaveljen. Revert on laskeuduttaessa tehtävä laudan pyöräytys, jonka ansiosta pelaajalla on pieni hetki aikaa jatkaa rampilla aloitettua temppusarjaa esimerkiksi manualin avulla. Tämä antaa skeittaajalle mahdollisuuden siirtyä ramppitempuista revertin ja manualin kautta suoraan grindeihin ja olliehin. Luvassa onkin siis entistä pidempiä ja monipuolisempia temppusarjoja.Suorastaan pelottavilta kuulostavista mahdollisuuksistaan huolimatta revert ei ole mikään kaikkivoipa uutuus. Etenkin manualiin yhdistettynä se syö melkoisen osan skeittaajan vauhdista, joten laskeutumisen jälkeen sarjaa on pystyttävä jatkamaan varsin pian jollakin nopeutta lisäävällä tempulla. Toisaalta en kyllä edes yritä väittää olevani mikään Tony Hawk -pelien mestari, eli alan eksperttien käsissä revert voi tuottaa uskomattoman korkeita pistemääriä. Sen avulla kerättyjä pistemääriä voi kasvattaa myös se, että tällä kertaa temppujen suorittamisesta kasvava mittari täyttyy vähitellen temppusarjan aikana eikä vasta sen päätyttyä. Nyt on siis mahdollista täydentää pitkää sarjaa erikoistempuilla, jotka Tony Hawk 2:ssa oli säästettävä seuraavaa sarjaa varten.Muita merkittäviä uudistuksia tai muutoksia pelisysteemi ei sitten olekaan kokenut. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että Tony Hawk -sarjan loistava pelituntuma on siirtynyt erinomaisesti myös Playstation 2:lle. Kontrollien opettelun jälkeen peliin on erittäin helppo päästä sisälle, mutta sen todellinen hallitseminen vaatii tuntikausien harjoittelun ja huolellisen tutustumisen eri kenttien yksityiskohtiin. Realismista on tingitty riittävästi, jotta pelaaminen tuntuu mielekkäältä ja näyttävien temppusarjojen kasaaminen onnistuu ilman, että peliä täytyy vääntää hampaat irvessä. Samalla kaikki kuitenkin toimii tietyn yhtenäisen logiikan mukaisesti eikä peli aiheuta missään vaiheessa epämiellyttäviä yllätyksiä heittämällä eteen tilanteita, joissa hyväksi havaitut opit eivät yhtäkkiä pädekään. Jollei tällaisina sitten pidä parista kentästä löytämiäni ramppeja, joilla skeittaajat tuntuvat kerta toisensa jälkeen kaatuvan ilman mitään ilmeistä syytä. Luoja yksin tietää, törmäävätkö virtuaaliveikot tekstuureihin, polygonin kulmiin vai johonkin muuhun yhtä epämääräiseen.Suurimman muodonmuutoksen pelissä ovat kokeneet kentät, joista on tullut selvästi entistä laajempia, monipuolisempia ja kekseliäämpiä. Itse asiassa osa kentistä on niin suuria, että muutama ensimmäinen yritys niissä menee lähinnä paikkojen ihmettelyyn ja yksityiskohtien bongailuun. Kun maisemakierrokset on hoidettu, käy varsin pian selväksi, että laajuudestaan huolimatta kentät ovat selvästi tasapainoisempia kuin sarjan edellisessä osassa. Tony Hawk 2:n yhteydessä monet esittivät kritiikkiä siitä, että pelin kentissä pelaaja ei aina oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Tällä kertaa tällaista epämääräistä eksymisen tunnetta ei pääse missään vaiheessa syntymään. Kenttäsuunnittelu on myös erittäin tasalaatuista eikä yksikään niistä nouse selvästi laadultaan muita paremmaksi. Ensimmäisenä aukeavasta Canada-kentästä en tosin ainakaan itse onnistunut löytämään samanlaista peli-iloa kuin pelin muista kentistä.Skeittauspaikat on rakennettu mukavan loogisesti ja erilaisten sarjojen rakenteleminen on sujuvaa. Pariin otteeseen ilmeisten combo-paikkojen kehittelyssä on tosin menty jo vähän liiankin pitkälle. Pahin esimerkki tästä lienee Airport-kentän paikka, jossa pelaaja voi viettää suurimman osan ajastaan grindaamalla edestakaisin pienen alueen kaiteilla. Mikäli tasapainoa löytyy, näillä kaiteilla on mahdollista pistää kokoon yksi kymmenien temppujen mittainen sarja, josta saatavat pisteet lasketaan jo miljoonissa.Kenttiin on ilmestynyt myös monenlaisia interaktiivisia elementtejä. Näistä osa hankaloittaa pelaajan elämää esimerkiksi ohikulkijoiden, lumipalloja heittelevien rakkareiden tai lentokentän vartijoiden muodossa. Loput puolestaan liittyvät uramoodin tehtäviin, joiden aikana pelaaja pääsee näkemään kaikenlaista maanjäristyksistä ja kummitustaloista aina taskuvarkaisiin ja kylmää kylpyä kaipaavaan työnjohtajaan saakka.Pelin sydämenä toimii jälleen kerran uramoodi, jota varten pelaaja voi luoda oman hahmonsa tai valita yhden pelin 13 ammattilaisskeittaajasta. Pohjimmiltaan homma toimii samaan tapaan kuin aina ennenkin eli tarkoituksena on kiertää eri kentissä keräilemässä pisteitä ja suorittamassa ennalta määrättyjä tehtäviä. Mukaan on kuitenkin heitetty