Super Mario on vakiinnuttanut paikkansa ihmisten sydämissä jo vuosikymmeniä sitten. Italialainen putkimies on sukupolvi toisensa jälkeen yllättänyt ja sykähdyttänyt pelaajakansaa. Kun edelliset seikkailut ovat laadultaan Super Mario 64:n, Super Mario Sunshinen, Super Mario Galaxyn ja Wii U:lla nähdyn Super Mario 3D Worldin luokkaa, voidaan lähtöasetelmaa perustellusti kyseenalaistaa: vieläkö Nintendo voi keksiä uusia jymy-yllätyksiä? Super Mario Odyssey vastaa kysymykseen kerta ja kenttä toisensa jälkeen: kyllä voi.
Siinä missä edelliset Mario-seikkailut ovat vieneet sankaria paratiisisaarien kautta tuntemattomiin galakseihin, Super Mario Odysseyn juju on Cappy-lätsä. Hattu päästä -sanonta saa konkreettisia piirteitä, kun italialainen putkimies viskoo myssyllään vihollisia kuonoon, kolikot taskuun ja salaisuudet esiin. Aluksi liian simppeliltä vaikuttanut idea paljastuu matkan aikana oivalliseksi luomukseksi. Eihän lätsä sentään Super Mario Sunshinen FLUDD-vesiruiskun tasoinen soturikaveri ole, mutta ikonisen lätsän hyödyntäminen pelikikkana on yhtä kaikki nerokas tapa tuoda Mario-seikkailuun jotain uutta.
Super Mario Odyssey yhdistelee sujuvasti vanhoja niksejä uusiin jujuihin. Tuorein seikkailu päästää pelaajan useisiin avoimiin maailmoihin, joissa tehtävien suoritusjärjestyksen voi päättää itse. Toisin kuin useassa aiemmassa osassa, tällä kertaa kentät ovat suunniteltu vapaamuotoista tallustamista varten, ei yksittäistä tehtävämaalia varten. Peachin kidnapanneen Bowserin hääsuunnitelmien ympärille kehkeytyvä pääjuoni etenee toki tietyssä juonipötkössä, mutta ohessa tarjottaviin sivuhommiin voi paneutua milloin huvittaa.
Tekemistä on paljon, mutta määrä ei onneksi korvaa laatua. Pyöripä Mario sitten paratiisisaarella, hiekkadyynillä tai tosimaailmaa muistuttavassa Metro Kingdomissa, tekemisen ja oivaltamisen taso on huippukorkealla. Nintendon mielikuvitusta ei voi kuin ylistää, sillä vaikka kerättävää on lähes tuhat kuusirppiä, jokaisessa kerättävässä tuntuu olevan oma uniikki ideansa.
Pelin tarinan läpäiseminen ei onneksi vaadi kuin murto-osan sirppien kokonaismäärästä. Loppupomoon riittävät noin 250 palasta kasaantuvat plakkariin puolivahingossakin, joten Odysseytä ei ole vaikeusasteella pilattu. Todellinen puurtaminen ja haaste paljastuu vasta tarinan jälkeen, jolloin avautuu jättisatsi lisäpuuhaa. Odyssey sopii siis niin keltanokkaisille pelaajille kuin konkareillekin.
Super Mario Odysseyn keskeisin onnistuminen on kuitenkin siinä, miten hienosti teosta on rytmitetty. Suuri keräilymäärä voi tuntua ahdistavalta, mutta onneksi pelaajalle annetaan palkintoja tämän tästä. Parhaimmillaan etenemistä mittaavia kuusirppejä paljastuu minuuttitahdilla. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että jos jokin paikka näyttää edes etäisesti mahdolliselta jemmapaikalta, sinne yleensä on mollottava sirppi kätkettykin. Vain luolastoihin piilotettujen kuiden määrää sopii moittia, sillä tekijät ovat latoneet sirppejä paikoilleen turhan vakiintuneella kaavalla. Ainakaan roiman 500 kuukappaleen matkan aikana ei tullut vastaan ensimmäistäkään salaluolaa tai minitehtävää, jonne ei olisi laitettu säilöön kahta aarretta. Toisinaan olisi voinut olla enemmän tai vähemmän, jotta paikkojen nuohoaminen ei olisi aivan niin rutinoitunutta.
