Menneisyyden taikaa – arvostelussa Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning

Lähes unohdettu fantasiaroolipeli kahdeksan vuoden takaa tekee paluun uudelleen stailattuna kuin todistajansuojelusta vanhoille kotiseuduilleen palannut gangsteri. Mutta onko kehittyneessä naapurustossa enää paikkaa vanhalle legendalle?

30.10.2020

Alun perin vuonna 2012 ilmestynyt toimintaroolipeli Kingdoms of Amalur: Reckoning on täällä taas. Jo kertaalleen ikuiseen kadotukseen tuomittu teos on saanut uuden elämän kasvojenkohotuksen kera pari vuotta sitten fantasiasaagan oikeudet ostaneen pelijulkaisija THQ Nordicin toimesta. Alkuperäiseen peliin ei ole ulkoasun lievän kohentamisen lisäksi kajottu juurikaan, joten teokseen tarttuu väkisinkin lievä epäilyksen varjo niskassansa: voiko kahdeksan vuotta vanhalla bulkkifantasialla vielä ansaita paikkansa nykypelaajien sydämissä?

Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning on fantasiamaailmaan sijoittuva yksinpelattava toimintaroolipeli, jonka taustalla on kirjailija R.A. Salvatoren ja sarjakuvataiteilija Todd McFarlanen kaltaisia alan huippunimiä. Amalurin satumaisen värikäs maailma tuo mieleen ainakin Fablen ja World of Warcraftin. Teos suunniteltiinkin alun perin massiivimoninpeliksi. Tämä näkyy hyvin selvästi myös pelin lopullisessa muodossa ja kokemus muistuttaakin sekä hahmonkehityksen että loputtomien sivutehtävien myötä huomattavasti yksinpelattavaa mörppiä. Ulkoasun päivitystä lukuun ottamatta teos julkaistiin täysin alkuperäisessä muodossaan, joten alkuperäisen kahlanneiden voi olla vaikea perustella pelin uudelleenhankintaa.

Juoni kietoutuu aika perinteisen sankaritarinan ympärille, jossa kuolleista herätetty sankarihahmo The Fateless One on ainoa, joka pystyy pelastamaan maailman vääjäämättömältä tuholta. Maailmaa hallitsevat kuolemattomat Fae-ilkiöt käyvät sotaansa muita rotuja vastaan ja kiinnostuvat erityisesti sankarimme taustasta. Pelin maailman keskeinen elementti on se, että jokaisen kohtalo on ennalta määrätty ja luettavissa avoimen kirjan lailla, joten kertaalleen jo kuollut kohtaloton sankari kiinnostaa kaikkia. Tuskin juonesta kannattaa sen enempää sanoakaan kuin että kyseessä on kauttaaltaan hyvin kirjoitettu tarina sekä elävä maailma täynnä sankarillemme legendaa heittäviä hahmoja. Laadukkaasti ääninäyteltyjä hahmoja on runsaasti joka kylässä sekä kaupungissa, ja jutun juurta riittää kyllästymiseen asti. Huomaa, että kyseessä on suurin tuotantoarvoin kehitetty alkuperäisteos.

Pelin hauskuus piilee rikkaan maailman lisäksi erityisesti sen taistelusysteemissä, joka on arkademaisuudessaan todella hupaisaa fantasiamättöä. Taistelu myös kehittyy hahmon noustessa tasoilla pelkästä hyökkäys- ja väistönapin vuorottelusta kehittyneempien iskukombinaatioiden läpiviemiseen. Kun vastustajia kurmottaa riittävästi, aukeaa hahmon käyttöön tuhoisa erikoishyökkäys, jolla tämä tekee hetken ajan normaalia kovempaa lämää vastustajiin. Muuten taistelujen lähestyminen riippuu siitä, onko hahmosi suuntautumiseltaan soturi, taikuri vai varas. Hauskana lisänä pelin hahmonkehitys antaa pelaajalle mahdollisuuden muokata hahmoa mieleisekseen myös kesken läpi peluun, mikäli pelkkä miekkamättö alkaa puuduttaa. Hahmon kehitys on hyvin vapaata: sankaria buustataan paitsi uusilla kykypisteillä, myös niillä avattavilla kohtalokorteilla, jotka vastaavat käytännössä hahmoluokkia ja antavat soturille uusia passiivisia kykyjä.