muutamia muutoksia, joiden avulla pelille on saatu hieman enemmän elinikää.Näistä uudistuksista silmiin pistävin on se, että tällä kerralla osa kenttien tehtävistä vaihtelee skeittaajasta riippuen. Valittu lautailija vaikuttaa esimerkiksi kerättävien kirjainten ja monien bonusesineiden sijaintiin sekä lautailutyylin mukaan määräytyviin tempputehtäviin. Setelinippujen tavoittelemisesta on samalla päästy eroon ja se on korvattu esimerkiksi uusien kansien etsimisellä. Tiettyjen bonusten avaaminen ei myöskään ole aivan yhtä helppoa kuin aikaisemmin, sillä haastekisojen vaikeustasoa on nostettu selvästi. Pronssimitali irtoaa edelleen suhteellisen pienellä vaivalla, mutta etenkin kirkkaimpien mitalien eteen saa tehdä tosissaan töitä.Yksi uramoodin vetonauloista on myös mahdollisuus päästä muokkaamaan oman lautailijansa ulkoasua. Runsaiden vaihtoehtojen ansiosta tämä on yllättävänkin hauskaa puuhaa. Erilaisia yksityiskohtia ja vaatekappaleita löytyy pelistä valtavasti eikä pelaajan tarvitse tyytyä yksinkertaisiin ratkaisuihin. Mikäli valmiit vaihtoehdot eivät miellytä, kaikkea pääsee säätämään aina logoista, tatuoinneista ja vaatteiden värityksestä lähtien. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että vaatevarastosta löytyy sellainenkin kummallisuus kuin HIM:in fanipaita…Uramoodin lisäksi soppaan on heitetty mukaan kiitettävä määrä muitakin pelimoodeja. Tarjolla on niin yksittäistä kenttää, vapaata lautailua kuin erityistä Tony Hawkin tähdittämää skeittauskouluakin. Näistä viimeisin antaa erittäin hyödyllisiä ohjeita etenkin pe
            lisarjaan ensimmäistä kertaa tutustuville, vaikka itse maestron katkonaisen nopea puhetyyli tuntuukin hieman vaivaantuneelta. Eniten lisähupia irtoaa kuitenkin pelin moninaisista kaksinpeli-moodeista, joista hauskin on ehdottomasti Graffiti. Siinä pelaajat kilpailevat kentän eri alueiden, ramppien ja grindaus-paikkojen hallinnasta tekemällä niillä erilaisia temppuja. Jokaisen alueen saa haltuunsa se lautailija, joka on tehnyt sillä eniten pisteitä netonneen temppusarjan. Voittaja ratkaistaan luonnollisesti sen perusteella, kummalla kilpailijalla on ajan päättyessä hallussaan suurempi osa kentästä.Mikäli erilaisista pelimoodeista ja tarjolla olevista kentistä ei löydy riittävästi peli-iloa, Tony Hawk -kokemusta voi jatkaa myös pelin mukana tulevan kenttä-editorin avulla. Jo aiemminkin hyvin toiminutta editoria ei ole lähdetty sen kummemmin muuttelemaan eikä tälle ole ollut ihmeemmin tarvettakaan. Ohjelma on helppokäyttöinen ja mukana on kaikki tarvittava omien lautailuareenoiden väsäämiseen, kokemusta ja ammattitaitoa lukuun ottamatta. Viimeistään muutaman ponnettoman yrityksen jälkeen kunnioitus Neversoftin kenttäsuunnittelijoita kohtaan kasvaa entisestään.Graafisesti Tony Hawk’s Pro Skater 3 nousee odotetusti Playstation 2 -pelien parhaimmistoon. Lautailijat on mallinnettu yksityiskohtaisesti eikä kentissäkään ole mitään valittamista, muutamia pökkelömäisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Pelimoottori piirtää pelaajan eteen kaiken näkyvissä olevan eikä maisemaa ole verhottu epämääräisen sumun peittoon. Myös tiettyjen temppujen näyttävyyttä korostavat kameranliikkeet on toteutettu tiukalla ammattitaidolla ja tyylitajulla.Äänipuolella pelin toteutus ei tunnu aivan yhtä onnistuneelta, sillä etenkin muutamat puhutut välikommentit kuulostavat ikävän teennäisiltä. Muutenkin kenttien sinänsä vähäinen äänimaailma tuntuu hukkuvan pahasti täydellä voimalla jyräävän taustamusiikin alle. Toisaalta musiikki on erinomaisesti valittua ja sillä on oma, erittäin tärkeä osansa pelin kiihkeän tunnelman luomisessa. Kappalevalinnoista voi tietysti olla montaa mieltä, omasta musiikkimausta riippuen, mutta ilman näitä adrenaliinivetoisia kappaleita pelistä on paljon vaikeampi innostua. Kokeilkaa vaikka.Tony Hawk’s Pro Skater 3 ei pelillisesti sisällä mitään erityisen merkittäviä uudistuksia, mutta se hyödyntää tehokkaasti Playstation 2:n tarjoamia mahdollisuuksia. Kentät ovat entistä laajempia, niistä on tehty paljon monipuolisempia ja kaikkea on yksinkertaisesti enemmän kuin ennen. Kun tähän pakettiin heitetään vielä pelisarjan tiivis tunnelma ja erinomainen pelattavuus, lopputuloksena on väistämättä erittäin hyvä peli. Sarjan kolmas osa on ehdottomasti katsastamisen arvoinen peli ensimmäisistä Tony Hawk -peleistä pitäneille ja muidenkin olisi jo aika ottaa selvää, miksi pelisarja on ollut yksi viime vuosien suosituimmista.

