Arcanum

08.02.2002

Baldur’s Gaten ilmestymisen jälkeen roolipelit ovat kokeneet PC-puolella hitaan, mutta onneksi erittäin laadukkaan renessanssin. Etenkin Planescape: Torment ja Baldur’s Gate II ovat nostaneet laatuvaatimusten rimaa jatkuvasti ylöspäin eivätkä uudet yrittäjät voi välttyä vertailulta Black Islen mestarituotoksiin.

Troika Gamesin Arcanum: Of Steamworks & Magick Obscura on ollut varmasti tämän vuoden odotetuin roolipeli eikä vähiten siksi, että osa Troika Gamesin perustajista oli mukana suunnittelemassa alkuperäistä Falloutia. Erittäin mielenkiintoisella pelimaailmalla ja näyttävillä ruudunkaappauksilla innostusta herättänyt Arcanum on lopultakin pitkän odotuksen jälkeen ilmestynyt pelikauppojen hyllyille. Monien peliharrastajien himoitsemasta paketista löytyy lopulta viihdyttävä roolipeli, josta löytyy monia mielenkiintoisia ideoita, mutta myös valitettavan paljon epäonnistuneita ratkaisuita.

Arcanum sijoittuu Troika Gamesin omaan pelimaailmaan, joka yhdistelee fantasiaympäristöstä tuttuja elementtejä viktoriaaniseen höyryteknologiaan. Kääpiöt, haltiat ja taikuus elävät maailmassa rinnakkain tuliaseiden, sähkövalojen ja erilaisten hammasratas-laitteiden kanssa. PC-roolipelien puolella ajatus on uusi, mutta pelin katunäkymät tuovat usein väistämättä mieleen monet konsoli-roolipelit. Japanilaisten pelisuunnittelijoiden mielessä fantasia ja science fiction kun tuntuvat sulautuvan yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Arcanumin maailmassa taikuus ja teknologia ovat kuitenkin toisilleen vastakkaisia voimia. Ne voivat olla olemassa rinnakkain eräänlaisessa tasapaino-tilassa, mutta useimmiten jompi kumpi on saanut selvän yliotteen toisesta. Pelin aikana päädytäänkin käymään niin luhistuvassa fantasiahenkisessä valtakunnassa kuin 1800-luvun lopun Lontoota muistuttavassa hienostokaupungissakin. Tämä johtaa väistämättä sirpaleiselta tuntuvaan pelimaailmaan, josta puuttuu yhtenäinen koossapitävä voima.

Useimpien PC-roolipelien tapaan Arcanum alkaa hahmonluonnilla. Aluksi pelaaja valitsee hahmolleen rodun, sukupuolen, ulkonäön ja mahdollisen erikoisen taustan. Erilaisia taustavaihtoehtoja on valittavana kymmeniä, aina hienostoperheestä sirkusympäristössä kasvamiseen ja sielunsa myymiseen saakka. Jokainen vaihtoehto sisältää niin hyviä kuin huonojakin piirteitä, jotka muokkaavat hahmon aloitusominaisuuksia. Esimerkiksi ”Supermodel” -tausta nostaa hahmon Beauty-ominaisuutta selvästi, mutta samalla vie lähes yhtä paljon pois hahmon älykkyydestä. Varsin kyyninen käsitys malleista Troika Gamesin pojilla.

Tämän jälkeen pelaaja saa käyttöönsä viisi kehityspistettä, joilla voi parantaa hahmon aloitusominaisuuksia, ostaa aloitustaitoja sekä hankkia teknologiaan liittyviä taitoja tai taikuutta. Kovin suurisuuntaisiin hankintoihin Arcanum ei alkuvaiheessa siis anna mahdollisuuksia, mutta jatkuva hahmonkehitys onkin yksi pelin olennaisimpia elementtejä. Kehityspisteitä kertyy nimittäin lisää jokaisen tasonnousun yhteydessä ja niillä voi pelin edetessä kehittää hahmoaan jatkuvasti haluamaansa suuntaan. Kokonaisuutena Arcanumin hahmonluonti-järjestelmä on miellyttävän vapaamuotoinen ja se antaa runsaasti mahdollisuuksia hyvin erilaisten hahmojen luomiselle.