Nerokkaimmillaan Odyssey on yhdistellessään uutta ja vanhaa, 3D:tä ja 2D:tä. Kentissä on nimittäin liuta erilaisia pikkutasoja, jotka on toteutettu klassisten matolaatikko-Marioiden hengessä. Super Mario Bros. -tyyliset tasot ovat ulkoasuaan ja perustoimintaansa myöten ehtaa NES-menoa. Kun putkimies sukelsi ensimmäisestä 2D-tasostaan katon läpi sujuvasti takaisin kolmiulotteiseen seikkailuun, niin arvostelijalta kuin vieressä istuneelta apuriltakin pääsi hämmästynyt ilonkiljaus. Kymmenien pelituntien jälkeen yllättyneiden huudahdusten määrä on sillä tasolla, että ääni tuskin palaa ennalleen enää tänä vuonna.
Vaikka kuiden keräämisessä on oma kymmenien tuntien tekeminen, tarjolla on myös liuta muuta koluttavaa. Kenttiin kätkettyjä punaisia kolikoita voi kuluttaa vaatepuotiin uusien pukujen avaamiseksi. Tarjolla on Dr. Mario -tyylisten nostalgiavermeiden ohella myös pelialueille sopivia erikoiskledjuja. Mikäli vaatteet eivät ole kuin pelintekijöiden aatteet, tietyt ovet pysyvät tukevasti säpissä. Esimerkiksi paratiisisaaren sala-altaaseen pulahtaminen vaatii simmareita ja snorkkelia, kun taas jääpalatsin ovenvartija katsoo kaikkia paitsi turkikseen pukeutuneita kieroon. Systeemi tuo hauskaa lisäiloa ja omalaatuisuutta alueille. Ja onhan se kaiken kukkuraksi myönnettävä: Speedoissa kipittävä Mario on hulvattoman näköinen ilmestys!
Super Mario Odyssey on Nintendolle ominaiseen tyyliin pirteä, hauska ja teknisesti ongelmaton. Välipalettia on käytetty aiempaa rohkeammin aina pirtsakoista väreistä synkempään ääripäähän. Realistisempaa otetta tarjoileva Metro Kingdom vaikuttaa alkuun jopa turhan ankealta paikalta Mario-seikkailuun, mutta hilpeiden yksityiskohtien paljastuminen muuttaa mielipiteen nopeasti. Etenkin ympäristöstä kerättävän bändin soittama festivaali vetää suun virneeseen. Mainion kappaleen tahdittama 2D-hittikimara on hetki, joka kiilasi oman peliurani hienoimmaksi yksittäiseksi hetkeksi. Piru vie, pelasin sen neljästi läpi ihan vain koska pystyin – ja nautin jokaisesta kerrasta yhtä paljon!
Super Mario Odyssey on mestariteos. Se on vilpitön kunnianosoitus ja virstanpylväs kaikelle pelaamiselle. Seikkailu on täynnä hienoja hetkiä, oivaltamisen iloa, tunnelmallisia maailmoita ja jopa nostalgisia trippejä. Mario-seikkailujen parissa kasvaneena en ole täysin objektiivinen, mutta silmäniskut menneiden klassikoiden alueille sekä tempauksille saavat yhä uudelleen ja uudelleen hymyn huulille. Odyssey ei kuitenkaan luota pelkästään vanhaan. Tarjolla on mittava määrä uusia kikkoja ja jippoja, jotka yllättävät sekä haastavat pelaajaa pelisessiosta toiseen. Lähes kritiikitön arvostelu on poikkeuksellisesti paikallaan, sillä Super Mario Odyssey on yksinkertaisesti paras peli miesmuistiin. Tällaisten pelien takia on upeaa olla pelaaja.
Saatavilla: Nintendo Switch
Ikäraja: PEGI 7 (väkivalta, ahdistus)