              Tom Clancy's Ghost Recon

              Kirjailija Tom Clancyn nimi on tullut pelaajille tutuksi lähinnä Rainbow Six sarjan peleistä. Nyt herra Clancyn nimeä kantaa Ghost Recon -peli, joka Rainbow Sixien tapaan on Red Stormin käsialaa. Alan mediassa Ghost Reconia onkin pidetty Rainbow Sixin epävirallisena jatko-osana, mutta totuus on kuitenkin se, että peli ei liity mitenkään Rainbow Sixeihin, vaan on täysin oma kokonaisuutensa.Ghost Reconin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2008, jolloin Venäjällä on tapahtunut vallankaappaus. Vallassa olevat nationalistit ovat päättäneet tehdä Venäjästä Neuvostoliiton kaltaisen supervaltion ja he ovatkin hyökänneet Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja muutamaan muuhun ennen Neuvostoliittoon kuuluneeseen valtioon. Nyt Venäjän sotajoukot ovat rynnimässä Georgiaan ja NATOkin näyttää voimattomalta. Täten jenkit lähettävät matkaan heidän erikoisyksikkönsä, Ghost Reconin, jossa taistelevat parhaista parhaat. Ghost Reconin sotilailla on varusteinaan sotateknologian viimeisimmät saavutukset ja heidän taistelukoulutuksensa on huippuluokkaa. Aaveiksi kutsuttu erikoisryhmä toimii NATO-joukkojen etulinjassa sekä vihollisen selustassa, suorittaen erilaisia tuhoamis- ja tiedustelutehtäviä.Pelin mekaniikka on kopioitu miltei suoraan Rainbow Sixistä, mutta Rainbow Sixistä tuttua tehtävästrategian suunnittelua ei ole. Tämä on periaatteessa hyvä, sillä nyt peliin pääsee sisään paljon nopeammin ja tehtävästrategioiden vaivalloinen suunnittelu ei tuota enää ongelmia niille, jotka eivät siitä pitäneet. Ei peli aivan pelkkää räiskintääkään ole, sillä ennen tehtävää, pelaajan on luotava yhdestä kolmeen ryhmää, joita pelin aikana voi käskyttää helppokäyttöistä karttaa apuna käyttäen. Peliin on upotettu myös todella hyviä roolipelielementtejä, jotka tekevät menestyksekkäistä sotilaista kultaakin kalliimpia. Sotilailla on nimittäin neljä taitoa, ampuminen, hiipiminen, kestävyys sekä johtajuus. Tehtävästä elossa selvinneet sotilaat saavat aina yhden pisteen, jonka pelaaja voi laittaa haluamaansa taitoon. Taidon kasvaessa hahmosta tulee entistä tärkeämpi ja tehokkaampi. Monia tehtäviä suorittaneiden sotilaiden ja pelaajan välille muodostuukin helposti hatara tunneside, joka estää sotilaan lähettämisen pahimpiin paikkoihin ja välillä sotilasta tulee suojeltua vähän turhankin intensiivisesti. Normaaliyksiköiden lisäksi pelaaja voi saada käyttöönsä ns. spesialisteja, jotka ovat parhaista parhaita parempia. Spesialisteja saa käyttöönsä suorittamalla tehtävissä bonus-tavoitteita. Spesialistit ovat todella hyviä yksiköitä, joten heidän tapattaminen ei ole kovin järkevää. Normaalit sotilaat ovat jaettu neljään ryhmään, kiväärimiehet, tarkka-ampujat, räjähde-ekspertit sekä tukisotilaat. Jokaisella yksiköllä on omat aseensa, joita voi muokata melko tiukkojen rajojen puitteissa. Käytännössä jokaisella ryhmällä on muutama erilainen taisteluvarustus, joista aseistukset voi valita. Usein varusteisiin ei tarvitse sen kummemmin koskea, mutta paikoitellen varusteiden vaihtaminen on ihan suositeltavaa, joskus jopa pakollista. Ghost Reconin kamppanja on viidentoista tehtävän mittainen. Tehtävien tavoitteet vaihtelevat kiitettävästi aina pudonneen lentokoneen pilotin pelastamisesta tankkikolonnan suojelemiseen ja venäläisten hyökkäyksen torjumiseen. Kampanja ensimmäiset tehtävät ovat suhteellisen helppoja, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä vaikeammiksi tehtävät tulevat. Usein ensimmäiset pelikerrat kuluvatkin tapahtumapaikkaa kartoittaessa ja vihollisyksiköiden sijainteja etsiskellessä. Pelin tehtävät sijoittuvat ulkoilmaan, joko metsiin tai kaupunkiin. Vihollisia on paljon ja heidän tekoäly on pääosin hyvää. Pelaajalta vaaditaankin tarkkaa silmää sekä nopeaa hiirikättä, sillä puiden ja puskien kätköissä olevia vihollissotilaita on suhteellisen vaikea havaita. Mikäli vihollinen havaitaan, on syytä toimia nopeasti, sillä tässä pelissä nopeat syövät (tai pitäisikö sanoa tappavat) hitaat. Vihollisten tarkkuuskin on kovaa luokkaa ja kovin montaa hutia he eivät ammu. Viivyttelyyn ei tosiaankaan ole aikaa. Kaikeksi onneksi myös omat sotilaat hoitavat hommansa mallikkaasti ja he ovatkin korvaamaton apu tehtävää suorittaessa. Yksinäinen Ramboilu ei kannata, sillä tällöin pienikin virhe saattaa maksaa pelaajan hengen. Tehtäväalueet eivät ole mitään kymmenen neliömetrin länttejä, vaan maastoa riittää todella paljon, tosin alueet ovat rajattuja, joten Operation Flashpointin tasolle ei päästä. Pelihahmon näkökenttä on muutaman sadan metrin luokkaa, jonka jälkeen tausta peittyy sumuun. Maastosta löytyy myös yksi pelin suurimmista valittamisen aiheista. Maastossa on nimittäin paikkoja, joihin aavetiedustelijat eivät pääse, vaikka edessä on vain kolmen sentin korkuinen koroke. Tällöin pelaajan on etsittävä kohta, josta paikkaan pääsee kävelemään tasaista maankamaraa pitkin. Ehkä tähän voisi keksiä �hassun hauskan� tekosyyn, että Ghost Reconin jäsenet eivät nosta jalkojaan maasta, jotteivät askelten äänet kuuluisi, mutta todellisuudessa kierrettävät matkat ovat