Arcanumin tarina alkaa, kun pelaajan hahmo jää tuhotun ilmalaivan matkustajista ainoana henkiin. Kuoleva maahinen luovuttaa hänelle sormuksen, joka hänen pitäisi toimittaa maahisen jälkikasvulle. Tämän jälkeen paikalle saapuu järkyttyneen oloinen mies, joka vaikuttaa olevan vakuuttunut siitä, että päähenkilö on vanhan ennustuksen tarkoittama suuri soturi. Koska sen kummempaakaan tekemistä ei näytä olevan käsillä, aluksi lähdetään juoksemaan näiden kahden vihjeen perässä.

Pelin tarina lähtee liikkeelle varsin kankeasti. Ensimmäisten vihjeiden jälkeen kestää kauan, ennen kuin mitään todellista alkaa tapahtua. Etenkin pelin alkupuolella koko hommasta tuntuu puuttuvan täysin sekä punainen lanka että motivaatio. Tapahtumat eivät tunnu koskettavan päähenkilöä millään tavalla ja lopulta pääjuonta lähtee seurailemaan ainoastaan siksi, että mitään muutakaan tekemistä ei tunnu aluksi olevan tarjolla. Tämä päämäärättömyys vaivaa Arcanumin tarinaa erittäin pitkälle.

Tylsää Arcanumin parissa ei kuitenkaan pääse tulemaan. Suurin osa pelin tarjonnasta nimittäin koostuu sen omaperäisen maailman tutkimisesta ja erilaisten sivutehtävien ratkomisesta. Näiden suunnittelussa Troika Gamesin väki on onneksi onnistunut erinomaisesti. Tehtäviin on saatu mukavasti luonnetta ja useimmiten näiden pikkutehtävien tekemisellä tuntuu olevan merkitystäkin. Monet tehtävät voi hahmostaan riippuen ratkaista muutamalla erilaisella tavalla eikä kaikkiin ole edes pakko tarttua, mikäli tuntuu siltä ettei hahmon moraali salli esimerkiksi sabotointitehtäviä. Toisaalta sivujuonien ratkominen on lähes välttämätöntä, sillä pelin varsinaisen tarinan seuraaminen pysähtyy varsin nopeasti ilman lisätehtävistä saatavia kokemuspisteitä.

Yksin tarinan päähenkilön ei kuitenkaan tarvitse Arcanumin haasteisiin tarttua, vaan seuraan voi pelin aikana liittyä laaja valikoima sekalaista seurakuntaa. Toisin kuin muissa roolipeleissä, Arcanumissa pelaaja ei kuitenkaan saa hallita mukaan liittyvien hahmojen puuhia. Sen sijaan nämä seurailevat päähenkilöä paikasta toiseen ja antavat oman lisäpanoksensa taisteluihin täysin omatoimisesta. Lisäksi moniin kumppaneihin liittyy jokin tarina tai tehtävä, jonka ratkomiseen kyseinen hahmo osallistuu aktiivisesti. Pelin aikana pelaaja voi esimerkiksi auttaa asemansa menettänyttä pappismiestä pääsemään takaisin valtion kirkon johtoon.

Päähenkilöä seurailevat kumppanit ovat mukavan omatoimista väkeä. He osaavat automaattisesti ottaa käyttöönsä parhaan kantamistaan aseista ja käyttävät tuntemiaan loitsuja hyödyllisesti. Tormentiin tai Baldur’s Gate 2:een verrattuna kumppanit ovat kuitenkin suhteellisen persoonattomia hahmoja, jotka eivät liiemmälti osallistu pelaajan tekemisiin. Heidän roolinsa onkin useimmiten vain lisä-lihasta taisteluihin ja hieman kantoapua. Taisteluiden aikana hahmojen tekoälyyn olisi myös toivonut hieman lisää puhtia, sillä tavallisesti nämä vain hakkaavat porukalla yhden vastustajan kerrallaan pois pelistä.