Amalur on vanhentuneen ulkokuorensa alla täysiverinen roolipeli, jossa tekemistä riittää todella paljon. Pelin kampanja on noin nelisenkymmentä tuntia pitkä järkäle ja koostuu juonitehtävien lisäksi myös lähes loputtomasta kasasta sivutehtäviä, joilla tekijät ovat pyrkineet luomaan kuvan elävästä ympäröivästä maailmasta. Näistä parhaiten toimivat eri kiltojen antamat toimet, joita tekemällä hahmo myös nousee kyseisen organisaation sisällä koko ajan korkeampaan asemaan. Valitettavasti varsin monet lisätehtävistä noudattavat perinteistä kaavaa, jossa tapetaan tietty määrä vihollisia ja toimitetaan joku tehtävän antajalle tärkeä esine paikasta toiseen tai palautetaan se hänelle itselleen. Tässäkin kohtaa voidaan vetää selkeitä yhtäläisyysmerkkejä massiivimoninpeleihin ja niiden lähes rutiinin omaisiin päivittäistehtäviin, sillä sen verran pakkopullamainen maku monista sivutehtävistä jääkin. Myönnettäköön toki, että joissakin kohdassa myös sivutehtävät pääsivät hieman yllättämään, mutta pääosin niissä edetään varsin perinteisiä latuja.

Uutena ominaisuutena alkuperäiseen verrattuna eri alueiden vihollisia ei enää lukita sille tasolle, jolla ne olivat pelaajan saapuessa ensimmäistä kertaa kyseiselle alueelle. Vihollisten taso nousee päähahmon kehityksen myötä myös aiemmin kolutuilla alueilla. Seikkailu pysyy koko ajan kutakuinkin sopivan haastavana tai hieman liian vaikeana, jos erehtyy työntämään nenänsä liian kovan örkin luolaan ennen aikojaan. Näyttäisi myös siltä, että saalisjärjestelmää on järkevöitetty siten, että esimerkiksi taikurihahmon löytämät varusteet ovat käytännössä aina sankarille sopivia. Valitettavasti näiden tavaroiden käsittely tapahtuu hirvittävän huonoissa ja kankeissa hahmovalikoissa, mikä osaltaan syö hohtoa koko loottirallilta.

Nyt julkaistu paketti sisältää kaiken alkuperäisen pelin ladattavan lisäsisällön, joten tekemistä on todella paljon. Hahmonsa voi myös esimerkiksi pukea alun perin erikseen hankittavana olleeseen Mass Effect -sankari Shepardin haarniskaan, mikä muistuttaa osaltaan teoksen EA-historiasta. THQ Nordic on luvannut peliin myös uutta maksullista sisältöä ensi vuoden puolella, mikä on toisaalta kiinnostavaa mutta herättää myös kysymyksiä. Tämä teos olisi ehdottomasti kaivannut sitä uutta sisältöä jo heti julkaisun yhteydessä.

Kuten jo aiemmin mainittua, teoksen kahdeksan vuoden ikä näkyy pahiten grafiikan lisäksi myös hahmojen liikeanimaatioissa, joita ei ole resoluution päivityksen ohella käytännössä paranneltu ollenkaan alkuperäisestä. Pelin ympäristöt ovat klassista fantasiakuvastoa maalattuna käyttäen runsasta väripalettia, mutta käytännössä peli näyttää edelleen PlayStation 3 -julkaisulta. Vaikutelman täydentävät kuin liukuhihnalta vastaan tulevat latausruudut. Latausrumba konkretisoituu erityisen vahvasti ensimmäisessä kaupungissa, joissa jokainen ovesta kulkeminen tai alueelta toiselle siirtyminen tarkoittaa pitkähköä odottelua latausruudussa. Odotteluhetkiä on sen verran paljon, että huomattava osa peliajasta menee niitä tuijottaen ja vieläpä jokaisen kuolemankin jälkeen uudelleen kerraten.

Kingdoms of Amalur: Re-Reconing on klassisen roolipelin uusintaversiona lopulta lievä pettymys, sillä niin auttamattoman vanhentuneelta tämä tuntuu vuonna 2020 nykypelien rinnalla. Remasterointi on toteutettu lähes minimisuorituksena, joten pelin kertaalleen läpi tahkonneilla ei ole kovin vahvaa perustetta teoksen pariin palaamiselle. Toisaalta rohkeasti pintaa syvemmälle kurkistavalle pelurille tässä on varsin hauskaa pelattavaa kymmeniksi tunneiksi. Teos toimiikin varsin oivana mittatikkuna sille, miten suurin harppauksin roolipelit ovat vuosikymmenen aikana kehittyneet.

Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta)

Koistinen joutui kääntymään baaritiskiltä henkilöpapereiden unohtuessa kotiin.

Lisää luettavaa