paikoitellen niin pitkiä, että hermot kiristyvät kuin viulun kielet.Kuten edellä mainitsin, suoritetaan Ghost Reconin tehtävät pääosin ulkoilmassa ja tämä asettaa kovat vaatimukset pelin grafiikkamoottorille. Ensinnäkin pelin laajat alueet vaativat melkoisesti piirtotehoa, mutta kun tähän lisätään vielä runsas puusto ja erilaiset pensaat, jotka kaiken lisäksi heiluvat tuulessa, on ymmärrettävää, että peli vaatii melkoisen tehomyllyn, jottei ruudunpäivitys laske liian alas. Maastot ovat muutenkin todella upeasti tehtyjä ja yksityiskohtiakin on mukavasti. Samalla linjalla jatketaan pelin hahmojen kanssa, jotka nekin ovat tyylikkään näköisiä ja ammattitaitoisesti animoituja. Jos pelin grafiikka on kunnossa, voidaan samaa sanoa myös audiopuolesta. Metsissä linnut laulavat ja tuuli humisee puissa. Lisäksi aseiden äänet kuulostavat aidoilta, ovathan ne nauhoitettu ampumaradalla. Sotilaatkin höpisevät uskottavilla äänienpainoilla ja näin ollen pelin tunnelmaa ei onnistu pilaamaan mikään.Pelattavuuden osalta voisi sanoa vielä sen verran, että pelin käyttöliittymä vastaa pitkälti Rainbow Sixin vastaavaa, mutta eroavaisuuksiakin on runsaasti. Kaiken oppii kuitenkin helposti ja harjoitustehtävän tahkoamalla, käy homma leikiten heti ensimmäisestä tehtävästä alkaen. Ghost Reconin vaikeustaso on kieltämättä melko korkea, sillä yksikin laukaus on usein kohtalokas. Pientä helpotusta tuo loputtomat tallennusmahdollisuudet sekä uhkamittari, joka paljastaa pelaajalle vihollisten sijainnit. Vaikka uhkamittari onkin epärealistinen, tuo se silti huomattavaa helpotusta pelattavuuteen myös siinä mielessä, että vihollisia ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa, vaan kontaktit syntyvät suhteellisen pienellä etsimisellä. Loppu peleissä Ghost Recon on erittäin antoisa ja viihdyttävä peli. Korkea vaikeustaso pitää huolen, että yksinpelikampanjakin kestää pitkään ja uudelleen peluutakin voi harkita vaikka nostamalla vaikeustasoa. Moninpelikin löytyy, mutta ajan puutteen vuoksi en ehtinyt tutustua siihen sen enempää. Ghost Reconia tulee helposti verratuksi Operation Flashpointtiin, onhan niillä paljon yhteneväisyyksiä, mutta toisaalta eroavaisuuksiakin löytyy runsaasti. Ghost Recon onnistuu vangitsemaan pienen sotilasjoukon luotsaamisen tunteen hienosti ja tunnelmaa pelistä ei tosiaankaan puutu. Ghost Reconin miinuksiin voidaan lukea maaston näkymättömillä seinillä estetyt kulkureitit, jotka vauvakin pääsisi ylittämään. Koska tämä on pelin suurimpia todellisia ongelmia, on Ghost Reconille pakko antaa kiitettävä arvosana. Sen se todella ansaitsee.

                This is Football 2002

                Playstation 2:n ehdottomasti lupaavin jalkapallopeli tällä hetkellä on Konami Pro Evolution Soccer. Pelin ilmestymiseen on kuitenkin vielä pari kuukautta aikaa, joten toistaiseksi markkinat ovat avoinna myös muille yrittäjille. Sonyn oma This is Football 2002 jatkaa alkuperäisellä Playstationilla liikkeelle lähtenyttä ja varsin viihdyttävää pelisarjaa, mutta kompastuu hieman PS2-pelien perussyntiin. Vaikka This is Football 2002 onkin suhteellisen hyvä jalkapallopeli, sen kehittäjät ovat keskittyneet hyödyntämään lähinnä PS2:n graafisia ominaisuuksia ja pelilliset parannukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.Nykyään huomio tuntuu futispeleissä kiinnittyvän kahteen asiaan: grafiikkaan ja pelattavuuteen. Graafisesti This is Football 2002 vaikuttaa alusta lähtien laadukkaalta tekeleeltä. Etenkin stadion-näkymät ovat upeita ja pelaajien ulkonäköönkin on kiinnitetty huomiota. Kuuluisat pelaajat Beckhamia ja Zidanea myöten on helppo tunnistaa lähikuvista ja pelaajien animaatio on varsin elävän näköistä. Pidemmän päälle pelin ulkoasun uskottavuus alkaa kuitenkin hieman rapista. Muutaman ottelun jälkeen monet animaatiot alkavat toistaa itseään, joten esimerkiksi maalintekijöiden tuuletuksiin kyllästyy aika nopeasti. Maineikkaiden pelaajien tyylikkäät hahmot huomioon ottaen on myös hieman ärsyttävää, että vähemmän kuuluisat pelaajat näyttävät lähinnä House of the Deadista karanneilta.Sen sijaan pelin kehityksestä vastannut Team SoHo olisi saanut paneutua hieman enemmän pelin pelattavuuteen. This is Football 2002:sta löytyy nimittäin muutamia pidemmän päälle erittäin rasittavia ominaisuuksia. Kontrollit ovat periaatteessa kunnossa. Pelaajan sijainnista riippuen eri nappien takaa löytyy erilaisia syöttöjä, taklauksia, harhautuksia ja laukauksia. Muutaman ottelun mittaisen totuttelujakson jälkeen kontrollit istuvat DualShockille hyvin ja television ääressä istuva virtuaaliurheilija voi keskittyä itse pelaamiseen.Totuttelusta huolimatta pelin kontrollit eivät kuitenkaan missään vaiheessa ala tuntua erityisen luontevilta. Pelaajien reagointi nappien painalluksiin on jatkuvasti hieman kankeaa ja vaikka polygonikasat tottelevatkin ohjainta uskollisesti, kunnollinen tuntuma pelaajien liikkeisiin jää puuttumaan. Tämä ei varsinaisesti häiritse itse pelaamista, mutta syö kuitenkin omalta osaltaan pelitunnelmaa. Pahin kankeiden kontrollien aiheuttama ongelma taitaakin olla se, että sivurajan lähelle eksynyttä palloa on