Matka jäi määränpäätä tärkeämmäksi – arvostelussa The Last Guardian

Team Icon menestyskaksikko Ico ja Shadows of the Colossus valloittivat pelaajakansan sydämet PlayStation 2:lla. Hittien jälkeen katseet kääntyivät jo vuonna 2009 paljastetun The Last Guardianin suuntaan, jonka kehitystyö kuitenkin sakkasi pahemman kerran. Lopulta teos lunasti paikkansa Half-Life 3:n ja muiden ikuisuusprojektien joukossa, joiden valmistumiseen ei kukaan jaksanut enää uskoa. Vaan niinpä ivailijat saivat näpeilleen vuoden 2015 E3-messuilla, kun teos herätettiin syväjäästänsä. Julkaisua toki lykättiin asianmukaisesti sen jälkeenkin, mutta niinpä vain pojan ja Trico-eläimen matkalle päästiin loppuvuodesta 2016. Turhan rehellinen ja suorasukainen pelaaja saattaisi kuitenkin todeta, että ei olisi tarvinnut päästä.

Tekijätiimin henki paistaa The Last Guardianista kauas. Salamyhkäinen ja pelattavuudeltaan vanhanaikaisiin nikseihin luottava teos ei turhia selittele, vaan passittaa pelaajan ohjastaman pojan suoraan pelimaailman syövereihin. Yksin ei onneksi tarvitse seikkailla, sillä pelaajan mukana on eräänlainen kissan, koiran ja linnun yhdistelmä Trico. Vakavasti loukkaantuneen otuksen auttaminen alussa on helppo tapa saada kiintymään kumppaniin. Yhteistyö pojun ja Tricon välissä on etenemisen kannalta kaikki kaikessa, sillä kumpikaan ei pysty etenemään linnakkeessa ilman toisen apua.

The Last Guardianin juju on yksinkertaisissa pulmissa, joita ratkomalla saa avattua ovia ja kulkureittejä. Niksit itsessään ovat kuitenkin todella yksinkertaisia, joten haaste on luotava toisenlaisin keinoin. Tekijöiden ratkaisu on isokokoinen ja vahva Trico, joka voi halutessaan loikkia, kiipeillä ja jopa lentää ympäri maailmaa. Pulmien ja vihollisten aiheuttama haaste on kuitenkin lähinnä hidaste, sillä The Last Guardianin todellinen vaikeusaste piilee Tricossa. Huudoilla ja komennoilla ohjailtava otus paljastuu hetkessä raivostuttavaksi idiootiksi, jonka soisi päätyvän makkarapaketiksi.

Tasoloikintaa ja pulmia yhdistävissä peleissä on tyypillistä tuskastua liian hankaliin haasteisiin tai äkkikuolemiin. The Last Guardianissa kumpikin ongelma väistetään tyylikkäästi, mutta valitettavasti turhautuminen johtuu tekoälytoverista. Eläimien totteleminen on toki oikeassakin elämässä työn ja tuskan takana, mutta kokonaisen pelin rakentaminen sen päälle on tuhoon tuomittu yritys. Trico tottelee komentoja ja ohjeita vain toisinaan, mikä on omiaan tuhoamaan viimeisenkin immersion sekä nautinnon pelistä. Fiilistelevän tunnelmalliseen maailmaan olisi huomattavasti mukavampi uppoutua, jos kirosanavarastoa ei tyhjennettäisi jatkuvasti eläimen käytökseen. Parhaimmillaan eteneminen seuraavalle tasanteelle on minuuttien komentelun takana. Otuksen tyhmyys saa tekijöiden halun luoda kiintymystä Tricoon epäonnistumaan täysin, mikä saa koko korttitalon romahtamaan.

Teos ei onnistu muillakaan osa-alueilla vakuuttamaan. Toisinaan linnakkeen käytävillä vartioivat sotilaat eivät tunnu kummoisiltakaan uhilta, vaikka sankari ei itse pystykään taistelemaan. Soltun lämpimästä syleilystä pääsee irti nappeja rämpyttämällä. Suurimman riesan aiheuttaa vihollisten halu viskoa keihäitä Tricoon kiinni, mutta uhka ei aiheuta pelkotiloja jo aiemmin mainitun kiintymättömyyden sekä toisaalta Tricon kuolemattomuuden takia. Ilman taistelu- ja väistelykohtauksiakin olisi pärjännyt oikein hyvin, sillä nykyisellään ne tuntuvat lähinnä pelin pitkittämiseltä. The Last Guardiania ei ole onneksi pituudella pilattukaan, sillä teoksen kipittää läpi kymmenessä tunnissa. Uusintapeluuarvoa irtoaa periaatteessa kätketyillä tynnyreillä avattavien vaateparsien keräämisestä, mutta heikkolaatuisen seikkailun pariin ei vain tee mieli palata.

Oman ongelmansa teokselle aiheuttaa sen tekninen puoli, jonka surkeus on hämmentävää. Aikanaan PlayStation 3:lle tähdätty teoksen kääntyminen uudemmalle sukupolvelle hakee ala-arvoisuudessaan vertaistaan. Ulkoasua voi kuvailla tyylitellyksi, mutta se ei poista vanhentuneelta näyttävää yleisfiilistä. The Last Guardian on Tricon turkkia lukuun ottamatta yksinkertaisesti ruma – eikä se ole edes ainoa ongelma. Ruudunpäivitys tökkii jatkuvasti, peli kaatuilee säännöllisesti ja kamera on kaiken kruunaavasti huonoin miesmuistiin. Tricon selässä kiipeily sekä hyppiminen tapahtuu täysin summamutikassa, sillä kamera jumittuu jatkuvasti seinään ja Tricoon kiinni. Arvostelu tehtiin perinteisellä PlayStation 4:llä, joten Pro-konsolin omistajien tilanne on toivottavasti vähän parempi.

Kaiken surkeuden keskellä on kuitenkin yksi kirkas valopilkku: pelin äänimaisema. Vaan kun senkin suhteen on lopulta sössitty. Parhaimmillaan Tricon valtavien tassujen kopina ja linnakkeen hyytävä hiljaisuus saavat selkäpiin tärisemään. Harmi vain, että eteneminen vaatii sankaripojun jatkuvaa kiljumista. Muksun saa toki pidettyä hiljaisena, mutta silloin Trico ei liiku eteenpäin. Käytännössä siis koko seikkailu on muutamia tuumaustaukoja lukuun ottamatta täytetty pääjehun huudoilla, jotka käyvät ärsyttäviksi jo ensimmäisen vartin aikana. Ilmeisesti äänettömät käsieleet eivät ole fantasiaotuksille tuttuja.

The Last Guardian on lopulta juuri sitä, mitä pitkän kehitysruletin jälkeen sopi pelätäkin. Vanhentunut ja tyystin hukassa oleva teos, jonka paperilla hyvältä näyttävä idea ei taitu peliksi lainkaan. Kiintyminen eläimeen, salaperäisen maailman salaisuuksien selvittäminen ja oivaltavien pulmien ratkaiseminen ovat kunnioitettavia tavoitteita. Huonosti toimiva tasoloikka, hölmö Trico, kökkö ulkoasu, umpisurkea kamera ja tunnelman pilaava pikkupoika vain luovat kaamean lopputuloksen, jonka parissa ei viihdy. Pitkästä kehityslimbosta kertyneet sympatiapisteet eivät muuta sitä tosiasiaa, että The Last Guardianin parhaat päivät olivat sen odottamisessa. Pelattavaksi sitä ei ole tarkoitettu.

Saatavilla: Playstation 4
Ikäraja: 12