Jumalia ja hirviöitä – arvostelussa Immortals Fenyx Rising

Gods and Monsters nimellä vuonna 2019 julkistettu teos saapuu vihdoin kuolevaisten karvaisiin kätösiin. Onko Feeniksin nousu odotetun juhlava vaiko vain tuhkissa sätkivä raato?

Massiivisen Assassin’s Creed Odysseyn jälkimainingeissa Ubisoftin Quebecin studio totesi paukkuja riittävän vielä toiseenkin kreikkalaisteemaiseen seikkailuun. Studio päätti pienen pähkäilyn jälkeen vetää nupit kaakkoon ja sijoittaa tämänkertaisen seikkailunsa suoraan antiikin myyttien maailman. Meno onkin kuin Ray Harryhausenin teoksissa parhaimmillaan.

Kreikkalaiset jumalat ja näiden tempaukset ovat aina olleet länsimaisen tarinankerronnan kulmakiviä. Jatkuvasti petoksia ja kiusauksia kuolevaisten suuntaan sinkoavat suuruudet ovat innoittaneet vuosien saatossa lähes kaikkia esittävän taiteenmuotoja. Nyt julkaistu Immortals Fenyx Rising onkin harvoja pelimuotoisia tulkintoja olymposlaisten toilailuista, joka ihan tosissaan ymmärtää lähdemateriaalistaan jotain olennaista. Pikkumaisia, keikarimaisia, kieroja, kostonhimoisia ja kertakaikkisen kiimaisia jumalhahmoja näkee harvoin näin pieteetillä toteutettuna.

Gaian lapsi Tyfon on paennut vankeudestaan, napannut pääosan Olympoksen jumalista vangeiksi ja yleisesti ankeuttanut maailmaa olemassaolollaan. Epätoivoinen Zeus pyytää serkkuaan Prometheusta avukseen pahalaisen kukistamisessa. Vanha titaani lyö kuitenkin jumalkuninkaan kanssa vetoa siitä, voisiko kenties mitätön ihminen pelastaa maailman pahalta. Asetelmasta saadaankin teokseen mukaan peleissä harvoin käytetty epäluotettavan kertojan mahdollistama narratiivi, joka toimii hykerryttävän hienosti. Zeuksen ja Prometheuksen näkemykset tapahtumista kun saattavat ajoittain erota toisistaan. Zeuksen jatkuvalla syötöllä laukomat kaksimielisyydet tapahtumien selostuksen ohessa tuovat myös mukanaan tarinaan erinomaisesti sopivaa ilkikurisuutta ja särmää.

Immortals on pelimekaanisesti kuin Nintendon kertakaikkisen erinomaisen Zelda: Breath of the Wildin ja Assassin’s Creed Odysseyn ristisiitos. Taistelujärjestelmä, apurilintu ja hahmon yleinen tuntuma on lainattu suoraan salamurhaajasaagan uusimmista osista. Seikkailu, karttajärjestelmät, tutkiminen ja kiipeilymekaniikat puolestaan muistuttavat erehdyttävästi Linkin viimeisintä pääsarjan seikkailua. Kirsikat kakun päältä poimimalla onkin saatu leivottua huomattavan maistuva lopputulos.

Nintendon teoksista on lainailtu muutakin kuin pelimekaniikan osa-alueita. Yleisesti ottaen tunnelmaltaan Immortals tuntuu enemmän Zeldalta kuin Assassin’s Creed -sarjan peliltä. Valtavaa karttaa voi tutkia vapaasti ja sieltä löytyviä aktiviteetteja sekä haasteita voi lähteä taplaamaan ihan omaan tahtiinsa. Lähes kaikesta tekemisestä saa palkkioksi valuuttaa, varusteita tai jotakin muuta, joka auttaa Fenyxiä vahvistumaan sankarina. Erityisesti maailmasta löytyvät haasteluolastot ovat fysiikkapohjaisine pulmineen kuin suoraan Zeldoista lainattuja. Huonosti toteutettuina lainat voisivat ärsyttää suurestikin, mutta tälläkin osa-alueella Immortals onnistuu paremmin kuin hyvin.

Visuaalisen ja teknisen annin osalta kyseessä on kertakaikkisen lumoava paketti. Uuden sukupolven konsolilla seikkaillessa näkymiä pysähtyy ihailemaan lähes jatkuvasti. Maailman tarkastelu korkeilta jyrkänteiltä on yksinkertaisen häkellyttävä kokemus. Myös hahmomallit, animaatio ja visuaalinen ilme yleisesti saavat lopputuloksen muistuttamaan animoitua elokuvaa. Ubisoftille epätyypillisesti myöskään mainitsemisen arvoisia bugeja ei arvostelun aikana osunut kohdalle yhtäkään. Immortalsin julkaisua lykättiinkin kaikessa hiljaisuudessa koronan aiheuttamien komplikaatioiden takia, joten lisäaika lienee käytetty tehokkaasti kokonaisuuden hiomiseen.

Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto. Fenyxin seikkailu on malliesimerkki siitä, miten valmiista paloista voi hyvän sepän käsittelyssä saada aikaiseksi lopputuloksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Vaikka Ubisoftin erinomaiset suurteokset Assassin’s Creed: Valhalla ja Watch Dogs: Legion tuntuvatkin varastaneen parrasvalot hetkeksi, ei Immortalsia tule ohittaa vain olankohautuksella. Kyseessä saattaa hyvinkin olla tämän vuoden suurin yllättäjä ja ainakin allekirjoittaneelle loppuvuoden julkaisujen tämänhetkinen kärkiteos.

– Ville Thurman

Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5 (sivuäänitestattu), Stadia, Switch, Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S (testattu X)
Ikäraja: PEGI 12 (kielenkäyttö, seksi, väkivalta)

THIS IS MARBLE MADNESS!

SIVUÄÄNI

Tilt testasi peliä myös PlayStation 5:llä. Immortals Fenyx Rising on sama ihanainen seikkailu alustasta riippumatta, mutta uuden sukupolven konsoleilla se on vielä astetta nätimpi.

Pelin sarjakuvamainen grafiikka imee mukaansa 4K:na (60 kuvan sekuntivauhdilla), sillä resoluution tarkkuus hyppää verkkokalvoille monin kohdin. Esimerkiksi vaatteiden tekstuurit ja hahmojen ihot ovat täynnä komeita yksityiskohtia. Loputtomalta tuntuva piirtoetäisyys on viipeetöntä, eikä lataustaukojenkaan parissa tarvitse tuskailla. Lisäksi HDR herättää värit loistoonsa sopivin väliajoin. Tämän kokemuksen jälkeen Full HD SDR näyttää lievästi sanottuna laimealle.

Ainoa pieni miinus siitä, ettei DualSensen haptista värinäpalautetta käytetä kuin todella varovaisesti. Useissa hetkissä sen puutteen rekisteröi ihmetellen ”miksei tässä kohtaa käsissä jytkännyt?” Pieni vika, mutta silti.

– Tom Kajaslampi

Lisää luettavaa