oikeastaan mahdoton ottaa haltuunsa. Ensimmäinen palloon koskeva pelaaja kun juoksee sen kanssa pääsääntöisesti yli sivurajasta ja luovuttaa pelivälineen näin ollen suoraan vastustajille.Eniten pelattavuutta häiritsee pelin epämääräisesti liikkuva kamera. Periaatteessa kuvakulma mukautuu pelitilanteeseen ja seuraa DualShockin päässä olevan virtuaalipalloilijan liikkeitä parhaansa mukaan. Käytännössä kamera kuitenkin lähtee epäsäännöllisin väliajoin seikkailemaan kuin Fabien Barthez konsanaan ja aiheuttaa pelaajalle lukuisia epämiellyttäviä tilanteita. Pelaaminen vaikeutuu nimittäin huomattavasti, kun kuvakulman vuoksi vain muutaman metrin päässä oleva vastapelaaja jää näkemättä tai kamera siirtyy niin kauas pelitilanteesta, että oman pelaajan tarkka kontrollointi muuttuu lähes mahdottomaksi. Liian kauas siirtyvä kamera aiheuttaa ongelmia etenkin kulmapotku-tilanteissa, joissa joutuu yleensä luottamaan enemmän onneensa kuin taitoihinsa. Nämä kameraongelmat eivät ole riittävän säännöllisiä, että ne onnistuisivat pilaamaan koko pelin. Pelifiilistä kameran arvaamattomat liikkeet syövät kuitenkin selvästi.Pelattavuusongelmistaan huolimatta This is Football 2002 on kuitenkin yllättävän viihdyttävä peli. Tähän vaikuttaa etenkin tietokoneen ohjaamien pelaajien tekoäly, jota voi pitää kohtuullisen onnistuneena. Mihinkään poikkeuksellisen tyylikkäisiin saavutuksiin se ei yllä, mutta pienimuotoisten taktisten kuvioiden rakenteleminen on kuitenkin täysin mahdollista. Usein se on myös pakollista, sillä pelissä ei onneksi voi rynnätä koko vastustajan puolustuksen lävitse harhautusnappia painellen, vaan maalipaikat on rakennettava luovalla syöttelypelillä. Samalla myös maalimäärät pysyvät kohtuullisella tasolla, mikä on nykyisten futispelien joukossa kunnioitettava saavutus.Hyvälle futispelille oleellista tunnelmaa This is Football 2002 onnistuu myös pitämään varsin yllä. Stadionit näyttävät hyvältä, pelaajien liikkeet ovat aidon oloisia ja sääefektit kohtuullisen onnistuneita. Oman lisänsä pelin hyvään fiilikseen tuo myös hyvin toteutettu äänimaailma. Yleisön rytmikäs mylvintä ja ottelun äänet on siirretty konsolille elävästi ja paketin kruunaa erinomainen selostus. Rauhallinen selostaja pysyy pelitapahtumien tasalla erittäin hyvin eikä juuri erehdy toistamaan samoja fraaseja tilanteesta toiseen. Ainoa häiritsevä piirre selostustyöskentelyssä on pelin ikävä tapa katkoa selostuslauseita toisinaan typerästi ilman mitään ilmeistä syytä.Erilaisia pelimuotoja Team SoHo on saanut koottua mukaan kohtuullisen paljon. Yksittäiset ottelut ovat luonnolliset mukana, mutta This is Footballin tärkein anti ovat kuitenkin erilaiset turnaus-, cup- ja liigaottelut. Pelattavakseen voi valita esimerkiksi yhden noin kymmenestä saatavilla olevasta liigasta tai jalkapallon mm-turnauksen. Yksi mielenkiintoisimmista pelimuodoista on ns. timewarp-moodi, jossa asettuvat vastakkain klassiset joukkueet jalkapallon eri aikakausilta. Valikoimasta löytyvät mm. 70-luvun Liverpool ja Arsenal, 80-luvun Milan ja 90-luvun lopun Barcelona.This is Football 2002:sta pelatessa alkaa väistämättä hieman harmittamaan. Pelin tekoäly on rakennettu hyvin, graafinen ulkoasu on pitkälti kohdallaan ja pelattavaakin riittää pitkäksi aikaa. Paketissa olisi siis ollut ainesta erittäin hyväksi jalkapallopeliksi, mutta kameraongelmat ja jäykät kontrollit syövät pelistä sen parhaan terän. Tällaisenaan se on hyvä futispeli, joka luultavasti tulee kuitenkin jäämään onnistuneempien kilpailijoidensa jalkoihin. Mikäli jalkapallopelille on juuri nyt tarvetta, This is Football 2002 on hyvä ostos, mutta kärsivällisempien kannattanee odotella joulukuun alkupuolelle saakka.

                  Stronghold

                  Vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä lukemattomia erilaisia rakentelupelejä ja pelityyppi on tuntunut kiinnostavan kansaa kerta toisensa jälkeen. Jumalan hommista kiinnostuneet pelaajat ovat päässeet luomaan niin virtuaalikaupunkeja, -vuoristoratoja, -avaruusasemia kuin -muurahaispesiäkin. Jostakin syystä niinkin ilmeinen aihe kuin keskiaikaiset linnat ovat kuitenkin jääneet suhteellisen vähälle huomiolle. Itse en ainakaan muista nähneeni yhtään linnoihin keskittynyttä peliä kymmenisen vuotta sitten kaupoissa pyörähtäneen Castlesin jälkeen. Niinpä Firefly Studiosin kehittämä Stronghold tuntuukin iskevän hyvään markkinarakoon. Hyvin tehdyille rakentelupeleille on aina tilausta ja tällä kertaa aihekaan ei ole puhki kaluttua mallia.Strongholdissa pelaajan perustavoite on hyvin selkeä. Hänen hallittavakseen annetaan tietty maa-alue, jolle pitäisi rakentaa toimiva linna. Koska linnojen tarkoitus on ensisijaisesti olla helposti puolustettavia, sotilaallisiin näkökulmiin on syytä kiinnittää huomiota. Muurien ja tornien lisäksi hyvä linna on omavarainen laitos, joka pystyy tuottamaan kaiken tarvitsemansa ruoan ja tarpeelliset aseet. Sotilaiden ylläpitoa varten muurien sisäpuolelle täytyykin mahduttaa suuri joukko rahvasta tekemään kaiken likaisen työn. Tämä työväki on puolestaan pidettävä tyytyväisenä kirkon, lahjonnan, päivittäisen leivän, huvitusten ja