Arcanumin taistelusysteemi olisi myös kaivannut hieman lisää ajatusta. Taisteluita voidaan käydä joko reaaliajassa tai Falloutista tutussa vuoropohjaisessa järjestelmässä. Reaaliajassa käytävät taistelut ovat kuitenkin aivan liian nopeita ja ne muuttuvat helposti parissa hetkessä sekavaksi sähellykseksi, jossa tilanteen hallitseminen on lähes mahdotonta. Vuoropohjaiset taistelut ovat helpommin hallittavissa, mutta ne puolestaan etenevät toivottoman hitaasti. Pienellä totuttelulla taistelutilanteita oppii hallitsemaan reaaliaikaisen ja vuoropohjaisen taistelun vuorottelulla, mutta systeemi olisi kaivannut paljon viilailua. Oman ongelmansa aiheuttavat myös taistelutapahtumien seuraamisen kannalta oleelliset viestit, jotka eivät tule erilliseen ruutuun, vaan kaikki tiedot tippuvat pelinäkymään sekavana rykelmänä.

Muutenkin Arcanumin käyttöliittymä on epämiellyttävän kankea. Eri tietojen selaaminen on hidasta ja etenkin inventaario-systeemi on liian hankala, sillä päähenkilön kumppaneiden kantamiin tavaroihin ei pääse riittävän helposti käsiksi. Etenkin oman hahmon päällä olevien varusteiden vaihtaminen ja kaupankäynti voi olla todella hidasta, kun muilla olevat tavarat saadakseen on erikseen puhuttava jollekin kumppaneista. Käytännössä eri ikkunoissa liikkuminen on tehty sen verran vaikeaksi, että näppäin-oikoteiden käyttäminen on lähes välttämätöntä

Itse pelinäkymän käyttäminen voisi myös olla paremmin toteutettu. Periaatteessa homma toimii osoita ja naksauta -periaatteella, mutta etenkin taistelutilanteissa viholliste
n löytäminen hiirellä voi olla yllättävän vaikeaa. Allekirjoittanut joutuikin turvautumaan lataus-nappiin muutamaan otteeseen jo yksinkertaisesti sen vuoksi, että hahmoni hyökkäsi vahingossa jonkin kumppanini kimppuun. Myös ruudun vieritys on oudon nykivää, mikä tosin voi johtua testikoneestakin. Lisäksi käyttöliittymä-laatikko täyttää suuren osa kuvaruudusta, jolloin pelinäkymä jää liian pieneksi. Uuden päivityksen myötä käyttöliittymän voi sentään halutessaan piilottaa.

Muuten Arcanumin toteutus on varsin onnistunut. Etenkin graafikot ovat tehneet pelin persoonallisen maailman parissa hyvää työtä ja etenkin kaupunkinäkymät ja hahmomallit ovat erittäin kauniita. Luontoympäristöjen uskottavuutta syö hieman korkeuserojen puute ja lievä monotonisuus, mutta pahemmin pelin ulkoasusta ei voi valittaa. Ainoastaan aseiden katoaminen kävelevien hahmojen kädestä on hieman outo ominaisuus, mutta tuo on helppo antaa pelintekijöille anteeksi. Sen verran miellyttävää katsottavaa Arcanum muuten on. Erityiset lisäkiitokset on annettava myös pelin loistavasta manuaalista, jollaisia taidettiin viimeksi tuottaa joskus 90-luvun puolivälin tienoillla.

Myös äänityöskentelyyn on panostettu. Taustamusiikit vaihtelevat paikasta toiseen ja onnistuvat yleensä vahvistamaan eri kaupungeissa vallitsevaa tunnelmaa erinomaisesti. Kunnollisen taistelumusiikin puuttuminen jäi tosin häiritsemään aika pahasti. Oman mukavan mausteensa pelin tunnelmaan tuovat myös taustan pienet äänitehosteet kuten auringonnousun aikaan kaiuttimista kuuluva kukonlaulu.

Kokonaisuutena Arcanumista jäi kurkkuun lievä pettymyksen maku, joka tosin johtunee pelille asettamistani odotuksista. Erinomainen maailma tuntuu väistämättä hieman sirpaleiselta, päätarinan seuraamiseen on vaikea motivoitua ja pelin käyttöliittymä on turhan kankea. Toisaalta Arcanumin maailman saloja on erittäin viihdyttävä tutkia ja monien sivutehtävien parissa viettää aikaansa erittäin mielellään. Erittäin vapaa hahmonkehitys ja mahdollisuus tarttua ongelmiin monella eri tavalla tuovat peliin myös oman mukavan lisänsä. Loppujen lopuksi Arcanum on hyvä paketti roolipelien ystäville, mutta kunnianhimoisesta luonteestaan huolimatta se jää hieman genren parhaiden pelien varjoon.

Lisää luettavaa