tarvittaessa väkivallankin keinoin. Tekemistä Strongholdiin ääreen istuvalla kotikuninkaalla siis riittää.Tavallisesti ensimmäiseksi on huolehdittava erilaisten tuotantoketjujen pystyttämisestä. Suurin osa rakennuksista tehdään puusta, jota onneksi kasvaa lähimetsissä runsaasti. Kunhan parille maalaistollolle on annettu kirveet käteen ja heidän on käsketty ryhtyä puunhakkaajiksi, on aluksi syytä pitää huolta ruoantuotannosta. Mahan täytettä nälkäisille sotilaille (ja maalaisille, mikäli näiden ruokkiminen sattuu pelaajaa kiinnostamaan) saa neljällä eri tavalla. Metsästäjät kantavat ruokavarastoon lihaa, omenatarhat tuottavat omenoita, maitotilalta saa juustoa ja viljasta syntyy parin mutkan kautta leipää. Leipään panostaminen on yleensä tehokkain tapa ruokkia nälkäiset alamaiset, mutta pelkkien peltojen lisäksi tähän vaaditaan sekä myllyn että leipureiden pystyttämistä. Näihin varsin paljon raaka-aineita syöviin rakennuksiin ei pelin alkuvaiheessa aina olekaan varaa.Kun ruokaa on alkanut linnan varastoihin kertyä riittävän nopeasti, voi kotikuningas kääntää armollisen katseensa muihin asioihin. Hieman tehtävästä riippuen tässä vaiheessa on syytä laittaa muutama alamainen töihin kivilouhoksille, jotta varastoista löytyy myöhemmin tarpeeksi raaka-aineita jykevämpiä rakennuksia varten. Samalla kannattaa alkaa miettiä myös linnan puolustusta ja palkata muutama käsityöläinen tekemään aseita ja haarniskoita. Miekkoja ja ritarien levyhaarniskoita varten tarvitaan tietysti rautaa, jota saa joko pystyttämällä oman kaivoksensa tai ostamalla paikalliselta kauppiaalta. Molempien hankkiminen linnan kupeeseen vaatii sekä resursseja että hieman aikaa.Linnan puolustuksen järjestelemiseen kuluukin puun ja kiven lisäksi myös rahaa, jota kirstuihin kertyy lähinnä verojen myötä. Korkeat verot laskevat kuitenkin linnanherran suosiota alamaisten silmissä nopeasti ja epäsuositun valtiaan voi olla mahdoton saada valtakuntaansa myöhemmin uutta työvoimaa. Liian innokas verokarhu voi lopulta ajaa vanhatkin työläiset etsimään mukavampia linnanherroja. Siispä ”uskollisille” alamaisille on tarjottava verojen vastapainoksi jotakin mukavaa, jotta nämä pysyvät tyytyväisinä ja paiskivat töitä nurkumatta.Strongholdin tekijöiden käsitys ihmisluonnosta on hieman kyyninen, mutta varsin osuva. Tie kansalaisten sydämeen käy nimittäin heidän vatsojensa kautta. Runsas ja monipuolinen ruoka pitää ihmiset onnellisina kovienkin verojen paineessa ja sapuskan lisäksi kansalaisten suosiota voi tavoitella myös oluen avulla. Ruumiillisten nautintojen rinnalla alamaisilleen voi tarjoilla hengellistä johdatusta kirkkojen ja näiden mukana tulevien pappien muodossa.Ennemmin tai myöhemmin hiiren päässä huhkiva linnanherra joutuu puolustamaan alueitaan vihamielisiä hyökkääjiä vastaan. Strongholdissa on saatavilla monipuolinen valikoima erilaisia sotilasyksiköitä, aina erilaisista jousimiehistä ja keihäsjoukoista ritareihin ja tikapuumiehiin saakka. Helpoimmissa taisteluissa linnan puolustaminen onnistuu pelkillä jousiampujilla, mutta vaikeammissa koitoksissa ja hyökkäykseen ryhdyttäessä onnistunut taistelusuunnitelma vaatii monien erilaisten yksiköiden yhteistyötä. Sotilaiden lisäksi taistelun kulkuun vaikuttavat myös erilaiset sotakoneet ja piikkikuopat sekä tietysti se kuuluisa kiehuva öljy.Strongholdin taistelusysteemi on hieman kankea, mutta kuitenkin suhteellisen toimiva. Joukot valitaan tuttuun tapaan hiirellä. Tämän jälkeen valituille yksiköille voi antaa yksinkertaisia komentoja, joiden mukaan ne liikkuvat ja hyökkäävät haluttuun suuntaan. Kovin monimutkaisiin taktisiin liikkeisiin systeemi ei anna mahdollisuuksia, mutta peruskomennot toimivat hyvin. Joukot on myös varustettu kohtuullisella tekoälyllä, jonka ansiosta esimerkiksi jousiampujat voi yleensä jättää huolehtimaan itse itsestään. Jokaiselle sotilaalle tai suuremmalle porukalle voi antaa myös ohjeita sen mukaan, pitääkö näiden pysyä paikoillaan vai hyökätä lähellä tai kaukana olevien vihollisten kimppuun. Tämän option ansiosta pelaaja voi keskittyä taisteluiden pieniin ajoitusta vaativiin hienouksiin, kuten kiehuvan öljyn kaatamisen tai tervahautojen sytyttämiseen jousiampujien avulla.Kokonaisuutena Strongholdin pelisysteemistä on onnistuttu tekemään mukavan tasapainoinen. Pelaajan on nähtävä vaivaa saadakseen valtakuntansa pysymään taloudellisesti tasapainossa, mutta toisaalta peli ei sorru liian monimutkaiseen tuotantojärjestelmään. Erilaisia vaihtoehtoja ja rakennettavaakin löytyy mukavasti, joten puuhailtavaa riittää pitkäksi aikaa. Erittäin itsenäisten joukkojen ansiosta kankeahko taistelusysteemikään ei pääse häiritsemään pelikokemusta, vaan jokaiselle joukko-osastolle voi antaa tarvittavat ohjeet jo hyvissä ajoin ennen taistelun alkamista.Erilaista pelattavaa Firefly Studios on vääntänyt Strongholdiin kiitettävän paljon. Pelissä on kolme erilaista pelityyppiä: sotilaalliset ja taloudelliset tehtävät sekä moninpeli. Sotilaallisten tehtävien puolelta löytyy kymmenkunta yksittäistä tehtävää, laaja 21 taistelun mittainen kampanja sekä joukko erilaisia historiallisia piiritystaisteluita, joissa pääsee kokeilemaan oikeiden linnojen puolustamista tai valtaamista. Kampanja heittää pelaajan erehdyttävästi Englantia (ja Walesia) muistuttavaan valtakuntaan. Tehtävänä olisi valloittaa maa takaisin neljältä sitä hallitsevalta sotaherralta, joilla on ihastuttavat lempinimet Rat, Snake, Wolf ja Pig. Miesten luonteet ovat heidän nimiensä mukaiset, joten kumppanusten välisiä keskusteluita kampanjan edetessä on varsin hilpeä seurailla.Linnojen talouteen keskittyneeltä puolelta löytyy selvästi lyhyempi ja irrallisempi kampanja, muutamia yksittäisiä tehtäviä sekä sokerina pohjalla aina yhtä viihdyttävä hiekkalaatikko-moodi, jossa ei tarvitse välittää muiden tehtävien asettamista rajoituksista tai vaatimuksista. Suurin osa tehtävistä on hieman lyhyitä ja varsinkin kampanjoiden ensimmäiset rutistukset ovat lähes naurettavan helppoja, mutta kokonaisuutena tehtäväsuunnittelu on onnistunutta ja eri kenttien päämäärät mukavan vaihtelevia.Moninpeli eri pelaajien välillä onnistuu niin lähiverkossa kuin internetin kauttakin. Peliseuraa voi hakea esimerkiksi GameSpyn avulla. Lisäksi Stronghold sisältää karttaeditorin, jolla voi suunnitella omia moninpeli-karttoja ja rakentaa massiivisia linnoja muiden pelaajien va
                  lloitettavaksi. Varsinkin jälkimmäinen mahdollisuus vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja uskoisinkin, että lähitulevaisuudessa netistä alkaa löytyä runsaasti lisää pelattavaa pelin faneille.Strongholdin pelimoottori on varsin vakuuttava esitys. Vaikka taistelusysteemi onkin hieman kankea, muuten käyttöliittymä on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen. Näppäimistöön ei pelin aikana tarvitse kajota, vaan kaikki toiminnot onnistuvat parilla hiiren naksautuksella. Pelimoottori vakuuttaa myös sulavuudellaan. Varsinkin hiekkalaatikko-moodissa ja suurien taisteluiden aikana ruudulla voi käydä melkoinen vilske, mutta mitään huomattavaa hidastumissa pelissä ei silti esiinny.Fireflyn graafikot ovat hoitaneet työnsä ihailtavan hyvin, sillä Strongholdin grafiikka on erittäin kaunista katsottavaa. Pohjimmiltaan peli näyttää varsin perinteiseltä rakentelupeliltä isometrisine grafiikkoineen, mutta yksityiskohtien runsaus ja persoonallinen animaatiojälki nostavat sen keskiverto-kilpailijansa yläpuolelle. Lapset leikkivät hippaa, peruslaikat jousimiehet heittäytyvät loikoilemaan aina tilaisuuden koittaessa ja kokit paistavat leipiä yhden kerrallaan kunnes niitä on pinossa riittävästi varastoon vietäväksi. Jopa metsästäjän ajokoiran työskentelyyn, omenapuiden kukkimiseen ja vauhdikkaiden kyläläisten jalkoihin jääviin kanoihin on kiinnitetty huomiota. Etenkin ensimmäisten pelikertojen aikana virtuaali-alamaisten puuhia on helppo jäädä seurailemaan pitkäksi aikaa.Kuten arvostelun pituudestakin voi päätellä, Strongholdista on helppo innostua. Se on rakennettu erinomaisesti toimivan pelimoottorin päälle, mukana on runsaasti erityyppistä pelattavaa ja yksityiskohtia täynnä oleva grafiikka pitää huolen siitä, että pelin ääressä viihtyy hiljaisinakin hetkinä. Rakentelupeleistä pitävien kannattaa ehdottomasti poimia paketti kaupasta mukaan. Tarjolla on nimittäin yksi syksyn mielenkiintoisimmista peliuutuuksista.

                    Spy Hunter

                    Spy Hunter lienee yksi 80-luvun legendaarisimpia pelejä. Ylhäältä päin kuvattu agenttikaahailu veti alan harrastajia pelikoneiden ääreen niin kotona kuin pelihalleissakin. Vaikka suurin osa nykyisestä pelaajakaartista taitaakin olla 90-luvun kasvatteja, vanhoista klassikoista kiinnostuneita tuntuu aina riittävän. Ainakin nostalgiaan taipuvaiselle peliarvostelijalle on jäänyt Spy Hunterista niin paljon lämpimiä muistoja, että tieto pelin modernisoidusta versiosta kuulosti ennakkoon erittäin mielenkiintoiselta tulokkaalta.Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kiinnostuksesta huolimatta ajatus pelin henkiinherättämisestä tuntui hiukan arveluttavalta. Klassikkopelien uusintaversiot kun ovat usein olleet yhtä vesitettyjä kuin elokuvien uudelleenfilmatisoinnitkin. Ilo olikin ylimmillään, kun ennakkoepäilykset osoittautuivat turhiksi. Spy Hunterin PS2-paketista löytyy nimittäin erittäin laadukas kaahailupeli, joka siirtää vanhan Spy Hunter -tunnelman onnistuneesti 3d-ympäristöön.Spy Hunter heittää pelaajan International Espionage Section -järjestön huippumodernin ja krominkiiltoisen Interceptor-auton ohjaimiin. Tehtävänä on estää maailman sähkönjakeluverkon tuhoamista aikovan Nostra-järjestön suunnitelmat ennen kuin länsimainen sivistys päätyy takaisin kivikaudelle. Käytännössä tämä tarkoittaa 14 pitkän tehtävän läpäisemistä ennalta määrättyjen tavoitteiden mukaisesti.Ensituntuma Spy Hunteriin on loistava. Kunhan selkäydin on saanut totutella eri nappien käyttötarkoituksiin pari minuuttia, pelattavuuteen ei tarvitse kiinnittää enää oikeastaan minkäänlaista huomiota. Auto tottelee käskyjä erittäin hyvin ja ajotuntuma tuntuu heti luontevalta. Mukana on riittävästi realismia, jotta ajoneuvo käyttäytyy johdonmukaisesti, mutta pääpaino on kevyellä arcade-kaahailulla. Mistään maallisesta IES:n superauton ohjaimissa ei tarvitse huolehtia, vaan pelaaja voi keskittyä tieuran seuraamiseen, vihollisten tuhoamiseen ja tehtäviensä suorittamiseen.Sama laatupelin särmä näkyy myös tehtäväsuunnittelussa. Jokainen pelin neljästätoista tehtävästä on pitkä ja tarjoaa runsaasti vaihtelevia tilanteita ja maisemia. Samantapaisia ideoita ei juurikaan sorruta toistamaan, vaan jokaisessa kentässä tulee vastaan jotakin täysin uutta. Monet tilanteet ja tapahtumaympäristöt muistuttavat elokuvista ja etenkin Bond-filmeistä tuttuja takaa-ajokohtauksia eli peliin on tietoisesti rakennettu varsin elokuvamaista tunnelmaa. Yllättäen eteen ajavat kuorma-autot, konepellin ylitse lentelevät kahvilapöydät ja vauhdikkaat hypyt onnistuvatkin tehtävässään erittäin hyvin ja pitävät sinänsä irralliset tehtävät uskomattoman hyvin kasassa.Vaihtelua tuovat myös autoihin asennettavat lisälaitteet, joita saa lisää jokaisen läpäistyn tehtävän jälkeen. Mukana ovat klassiset Spy Hunter -varusteet eli konekivääri, ohjukset ja auton taakse jäävät öljyläikät. Uuden vuosituhannen kunniaksi varustelistaa on myös täydennetty uusilla aseilla ja hilavitkuttimilla, kuten emp-tykillä, savuverholla, liekinheittimellä ja infrapuna-sensoreilla.Jokainen tehtävä on jaettu neljään tai useampaan alatavoitteeseen. Näistä tärkein on aina pakko täyttää, mikäli tehtävän mielii päästä läpi. Muut toimivat eräänlaisina lisäporkkanoina, joilla peliin on saatu selvästi enemmän pitkäjännitteisyyttä. Useimpia kenttiä joutuu nimittäin hiomaan ja yrittämään moneen otteeseen ennen kuin kaikki sen tavoitteet tulee täytettyä. Alatavoitteet toimivat pelissä myös eräänlaisena etenemisen mittarina, sillä uudet tehtävät aukeavat pelattavaksi vasta sitten, kun tietty määrä aiempien tehtävien tavoitteista on täytetty. Lisäksi tehtävien suorittamisesta täydellisesti saa erilaisia lisäbonuksia, kuten mahdollisuuden käyttää kyseistä kenttää kaksinpeli-moodissa.Myös tehtävien vaikeustaso on saatu erittäin hyvin kohdalleen. Niiden perustavoitteet on helppo täyttää, mutta monet lisätavoitteista vaativat huolellisuutta, tarkkuutta ja toisinaan hieman onneakin. Varsinkin loppupään kentissä on sen verran paljon pelattavaa, että niiden parissa nousee hiki pintaan jo kovemmallakin pelimiehellä. Mikään kentistä ei ole niin vaikea, että sen pelaaminen aiheuttaisi turhautumista, mutta rima on sen verran korkealla, että pelin parissa vierähtää taatusti monta iltaa.Pelin elinikää on pyritty lisäämään myös kaksinpeli-moodilla ja erilaisilla bonuksilla. Kaksinpeli tarkoittaa lähinnä kilpa-ajoa pelin eri kentissä, joten sen kiinnostavuus on hieman kyseenalainen. Joksikin aikaa tiettyä sairasta hupia irtoaa kuitenkin ainakin kilpailusta, jonka voittaja ratkaistaan tappamalla auton avulla mahdollisimman monta kanaa. Lisäksi kenttien läpäiseminen tietyssä ajassa avaa kenttäkohtaisia bonuksia, joista en ainakaan itse jaksanut juuri innostua. Tiukat aikarajat tarjoavat hyvän lisätavoitteen, mutta palkinnot ovat varsin tylsänpuoleisia. Tarjolla on nimittäin lähinnä peliin etäisesti liittyviä musiikkivideoita.Usein erinomaiset ja hyvät pelit eroavat toisistaan yksityiskohtiin paneutumisen vuoksi. Spy Hunterin tekijätiimi on jaksanut panostaa peliinsä sen verran paljon, että siitä löytyy runsaasti pieniä pelillisesti epäoleellisia elementtejä, jotka kuitenkin parantavat tunnelmaa selvästi. Esimerkiksi IES:n harjoitusradalla ajettavissa tehtävissä vastaantulevat siviiliajoneuvot ovat vain kiskoilla liikkuvia pahvilevyjä eivätkä aitoja autoja tai veneitä. Menevä Blues Brothers -henkinen musiikki on myös omiaan vahvistamaan pelin rentoa, mutta vauhdikasta fiilistä.Graafisesti Spy Hunter on erittäin tyylikäs paketti. Etenkin pelin ”päähenkilönä” toimiva auto on mallinnettu heijastuksiaan myöten kauniisti ja ympäristöidenkin suunnitteluun on jaksettu panostaa. Eri puolille maailmaa sijoittuvat kentät eivät edes yritä olla maisemiltaan täysin autenttisia. Sen sijaan ne vastaavat erinomaisesti sitä mielikuvaa, jonka elokuvat ovat eri paikoista antaneet. Graafista ulkoasua täydennetään myös näppärästi erilaisilla pienillä yksityiskohdilla, kuten auton aiheuttaman ilmavirran kieputtamilla lehdillä. Oikeastaan ainoa valituksen aihe Spy Hunterin grafiikassa on sen piirtoetäisyys, joka olisi näin vauhdikkaassa pelissä saanut olla hieman pidempi. Useimmissa kentissä tämä ei pääse häiritsemään, mutta muutamassa kohdassa ympäristö ilmestyy näkyviin varsin töksähdellen.Midwayn uusi Spy Hunter -versio on erinomainen paketti. Modernisoitu versio pysyy uskollisena alkuperäiselle pelille ja sen tunnelmalle, mutta tuo vanhaan konseptiin samalla myös riittävästi uudistuksia. Loistava kenttäsuunnittelu takaa, että peli pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena ja tarjoaa haastetta kohtuullisen pitkäksi ajaksi. Kenttien loppuessa mielenkiinto peliin luultavasti laskee nopeasti, mutta sopivan korkealle asetettu vaikeustaso takaa, että sen parissa vierähtää monta iltaa. Alkuperäiseen Spy Hunteriin tutustumattomienkaan ei kannata Playstation 2 -versiota pelätä. Spy Hunter on nimittäin räiskintävetoista arcade-kaahailua parhaimmillaan.